Talomme jäätyä pois näkyvistä
laukka vaihtui raviin ja siitä muutamassa minuutissa käyntiin.
Turha minun leivänpaahdinilmastossa olisi paahtaa itseni näännyksiin
juoksemalla. Ei Se lähtisi perääni etsiskelemään minua
marttakerholaisten Miisu-kissojen ja Kaneli-koirien kanssa, kun
vaihtoehtona oli rentouttava päivä ilmastoidussa asunnossa ilman
vaikeuksiin joutuvaa kauhukakaraa. Verenpaine pysyy kurissa, ja Se
voi innoissaan sätkivillä käsillään pyöräyttää pari
pellillistä pikkuleipiä sekä pullaa kiltin herttaiselle
pariskunnalle eli veljelleni tyttöystävineen. Minulle ja minun
kumppanilleni ei koskaan tarjoiltaisi mitään, hyvä jos tervehdys
liikenisi. Olettaen, että edes pystyn ikinä kunnolliseen suhteeseen
niin, että voisin tuoda jonkun tyypin meille enemmän kuin kerran
kumppaninani.
Ehkä itsetuhoista, mutta ajauduin
puistoon omalle suojaisalle penkilleni, jonka suuntaan kukaan ei
koskaan ole kiinnostunut katselemaan. Ihoani purevana pupuna,
sulkiani irti nyhtävänä papukaijana halusin jatkaa lajilleni
vaarallista käytöstä. Kaikista paikoista valitsin juuri tämän,
jonne Mikko löytäisi ilman navigaattoria. Tietääkseni en ollut
hakannut eilen päätäni seinään aiheuttaakseni muistikatkoksen,
joten kaikessa sairaudessani saatoin hieman toivoakin olevani
välkkyvä pallo tavallisten, harmaiden pallojen seassa, jotta kauas
kantava valo houkuttelisi Mikon luokseni. Taisin välkkyä liiankin
kirkkaasti sateenkaaren väreissä, sillä ei mennyt edes puolta
tuntia.
”Sulla varmaan on röökiä?”
mutisin kysymyksen mahdollisimman epäinnostuneena hänen
näkemisestään. Taisin ottaa varaslähdön puoli munuuttia
etuajassa, sillä Mikko oli vielä liian kaukana kuullakseen.
”Morjens”, Mikko tervehti ilme
kirkastuen ja hymy ulottui korpin värisiksi maalattuihin silmiin
asti. Tuo oli hänen lempitervehdyksensä, ainakin ensimmäistä
kertaa minua tervehtiessään hän oli sanonut samalla tavalla.
Toinen vaihtoehto oli, että partaa kasvattava nuorimies kantaa
taskussaan nauhuria, painaa playta aina tuttujen naamojen kävellessä
vastaan. Kunpa minullakin olisi nauhuri, josta olisin minuutti sitten
kuunnellut eilistä keskusteluamme tällä samalla penkinromulla.
Sitä keskustelua jota itse olin jaloillani tallonut tukahduksiin,
mutta Mikko oli sinnikkäästi pitänyt käsiään tuulensuojana sekä
tunkenut sekaan uusia palavia puita. En omistanut nauhuria, joten
sisuksiani raastoi huomatessani muistavani Mikon sanomisia ulkoa.
Normaalisti kävelen sumussa, en muista edes mistä aiheesta olen
jonkun kanssa puhunut, eli en todellakaan muista yksittäisiä
sanoja.
”Mitäs sinä täällä sirkuttelit?”
Mikko virnuili viereeni istuessaan, ja mustista aavistuksen lököllään
olevista pillifarkuista roikkuva metalliketju kalisi penkkiä vasten.
Suuni epämääräisen muminan ulos päästäneet kalamaiset
kiinni-auki -liikkeet olivat näkyneet hänelle asti, vaikkei heikko
ääni ollut kuulunutkaan. Vitsikkäämpää olisi ollut kysyä, mitä
minä täällä hengittelin. Varmasti suutani availlessani näytin
lintua enemmän limaiselta kalalta, ainoastaan ilmakuplat puuttuivat.
”Onko sulla röökiä?” toistin
Mikon leikkiessä suurilla Lego-palikoilla päällystettyä tietä
eteenpäin hötkyvän auton takapenkille lastattua hyytelökakkua. Ei
hänen letkautuksensa sentään ihan noin hauska voinut olla, ei edes
hänen omasta mielestään. Ressukka saattoi minut havaittuaan
sukeltaa valoisaan, ilokaasun täyttämään Onnen asuinkammioon
saaden yliannostuksen onnellisuutta, minkä seurauksena ei voisi
lakata hymyilemästä, vaikka kuulisi koko sukunsa kuolleen
mafiapomon tekemän traagisen sekaannuksen seurauksena. Rankalta
tyypiltä vaikuttava hevari menettäisi minun ja taatusti koko
korppilaumansa silmissä arvostuksensa, jos kävelisi tarkoituksella
tämän penkin lähistöllä säännöllisin väliajoin törmätäkseen
'sattumalta' minuun. En halunnut olla kiinnostunut Mikon asioista,
vaikka ihmettelinkin suuresti reiteillämme olevan yhteinen
risteyskohta eri suuntiin kulkevista mutkista ja erottavista
vuoristoista huolimatta. Varmaan Mikko oli puiston halki matkalla
kauppaan tai johonkin. Ei hän ainakaan pyörisi täällä, sillä
olisi hyvin voinut joutua kävelemään samaa tietä tunnin välein
viikon putkeen, jolloin olisi syntynyt maan keskipisteeseen asti
ulottuva ura kaiken muun kuluessa pois. En ollut eilen itse tiennyt
tulevani tänne, joten eipä voinut Mikkokaan tietää.
”Luulin sun kantavan omia aina
mukana”, Mikko huomautti, kun Lego-palikoilla päällystetty
töyssyinen tie vaihtui sileän tasaiseen asfalttiin, jolloin
hyytelökakun hytkyntä lakkasi
”Yleensä mulla onkin, mutta
ajatukset lentelivät ympäri kämppää kuin pölyhiukkaset. Lisäksi
oli kiire päästä ulos”, selitin, vaikka tuskin Mikkoa edes
kiinnosti kuunnella. Olisi se ehkä antanut yhden savukkeen, vaikken
olisi alkanut selittää omasta päivästäni mitään.
”En mä sen kaiken keskellä tajunnut ottaa nahkatakkia mukaan. Sen
taskuissa on kaikki omaisuus, ei mulla ole edes rahaa nyt”,
jatkoin. Jos Mikko kysyisi, miksen kävele hakemaan takkia, mottaisin
häntä kuonoon niin kovaa, että tiput ja tähdet pitäisivät
juoksukisat hänen päänsä ympärillä olevaa pyöreää rataa
pitkin. Totta helvetissä olisin marssinut noutamaan henkiinjäämiseni
kannalta kullanarvoisen takin, jos minua ei kotona odottaisi
sekuntikellolla varustettu, heti oven käydessä räjähtävä
aikapommi. Ja jos housujeni taskuihin olisi eksynyt rahaa, olisin jo
ajat sitten käynyt noutamassa kaupasta itse tupakkaa, enkä tuhlaisi
elämääni ruinaten säälittävästi Mikolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti