Osa 26: Hulttionuori olisi muuten hyvä käsite, mutta se ei kuvaa pyörremyrskyä tietoisuuden takana

Tapasin Elviksen siinä puistossa, jossa koiraakin uskollisempi penkkini sijaitsi. Emme me yhteistuumin päättäneet määränpäätä, mutta lähdimme vain lampsimaan eteenpäin. Tai määränpäättömältä se vaikutti, kunnes olimme kavunneet syrjäiselle kalliolle, enkä voinut olla toteamatta mielessäni, kuinka joku romanttinen fiilistelijä olisi ollut maisemista haltioissaan, ihastellut harvinaisen kirkkaan veden liplattavan vasten sileäksi hioutunutta kalliota. Hitto, auringonlasku loi illuusion, että rakkauden väriseksi muuttuneeseen veteen olisi heitetty satoja kihlasormuksia välkehtimään kilpaa. Kaukana edessä näkyi myös metsää, samanlaista keijujen asuttamaa satumetsää kuin selkiemme takana katsellessamme vettä hiljaisuuden olennon ripoteltua päällemme taikapölyä ja varastettua äänemme hetkeksi mukaansa.

”Voidaan mennä muuallekin, jos et viihdy täällä”, Elvis yritti aloittaa keskustelua. Hän vaikutti viattomalle, peruskohteliaalle pojalle, joka pysyi mielummin verhojen takana kuin näyttämöllä ottamassa syvään kumarrellen kaiken kunnian itselleen, muttei voinut hillitä uteliaisuuttaan, olla salaa vilkuilematta verhojen välistä yleisön reaktioita. Taisin olla liiankin vainoharhainen pelätessäni Elviksen teroittavan kovaäänisellä teroittimella lyijykynänsä ja lähtevän piirtämään vahvoilla vedoilla päänsä sisälle ajatuskarttaa, jonka keskuskuplassa lukisi isoin kirjaimin 'Sini'. Kellään ei voi olla kykyä arvata ihmisten menneisyys ja lukea ajatukset yhtä helpoati reaaliajassa, kuin joka sekunti lisää kirjoitettavaa blogia.

”On tämä ihan kiva sallituksi paikaksi”, huokaisin lopulta, kun alkoi liikaa ahdistaa Elviksen vastausta odottava hengitys niskassani. Sekin tosin oli vain kuvitelmaa, ei tunnelma ollut painunut vaaraa hälyttävälle, punaiselle tasolle, sillä se oli rennon vihreä, eikä hiljaisuuskaan olisi saanut sitä laskemaan miinuksen puolelle. Minut valtasi ihmeellinen tunne tajutessani, että kerrankin minulta ei odotettu yhtään mitään, olisin saanut vaikka leikkiä olevani yksin. Loin nopean vilkaisun puolen metrin päässä rennosti istuvaan Elvikseen. Poika taisi käydä ovimiehen sisäänpäästämänä väljän tyylikkäästi lasisilla pöydillä ja liiankin moderneilla huonekaluilla sisustetussa kauneussalongissa kerran viikossa. Kasvojen iho oli sileä, tasaisempi kuin silkkikangas. Tavallinen ihminen tuntisi itsensä rupikonnaksi, kun ovi ei aukeaisikaan hänen paiseisille kasvoilleen, mutta voisi lohduttaa itseään toteamalla, ettei päässyt nolaamaan itseään sekoittamalla pöydät ja tuolit keskenään niiden rajoja rikkovan muotoilun hämmentäneenä.

”En aio ylpeillä, minne kaikkialle olen päässyt kyseenalaisilla keinoilla. Yhden jutun muistan kyllä ikuisesti”, kerroin, sillä Elviksen silmät katselivat minua kysyvänä aikaisemman lauseeni takia. Katse muuttui kiinnostuneeksi, pyysi minua jatkamaan.
”Oli keskiyö, jonkun ihan kujalla olevan kundin kanssa kävelimme hautausmaalle. Hän halusi surra edesmennyttä setäänsä, mutta olen ihan varma, ettei me minkään hänen setänsä haudan edessä seisty, tuskin yhtäkään jätkän tuttua oli koko hautausmaalla. Kundilla oli kello kourassa, meidän täytyi astua haudan eteen tasan 00.00.” Maailmani oli haltioituneesta, mutta puolestani pelkäävästä ilmeestä päätellen enemmän kuin vastakohta Elviksen elämälle.
”Vähän myöhemmin me pantiin vasten hautausmaalla ollutta pientä vajaa”, lisäsin ärsyyntyen, sillä en enää osannut lukea pientä pätkää elämästäni kuulleen ihmisen mielipiteitä tai ajatuksia.

”Luulin, että tykkäät vain tytöistä”, Elvis hymähti, tuntui kuin hän olisi nauranut voitonriemuisena mielessään, sillä ei ääneen kehdannut. Poika saattoi olla sekaisin, mutta enhän yleensäkään tulevia professoreja tai maailmaa mullistavia lääkkeitä keksiviä ihmisiä seuraani kisko, eivätkä sellaiset ole niin aivottomia, että menisivät lankaan ja jäisivät kiinni onkeeni. Syytä iloon olisi ollut, jos hän olisi veikannut jonkun olevan lesbo ja tuo olisi myöhemmin kertonut asian olevan niin, mutta tässä tilanteessa logiikkaa ei ollut. Numerot eivät sopineet sudokuruudukkoon mitenkään.

”Herää, ei maailma toimi millään rakkauden maagisella voimalla”, esitelmöin elämän raa'asta tosiasiasta elehtien kuin kaikkea rakastava, kiharoidensa lomaan kukkia sujauttanut hippi, joka uskoo kaiken olevan yksiselitteisesti hyvää tai pahaa ja pahankin lakkaavan olemasta pahaa, sillä ihmiset ovat hyviä, joten heidän täytyy antaa kaikki pahat asiat anteeksi. Anteeksi annetut asiat eivät enää ole pahoja, vaan muuttuvat makeiksi kuin vaaleanpunainen mehujää.
”Eikä sun kannata yrittää muodostaa minusta käsitystä”, muotoilin ehdottoman tiukan käskyn suhteelliseen ystävälliseen muotoon.

”Sinä ja Iia kuitenkin...” Elvis aloitti ja arvasin jo, mitä oli tulossa. Perkele, miksi jokaisen maailman ihmisen täytyy ottaa puheeksi Iia? Jos hän on niin maaginen, etteivät ihmiset malta olla puhumatta kanssani hänestä, vaihtakoon minun seurani suoraan Iiaan. Mulkoilin kuunsirppimäisten silmieni välistä Elviksen alkaessa vetää lasten nukketeatteria. Ensin nousi pystyyn oikea etusormi, sitten vasen. Yksinäiset sormet kulkivat hymyillen toistensa vierelle ollen aikeissa kietoutua yhteen kuin lutuinen, vain toisensa sydänsilmillään näkevä pari, mutta taivaalta sinkoava salama löi niiden välistä toimien tehokkaana erottajana. Elvis taisi hieman säikähtää äkkipikaisuuttani, mutta olin tyytyväinen kurottauduttuani läimäisemään etusormet erilleen. Ihmettelin ärsyyntyneenä, mistä hän edes tiesi Iian, mutta sain hakata omaa päätäni muistaessani kertoneeni Elvikselle viettäväni Iian kanssa aikaa ennen häntä. Kysymysmerkki välkkyi tosin silloin, kun mietin, miten Elvis osasi edes epäillä minun ja Iian olevan pari, koska ei hän voinut Iiaa tuntea.

”Mun moka”, Elvis pahoitteli hymyillen niin, että maa jonkun epätasapainoisen alla olisi lähtenyt pyörimään vinhemmin kuin pilvieläinten hennon sininen laidun maan yläpuolella.
”Halusin nähdä, millainen sun kaveri Iia on ja tein tylsyyskuolemaa, joten etsin Iian sun Facebookissa olevista kavereista. Ajattelin, ettette taida olla vain kavereita”, Elvis tunnusti, mutta hänen olisi ollut viisasta liimata suunsa pikaliimalla kiinni. Vain psykopaattimaisesta ja toisia ahdistelevasta käytöksestä hullujenhuoneelle vapautuvaa paikkaa odottava ihminen myöntäisi leikkivänsä salapoliisia suurennuslasi kourassa ja tyylikäs lätsä päässä. Elvis oli varmasti todella tyytyväinen ollessaan niin harvinaisen nero, että löysi kavereistani oikean Iian, sillä en tunne muita sen nimisiä. Ja edeltävä lausehan oli sarkasmia parhaimmillaan.