Osa 13: Harva hevari on prinssi pikkuprinsessalle

”Syödäänkö porkkanoita? Tykkäätkö niistä?” Mikko luikautti täysin muita aiheita käsittelevän keskustelumme väliin, yritti kai hämätä aivojani niin, etteivät ne jatkaisi juoksuaan eteenpäin, vaan hämmentyneinä kerrankin ottaisivat harha-askeleen mätkähtäen asfaltille. Vauhti putoaisi sadasta nollaan, ja ampiaiskuosiset pääsiäistiput pyörähtelisivät ärsyttävän pimpelipom-musiikin säestämänä pääni ympäri saaden hämmennettyä itsesuojeluvaistoni ja harkintakykyni noidan soppakattilassa uuteen uskoon rupikonnilla höystettynä. Kaiken seurauksena vastaisin kysymykseen häviten leikin. Tähän asti olin pärjännyt hyvin, joten Mikonkin aivot saivat hyppiä narua ja taiteilla kiipeilytelineessä yrittäessään olla minua ovelampi. Voitonriemuisena hymyillen puistelin päätäni, kun havahduimme molemmat ovelta kuuluviin koputuksiin, joiden seurauksena ovi varovasti avattiin.
”Halusin vaan tulla katsomaan... Onko toi sun tyttöystävä?” Mikon sisko kysyi hieman ujona oveen nojaillen ja heilautti kättään nopeasti suuntaani.
”Ei, ei”, Mikko kielsi naurahtaen. Olisikin uskaltanut miettiä vastausta vähänkin kauemmin tai antanut niin epämääräistä muminaa siskonsa korville, ettei meidän välillämme oleva, tasaisesti kaveruuden eri syvyyksissä puikkelehtiva käyrä ja romantiikan puolelle nousemisen estävä piikkilanka-aita olisi tullut selväksi kuin vesi. Olisin sarkastisella sävyllä toivottanut päivänjatkoja ja vasaralla mäjäyttänyt välejämme kuvaavalle käyrälle uuden muodon. Tekisin äkkipudotuksen syvään suohon, josta mitään ei voisi kaivaa takaisin esiin. Tilanteessa nimittäin ei ollut mitään monimutkaista, onneksi Mikko oli samaa mieltä.
”Kyllä sinä tiedät, kenelle aina ensimmäisten joukossa kerron tuollaisista asioista. Mutta keksi nyt itsellesi jotain tekemistä, jooko?” Mikko puheli ystävällisesti siskolleen, joka hymystä päätellen tunsi itsensä nyt tärkeäksi salaliittolaiseksi.

”Oletko sä seurustellut monta kertaa?” minulta kysyttiin jäätyämme taas kahden tummanpuhuvilla bändijulisteilla päällystettyyn huoneeseen. Hänen siskonsa kysymys taisi saada hänet miettimään tuollaista.

”En”, vastasin lyhyesti. Suurimmasta osasta ihmisiä näkee heti ensimmäisellä vilkaisulla, onko heillä ollut paljon ihmisiä pyörityksessä, mutta onneksi minua on vaikeampaa lähteä analysoimaan. Haluan pysyä sinä salaperäisenä peikkotyttönä, joka iltaisin kävelee sumua päin kadoten sinne ja ilmestyy kuin tyhjästä ihmisten pariin jälleen silloin kun sattuu huvittamaan. Haluan olla tyttö, josta ei osata muodostaa ristiriitojen vuoksi käsityksiä. Aurinko ja kuu ovat samaan aikaan keskellä taivasta, ei voi sanoa, onko yö vai päivä. Kummallinen otus näyttää koiralta, mutta sillä onkin pitkät kissan viikset ja suusta kuuluu maukunaa.

”Etkö ikinä?” Mikko katsoi minua oudosti, yritti lukea silmistäni, olinko tosissani vai en. Onneksi silmiini ei ole kirjoitettu elämäntarinaani, siinä tapauksessa leikkauttaisin ne pois ja polttaisin juhannuskokossa. Varmuuden vuoksi peittäisin päähäni jääneet, puistattavat ällöttävät aukot tatuointitaiteella koristelluilla merirosvomaisilla silmälapuilla, ettei yksikään elämäni kirjain olisi näkyvissä, vaikka pari hassua olisi hypännyt silmien matkasta jääden siksi tuhoamatta.

”En ikinä”, ilmoitin saaden Mikon ilmeisesti kiinnostumaan oudosta yhtälöstä. Kyllähän hän tiesi, ettei elämäni ollut siveellistä jalat ristissä kahvipöydässä istumista hiukset kahdella rusettinauhalla sivuille sidottuna. Kummallista tai ei, mutta en ihan oikeasti ole koskaan virallisesti seurustellut kenenkään kanssa, vaikka monia määrittelemättömiä suhteita on ollutkin. Osa niistä on ollut tunnetasoltaan samaa settiä vakavan seurustelun kanssa, mutta seurusteluksi en ole ikinä antanut kenenkään sellaista suhdetta kutsua. En ole ikinä ollut kenenkään tyttöystävä, kumppani tai muodostanut kenenkään kanssa paria. Olen ollut kaikille, kavereille ja muille, vain Sini ilman ahdistavia lisämääreitä.

Ilmeemme heitettiin hyrrän kyytiin, josta ne sinkoutuivat takaisin kasvoille vaihtokaupan tehden. Mikon hämmästys siirtyi minuun, sillä pitkätukkaisen miehen kasvoille nousi varovainen hymy. Kymmenen sekuntia kului ajatuksen kulkemisessa läpi mielen ja kerätessä magneetin lailla mukaansa kaiken tilanteeseen liittyvän. Pohtiva hymy vaihtui leveään virnistykseen ja kohosi asteikolla ylemmäksi, kuin kainaloon asetettu kuumemittari. Mikko alkoi hekottaa maha kippurassa ja joutui sängyllä rennosti ottamastaan selinmakuusta käpristymään härnättynä perhosentoukkien suosimaan kippura-asentoon, ilmeestä päätellen hän olisi voinut voittaa lotossa jättipotin.

”Mä voitin!” hän huudahti naurunsa lomasta, jolloin asia valkeni minullekin, vaikka molemmat olimme myöhästyneet ensimmäisestä junasta sen syöksyessä kallioiden sisään hakatuista luolista ja siltojen yli monen kaupungin päähän, jolloin pääsimme vasta päivän toisen junan kyytiin. Hetkeksi olimme molemmat unohtaneet itsepäisen leikkimme, minkä vuoksi Mikko hoksasikin vasta vähän myöhässä voittaneensa. Luonnollisesti naurahdin itsekin, olin hetkeksi lakannut olemasta ylivarautunut ja heti hävisin leikin, jota olin valmistautunut jatkamaan kuukausia, kunnes Mikko luovuttaisi.

”Tuo ei ollut reilu kysymys”, huomautin lyödessäni häntä leikkisästi olkapäähän. Kesähelteillä hiostavalta näyttävä nahkarotsi oli edelleen hänen niskassaan ja varmasti oli aitoa nahkaa. Ei kukaan uskottava hevari suostuisi valmiiksi niiteillä, bändilogoilla ja teksteillä tuunattua tekonahkatakkia ostamaan tai menettäisi kasvonsa. Istuin Mikon parisängyllä intiaani-istunnassa, josta hän nauramisestaan huolimatta sai minut kaadettua. Hyökkäsin tiikerinä hänen kimppuunsa, sillä minuahan ei kukaan keilaa kumoon ilman, että itse saan tehdä täyskaadon ja voittaa koko pelin. Kuvio muotoutui vahvan urostiikerin ja hoikan, epänaisellisen naarastiikerin kamppailuksi, ilman kynsiä ja hampaita tietenkin.