Osa 10: Yhdessäkään oppikirjassa ei pitäisi kirjoittaa suudelman olevan rakkaudenosoitus

”Et sinä ilmaiseksi mitään saa”, hän ärsytti tahallaan huomatessaan, että hermoni olivat jo valmiiksi kireällä. Minä todella halusin tupakkaa! Hänen kasvoilleen tuskin saisi maailman paras muovailuvahataiteilijakaan väännettyä enää omahyväisempää virnistystä.
”Jaahas”, tuhahdin Mikkoa kulmieni alta mulkoillen. Mitäköhän herra tahtoi vastapalvelukseksi yhdestä tupakasta? Eikö mahtavan iloinen ja naurulla varustettu seurani riittänyt?
”Esimerkiksi kaipaisin nyt yhtä suudelmaa... Ihan yhtä kovasti, kuin sä kaipaat röökiä”, Mikko sanoi hymyillen, mutta tosissaan. Ehdotus olisi yhtä hyvin voinut olla omasta suustani, tosin Mikolle en suudelmaa olisi lähtenyt ehdottelemaan. Vaihtokaupan reiluus oli ihan tarpeeksi hyvin perusteltu. Keksin helposti kymmeniä ihmisiä, jotka olisivat hypänneet kauhistuksesta kaivoon jonkun tullessa havittelemaan suudelmaa noin suorasti. Taatusti elämä on tylsempää kuin 80-vuotiaalla seniilillä papparaisella, jos kuvittelee suudelmien kuuluvan vain parisuhteeseen, siihenkin vasta kun on hyppelehditty kukilla reunustettua rantatietä ensin kaksi kuukautta käsikkäin. Ellei käsikkäin kävelykin satu olemaan liian rivoa, siksihän jotkut erityisen välkyt pariskunnat suosivat metrin turvaväliä ihmisten ilmoilla liikkuessaan. Silloin suhteen täytyy olla näkkileipääkin kuivempi. Mielummin itse ainakin hyppään kaupungilla kävellessä Iian syliin roikkumaan kuin takiainen, suutdellen hänen huuliaan, joiden maussa yhdistyvät tupakka ja hänen oma makunsa, johon jää koukkuun kuin huumeeseen.

Turha jäädä odottelemaan ihon muuttumista yhtä kuivaksi ja koppuraiseksi kuin näkkileipä, joten otin kädelläni hennosti ohjaavan otteen Mikon kasvoista. Siirryin istumaan ihan hänen viereensä, emme me sentään kaulallaan kevyesti puolen metrin päähän kurottavia kirahveja ole, ja laskin toisen käteni lepäämään hänen reidelleen. Yhden suudelman takia on naurettavaa stressata kuukausi putkeen niin, että hiuksetkin tippuvat, eikä nukkumaan pysty. On helppoa olla ajattelematta edes pään sisällä olevaa mustaa aukkoa, suutelee vaan. Sen jälkeen joko oksentaa suustaan ulos suutelukumppanin suusta omaansa kulkeutuneita kalanraatoja kalanmaksaöljyssä kera homehtuneen paahtoleivän, jolloin joutuu jynssäämään tärpätillä hampaitaan puhtaaksi vartin tai paremmassa tapauksessa saa selkäänsä vaaleanpunaiset siivet, joilla pyörähdyksiä vedellen ampaisee taivaaseen ja saa laskettua jalkansa maanpinnalle vasta pari päivää myöhemmin. Joskus portaat enkeleiden luota takaisin rahvaiden ja tylsän tavallisten ihmisten pariin saattavat loppua puoleenväliin, jolloin kävelee jopa pari viikkoa pää pilvissä ja hengittää sieltä tulevia rakkaushöyryjä, jotka takaavat suutelukumppanin näkemisen houkuttelevimpana koskaan eläneenä ihmisenä ja sänky puolestaan on jännittävä hattarainen pomppulinna. Liikennevalojen näyttäessä punaista voi lähteä tien ylitykseen raidoilla piruetteja tanssahdellen, sillä autothan ovat nauramaan saavaa ilokaasua. Niiden läpi loikatessa tai plién tehdessä oma asento jää kauniisti kimaltelevaan kaasupilveen elämään.

Suudelman loppuessa Mikon kädet olivat lähteneet tutkimaan selkääni. Kieltämättä nautin tilanteesta vähän, mutta sydämestäni ei sinkoillut vatsani pohjalle pieniä tulikärpäsiä ilotulituksen lailla räpyttelemään pieniä siipiään. Kokemuksen säilyttämistä mielessä oli syytä harkita, minulla oli perusteita olla rypistämättä tätä pientä elämäni katkelmaa palloksi ja olla viskaamatta roskana mustaan unohduksen aukkoon. Unohduksen aukossa katkelma ajautuisi terävähampaisten, vihaisesti tuijottavilla silmillä varustettujen silppureiden läpi ja liukuhihnalla se matkustaisi ahtaassa vaunussa kuilun reunalle, jolloin vaunun ovi aukeaa ja koko turhuus kipataan sen mieluusti syöviin liekkeihin, jotka odottavat tyytyväisinä hykerrellen pääsevänsä tositoimiin eli hyökkäämään jonkun katkelman silppujen kimppuun mahdollisimman raivokkaasti. Olot ovat surkeammat kuin keskitysleirillä.

”Oletko pahassakin puutteessa?” tiedustelin naurahtaen ja palautin pienen hajuraon meidän välillemme. Ojensin käteni valmiiksi lunastamaan luvattua tupakkaa, ja Mikko kaivoi nahkarotsinsa taskusta meille molemmille yhdet röökit. Herrasmiehenä hän ojensi sytkärin ensin minulle, mutta eipä sekään saanut sydäntäni väpättämään, vaikka pistinkin asian merkille.

”Taidat itse olla pahemmassa, kun tuollaista uskallat edes epäillä”, Mikko kommentoi päätään puistellen. Jotain hän katseli pohtivasti. Huulillani lepäävää tupakkaako? En ihmettelisi, vaikka saamani tupakka olisi Mikon itse väsäämä pilaversio, joka saisi minut pian näkemään yksisarvisia ja kuvittelisin olevani koira. Lähtisin vielä metsästämään puusta maahan kipittävää nököhampaista oravaa asiaankuuluvasti into piukeana haukahdellen, jolloin Mikko putoaisi naurunsa voimasta alas penkiltä ja hekottaisi entistä enemmän. Kutituskone hyökkäisi maksimiteholla kaikkine kutittavine robottikäsineen ja sulkineen Mikon kimppuun, ja kädet sekä jalat kiihkeästi sätkien Mikko joutuisi haukkomaan henkeään pysyäkseen elossa tai kuolisi kepillä tökityn toukan kippuraiseen asentoon. Ironista, sillä kutituskonehan tökkii Mikkoa kaikilla pyörivillä kutitusvispaimillaan juuri kuten ihminen pelokasta toukkaa.

”Voitat, jos sulla on ollut joku tyttö nyt aamulla”, sanoin voittajan hymy huulillani. Ei takuulla Mikko olisi vielä tänään kerennyt ketään painamaan.

”Siitäkö noi on?” Mikko kummasteli äskeistä huomattavasti vakavampana, katse edelleen suunnattuna johonkin, jota en ymmärtänyt. Olin ihan pilkkopimeällä ja kapealla kujalla korkeiden talojen välissä, en nähnyt mitään valonlähdettä. Ympärilläni oli vain mustaa, mustaa savua ja mustaa hiljaisuutta. Torakoiden ja hämähäkkien kansoittamien hylättyjen kerrostalojen seinät sentään pystyin aistimaan heikosti ja tiesin kadun jatkuvan kilometrikaupalla, joten en osannut päättää kummasta suunnasta saattaisi löytyä edes jotain vihjeitä valoisalle tielle pääsyyn. Ehkä kumpikaan tie ei johtaisi mihinkään, pitäisi osata lentää päästäkseen selville oikeasta suunnasta. Mikon puheenaiheetta en voisi kadottaa enää yhtään pahemmin, ei ollut edes vaihtoehtoja päästä oikeille jäljille.