Osa 16: Ludeyhdyskunta ei katoa sormia napsauttamalla

Iia oli menossa yhteiselle kaverillemme viettämään iltaa, ja vaikka hän kutsui minut mukaansa, en uskonut hänen tosissaan toivoneen minun liittyvän seuraan. Olin yhtä iloisella tuulella kuin loppuaan odotteleva, perhettään ajatteleva sotavanki ilman teräksistä ulkokuorta. En jaksanut turhaan hymyillä, lisäksi tuntisin itseni lapseksi aikuisten juhlissa katsellessani muiden hauskanpitoa ja örvellystä harmaiden lasien läpi. Kotiin en halunnut mennä, siellä tuntuvat seinät kaatuvan päälle puristaen viimeisetkin eloisuuden pisarat ulos kehostani. Jos en muuta kaksi, voisin juoda itseni sammumispisteeseen roskien täyttämässä ojassa, piilossa suuremmilta katseilta. Siinä riittäisikin elämääni jännitystä, saisin aamulla herätessäni arvailla, onko joku paikallinen spurgu löytänyt kaltaisensa maahisen viihtyisästä ympäristöstä ja kaatopaikkoja muistuttavien ojien omistajaksi itseään luullessaan käyttänyt löytämäänsä, ympäristönsä tapahtumista täysin tietämätöntä tyttöä hyväkseen. Näin jo mielessäni heiveröisen partaveikon, jonka taittaisi kahtia yhtä helposti kuin oljenkorren. Paskaisissa, kaiken lian mukaansa keräämissä vaatteissaan ukko haisisi viemäriltä, ja kaikkien mielenkiintoisten aineiden vetämisestä kielivissä silmissä syttyisi pitkästä aikaa kipinä hänen heittäytyessä päälleni kuin yli-innokas uroskoira.

Ulkona alkoi jo hämärtää, yö oli levittämässä viittaansa tunnelmaksi kokemusten hankkijoille, öisille valvojille sekä suojaksi uinujille. On ihmeellistä, että yöllä varjot tanssivat villisti saaden pelkäämään, mutta samalla on lohdullista voida itse piiloutua yön pimeyteen. Kesäyönä taivas ei ole kuin mustetta, mutta hämärässäkin linnut hiljenevät ja yksin hiljaisuudessa kävellessään läpi kolkkojen katujen voi kuulla mystiset yön melodiat. Uskon yön olevan jotain konkreettista, muutakin kuin pimeyttä. Yö tuo painajaiset pellavapäisille lapsille saadakseen kunnioitusta ja julmille ihmisille kostaakseen, laittaakseen heidät vuorostaan pelkäämään.Pimeys hallitsee kaikkea, se auttaa rikollisia hoitamaan bisneksiään. Silti yö on lohdullista aikaa, pienenä uskoin yökeijun olevan olemassa. Keijulla oli ilkeät kasvot, se oli paholainen, mutta silti sanoinkuvaamattoman kiehtova luunvalkeine kasvoineen ja pikimustine hiuksineen. Koskaan en nähnyt siroa olentoa, mutta kuvittelin sen tanssien levittävän pimeyden jokaisena yönä ihmisten ylle.

Ketään ei tullut vastaan, kävelin kapeaa metsäpolkua korkeiden puiden välissä. Olin polttanut reilussa kahdessa tunnissa ainakin viisi tupakkaa, en ollut mistään kunnolla perillä. Jalkani liikuttivat minua rauhalliseen tahtiin eteenpäin, kuin olisin ollut hiljalleen rantaa kohti lipuva vene ilman matkustajia. Olin vaipunut jonkinlaiseen transsiin, kävellyt mieli tyhjänä ja polttanut tupakoita robottimaisesti. Kellonajasta minulla oli vain arvioita, kännykkää kun en vieläkään ollut hommannut hukkumiskuoleman kokeneen tilalle. Hyvin olin pärjännyt ilmankin. Istahtaessani viileälle, sammalen osittain peittämälle kivelle, päätin etten menisi kotiin ennen aamua.

Yön kaihoisten sävelten tasapainon rikkoivat askeleet. Luultavasti dementoitunut vanhus on lähtenyt poimimaan marjoja, kadottanut suunnan ja haahuillut metsässä muutaman vuorokauden unohtaen kaikki ihmismäiset kommunikointitavat, eikä tunnistaisi meidän olevan samaa lajia hölkötellessään nelinkontin luokseni sellaisessa kunnossa, että ryppyjen välistä kasvaisi sammalta pohjanaan likakerros. Saisin suuret korvaukset sekä pääsisin paikallislehteen palauttaessani vanhuksen sivistyksen pariin, jossa sukulaiset ovat panikoineet pahinta peläten. Perheen lapset varmasti mielellään ottaisivat isoisänsä koirakseen. Huvittavan ajatuksen vuoksi sain muutaman kerran hengitettyä kunnolla ilman ahdistavaa puristusta, joka teki koko olemuksen masentuneeksi.

Säikähdin jonkun jalkojen alla katkeilevien risujen ääntä ja sitä säestävää, minua kohti ryntääviä askeleita. Voisiko täällä sittenkin olla torahampaisia ihmissyöjäsusia, jotka paloittelisivat minut epäterveellisiä aineita sisältäväksi ateriaksi.

”Lude!” joku huusi käskevällä äänellä ja uusi käskyn suuren, mustan möykyn kiitäessä ohitseni. Katsahdin sen tulosuuntaan nähden kaukaisuudessa epäselvän, mutta ihmismäisen varjon. Jouduin pettymään joutuessani myöntämään itselleni tosiasian, etten ole ainoa ihminen maailmassa, vaikka kuinka niin leikkisinkin. Musta koira lampsi pahoittelevan oloisena ohitseni, palasi omistajansa luokse. Omituinen aika ulkoiluttaa koiraa tai sitten he molemmat ovat valoa piileskeleviä vampyyreja, metsästävät nukkuvia metsäneläimiä ja nyt saisivat minutkin, jotain outoja hämärähiippareita heidän täytyi olla. Kuulin heidän kävelevän polkua eteenpäin minua lähestyen, mutta etäisyyttä oli vaikea erottaa, sillä katselin muualle. Kävin hitaalla, huomasin askelten äänten haihtuneen savuna ilmaan vasta, kun hiljaisuutta ei varmaan minuuttiin ollut halkonut edes kenenkään hengitys. Varovasti käänsin katseeni suuntaan, jossa he vielä äsken olivat olleet. En halunnut jonkun psykopaatin vaanivan takanani veitsi kädessään, hullunkiilto sekavissa silmissään. Huomasin vaalean miehenalun analysoivan minua katseellaan.

”Jos tässä, juuri tässä olisi kauppa, olisin jo ostanut tietyt hyllyt tyhjiksi. Vittu tässä ei ole kauppaa, olen selvempänä kuin olemattomat syntinsä kymmenesti päivässä anteeksi rukoileva tyyppi”, ärähdin tuijottajalle, taisi herra itse olla saastaisia ihmisiä syntisestä elämästä irti auttava jeesustelija ja etsii metsästä pimeyden koittaessa syntisiä ihmisiä auttaakseen heidät jalosti kohti valoisampaa tulevaisuutta, ottaa osaksi jotain helvetin kieroa yhteisöä. Tilitin asiani hänelle tiukkana settinä, joten sanani taisivat riittää kertomaan pääni olevan selvä kuin iloisella peipposella raikkaassa luonnossa kukkien keskellä.

”Otan silti mielelläni, jos sulla on tarjota mulle jotain”, ehdotin sekunnin kestävän, ällösiirappisen mairean hymyn tehostamana.