Osa 19: Elvis ei anna unohtaa itseään

”Olet taitanut ottaa elämäntehtäväksesi ihmiskontaktien välttelyn, mutta suostuisitko silti antamaan sun puhelinnumeron mulle?” hän kääntyi ehdottamaan kerettyään ottaa jo pari askelta poispäin.

”En”, töksäytin lyhyesti, etukäteenkin tiesin vastaukseni saavan hänen kulmansa kohoamaan ja aivot raksuttamaan, tai vaihtoehtoisesti moukari pamahtaisi häntä vatsaan kaataen hölmistyneen, ajatukset karusellissa viilettävän pojan maahan. Vastaustani en perustellut, sillä vaikka olisinkin omistanut puhelimen, tuskin kyseinen poika olisi numeroani saanut väännettyä ulos suustani edes pihdeillä. Hän ei ollut halunnut olla yöllä tavoitettavissa, joten hän oli jättänyt oman puhelimensa kotiinsa, paperia ja kynääkään en uskonut hänen kantavan housujensa taskussa, ellei hän ollut itseoppinut näyttelijä, joka hämää sinisilmäiset tytöt luottamaan itseensä ja puhelinnumeron saatuaan ottaa heiltä sen yhden haluamansa asian ikävillä keinoilla, muuttuen piikkihäntäiseksi piruksi, piesten naisia vihaiset liekit silmissään roihuten.

”Saanko silti tietää, kenen kanssa olen puhunut koko yön?” kysyin hämmentäen häntä niin paljon, ettei hänen kasvojensa tilalle pompahtanut kysymysmerkki yksin riittänyt kuvaamaan hänen hämmennystään.

”Elvis”, mustahiuksinen poika vastasi varovasti virnuillen. Hän heilautti kättään laajassa kaaressa, jonka jälkeen lähti menemään koiransa kanssa. Oli minun vuoroni pudota junan taaimmaisesta vaunusta raiteille, pääni lyöneenä jäädä katselemaan salamana kaukaisuuden kadotukseen kiirehtinyttä junaa hölmistyneen kanan ilme silmistäni paistaen. En aikonut vielä mennä kotiin nukkuakseni pois hälvenneen, yön pimeyden mukanaan kiskoneen äänettömyyden ja raakalaismaisen, miekoilla sekä haarniskoilla käytävän fyysisen sodan tasapainon jäljelle jättämän luhistuneen olon.

Sytytin tupakan, sitä vetäessäni painoin videolaitteiden pikakelausnappia katsellekseni koko yön tapahtumat läpi.

”Ei sun nimi ole mikään vitun Elvis!” huusin pojan perään, ei hän ollut vielä voinut keretä niin kauas, ettei olisi kuullut. Kuvittelin hänen huulilleen nousevan vinon virnistyksen, joka paljasti hänen ärsyttävän valkoiset, täydellisen suorat hampaansa. Hänen nimensä täytyi oikeasti olla Leonardo ja sukunimen joku niin monimutkainen taiteellinen viritelmä, ettei kukaan tavallinen ihminen voi muistaa sitä, puhumattakaan että osaisi lausua sen tekemättä kuutta virhettä, jolloin kalliisiin pukuihin verhoutuneet sukulaiset ilmestyvät piruksi olkapäälle painelemaan torahampaat välkkyen virheistä korviasärkevän kovaäänisesti ilmoittavaa summeria.

Nukuin pienessä, valtamerestä otettua koepalaa muistuttavassa huoneessani koko päivän, heräsin vasta kymmeneltä illalla. Lattiaa ei näkynyt yhtenäisen tummaa väriskaalaa noudattavan vaatekerroksen ja muun rojun alta, pöytääkin olisi voinut luulla nojatuoliksi hukkuneen muotonsa ja päällä makoilevien vaatteiden tuoman pehmeyden takia. Kaikki olivat asunnossa Sasun tyttöystävää myöten, mutta heidän elämästään aiheutuvat äänet peitin läiskäämällä CD-soittimeen yhden suosikkilevyistäni ja vetämällä volyymit huippuunsa. Samassa talossa asuvat marttaklubilaiset eivät ikinä valita melusta, harmaan karvan tukkimilla korvillaan tuskin edes kuulevat mitään. Ihmettelevät vain laiskojen kissojensa yhtäkkiä spurtatessa piiloon pöydän alle ennätyksellisellä nopeudella, jättäen jälkeensä ainoastaan pelosta kihariksi muuttuneita karvatuppoja. Sopisin itsekin mummohtavine tapoineni marttakerhon jäseneksi, ei kovin moni nykyään kuuntele levyjä CD-soittimella, vaikka se on paras tapa ja tuo ihan omanlaisensa fiiliksen. Sasu voisi tulla kiittämään kuuntelemaani, loistavana äänieristäjänä toimivaa melua, ja käyttää tilaisuuden hyväkseen. Pikkuveljeni taitaa olla hauskanpitoon liian nössö, varovainen kuin kaltoinkohdeltu koira, ettei kukaan vahingossa yllätä häntä ja tyttöystäväänsä kiihkeänä hetkenä. Ikinä en ole nähnyt heidän tekevän muuta, kuin vaihtavan keskenään kevyen suukon, joskus katselevan telkkaria siivosti sylikkäin. Pikkupojille kaupattavilla salapoliisien vakoilulaitteilla en heidän tylsän tuulettomaan elämäänsä sotkeudu, harvoin vietän aikaa heidän kanssaan. Kaikista pareista kuitenkin näkee helposti, miten he toimivat ihmisten seassa. Osa tutuistani ei jaksa varjella yksityisyyttään yhtään, harrastavat seksiä unohtaen kaikki muut huoneessa olijat.

Kurkotin vaivalloisesti kohti lattialla olevan läppärini suuntaan, sillä en suostunut nousemaan sängyltäni käytyäni juuri sille istumaan, vaikka pari askelta ottamalla olisin saanut tietokoneen vähemmällä vaivalla syliini. Voisi olla viisasta siivota joku päivä, muuten astun vielä tietokoneeni päälle, kun en erota sitä ympärillä vellovasta merestä. Elämä ilman puhelinta onnistuu, elämä ilman Facebookia onnistuu vielä helpommin. Molempia ilman ei pärjää, ellei sitten halua kävellä monta kilometriä kaverinsa ovelle sormet ristissä toivoen hänen olevan kotona, jotta voisi kysyä, jos mentäisiin seuraavana päivänä kolmen maissa kahville. Huomasin heti uuden kaveripyynnön, pikaisella tarkastuksella totesin Eetun olevan Elvikseksi itsensä esitellyt poika. Minua todellakin kiinnosti, millä ihmekeinoilla hän oli nimeni selvittänyt, sillä hän ei ollut yöllä edes kysynyt sitä.

Aika äkkiä raskaasti huokaisten hyväksymäni kaveripyynnön jälkeen Elvis säntäsi juttelemaan kanssani. Heti ensimmäisenä hän kertoi nauravalla hymiöllä varustettuna Elviksen olevan nimitys, jota oikeastaan kaikki käyttävät hänestä. Jätin kommentoimatta asiaa mitenkään, mutta olihan Elvis kiinnostavampi nimi kuin joku Eetu. Hän kysyi, aioinko viettää parhaillaan alkavan yön myös metsässä valvoen ja nukkua huomisen päivän, vai voisimmeko nähdä silloin. Vältyin yhdeltä synniltä, syntikirjani sivut taisivat muutenkin olla jo loppumassa, sillä ihan oikeasti olin jo aikaisemmin sopinut viettäväni huomisen Iian kanssa. Jouduin todella pohtimaan, pilaanko päiväni, jos jatkan juttelemista muutaman tunnin verran Elviksen kanssa illalla, mutta lopulta päätin selviytyväni hänen tapaamisestaan Iian jälkeen.