Osa 15: Hauva ja aikuinen vauva, yhtä älykkäitä molemmat

Syvemmälle käveltäessä hiekka ei enää ollut yhtä hienoa, mutta onneksi pohjassa ei kasvanut jalkojen ympärille limaisesti kietoutuvia kasveja. Sellaisen luikerrellessa salakavalasti nilkkani ympärille, olisin kiljunut kuin tyttö ja juossut rantaan turvaan kuin vauhkoontunut hevonen silmät hurjistuneina kiiltäen. Tai tyttöhän minä olen, mutta en sellainen helmiin ja pitsihameeseen pukeutunut, joka vinkaisee säälittävästi pienen hämähäkin nähdessään, kiitää pitkät mansikoille tuoksuvat hiukset hulmuten lihaksikkaan prinssinsä syliin nyyhkimään kuin joku helkutin spanieli. Ajatukset itseään kaikin puolin täydellisinä pitävistä ihmisistä alkoivat porata äänekkäillä laitteillaan tietänsä entistä syvemmälle aivoihini. Ahdistus kasvoi liikaa, joten sukelsin kokonaan poikkeuksellisen sinisen väriseen veteen. Porakoneiden hiljennyttyä nousin pintaan kiroamaan kapiselta hyttysten houkittimelta muistuttavaa olemustani. Sokeat, mustekalamaiset avaruusoliot valtaisivat maailman ennen kuin saisin hiukseni kuiviksi.

Laahaasin jalkojani, en vanhempieni käskyjä uhmatakseni, vaan koska elämä on liian raskas taakka yksinäänkin. Jos sen lisäksi täytyisi nostella jalkoja yhtä vikkelästi kuin steppaajat, taakka painaisi minut maan läpi tyhjyyteen nosteltuani jalkojani liian korkealla, enkä enää pystyisi tukeutumaan vankkaan kallioon. Huojuisin ilmassa, jossa on mahdotunta kannatella kaikkein painavinta taakkaa eli elämää. Luonnollisesti siinä paiskautuu rajusti vasten kovaa tyhjyyttä. Otin Iiaa kädestä, vedin perässäni takaisin rannalle. Työnsin hänet istumaan pyyhkeelleensä ja rojahdin itse hänen päälleen. Tuntui kuin jalkoihini olisi puskan takaa ammuttu lamauttavat sähköiskut, en jaksanut enkä voinut enää seistä omien jalkojeni varassa. Olisi helppoa olla kokonaan halvaantunut, kukaan ei odottaisi minun liikkuvan tai olevan täynnä elämää. Aamulla ei tarvitsisi nousta sängystä, joku tulisi nostamaan minut. Ei tarvitsisi kävellä kauppaan, minua työnnettäisiin pyörätuolissa ja voisin sulkea silmäni elämältä. Vielä loistavampaa olisi asua yksin, olla pärjäämättä ilman auttajia ja nauraa todellisuudelle. Ymmärtää hyvin selvästi kuolevansa letkuruokinnasta huolimatta lopulta maattuaan liikkumatta sängyssään kuukausia, ehkä vuosia, ollen epäihmismäinen oltuaan pimeässä ilman kontaktia kehenkään.

”Onko mun kasteleminen kosto, kun en tullut uimaan sinun kanssasi?” Iia naurahti lempeällä, hieman käheällä äänellään. Ripsivärini olivat lähteneet kirmaamaan kilpaa silmistäni kohti poskia, Iia korjasi tilanteen vetämällä karkulaiset hellästi pois peukalollaan. Nyt en olisi itse jaksanut edes välittää, vaikka pienet pellavaiset lampaat pelkäisivät raadellun näköistä sutta. Iia itse vetää silmiinsä joka aamu paksut hiilenmustat rajaukset tavoitellen täydellisyyttä. Olen kiusoitellut häntä kertomalla nauravani aamuna, jona hän tekee huolelliset rajauksensa millimetriviivoittimella, niin kovaa että kaikki maailman kansat yhtyvät nauruuni.

”Tämä on kosto”, ilmoitin suu virneessä painaessani märät kämmeneni vasten hänen olemattoman pieniä rintojaan.
”Nyt hei riittää, sä olet kastellut mua jo ihan tarpeeksi”, Iia reagoi vauhdilla sysäten minut oman pyyhkeeni puolelle. Ei hän edes ollut pahasti kastunut allani, valkoinen paitakaan ei ollut veden maagisen kosketuksen tuloksena aloittanut kemiallista prosessia tehden paidasta läpinäkyvää kuin hämähäkin seitti. Käteni olivat olleet liian kuivat, pitäisi ehkä lainata kirjastosta kemistien aloitusopus ja onkia esille tieto, montako vesipisaraa milläkin halkaisijalla tarvitaan tietylle alueelle valkoista kangasta, jotta juttu toimii. Ei kyllä kiinnosta onko kyseessä oikeasti kemiallinen prosessi, maailman seitsemäs ihme vai taikatemppu. Oloni oli kuin kauemmas työnnetyllä, kuolaa päristevällä halauksenkipeällä taaperolla. Olotilani oli omaa syytäni, olin tiennyt, ettei Iia yrityksestäni innostuisi.

Välistämme pyyhälsi tummanpuhuva otus. Taisi yrittää olla valoa nopeampi, silmänkääntötemppujen mestaria ovelampi. Hahmotin vasta tarkemmin poispäin viilettävää otusta katsoessani sen olevan koira, musta labradorinnoutaja kenties. Hielle, märälle koiralle ja makkaralle löyhkäävistä koira-asiantuntijoista olen onneksi valovuosien päässä, mutta silti voi aina veikata.

”Voi vittu, toi piski potki mun suuhun ämpärillisen hiekkaa”, Iia liioitteli ja puisteli muutaman hiekanmurenan pois farkuiltaan. Hänestä ei ottanut selvää, oliko hän huvittunut vai ärtynyt, mutta naurusta päätellen aivot olivat salamoivan taivaan sijaan huviretkellä maailman suosituimmalle bilerannalle. Nauroin itsekin koiralle, sen aivojen täytyi olla sen turkissa hotellimajoitusta ylläpitäviä kirppuja pienemmät, ei elukka muuten olisi kiilannut välistämme kuin amatöörin ampuma ilotulitusraketti.

Pian ohitsemme spurttasi koiran omistaja. Olin mielessäni kuvitellut koiran omistajan hölkkäävän huonokuntoisena kilpikonnana lemmikkinsä perässä, kasvot tomaattina vihan ja nolostumisen vuoksi. Savua nousisi korvista ja viimeisetkin hiuksina lapsuusaikoina palvelleet pääkarvat tippuilisivat matkan varrelle. Omistaja rikkoi nyrkeillä ikkunoita kailottaakseen kaikille, ettei ennakkoluuloja tule muodostaa edes matojen ruoaksi kuoppaamisen jälkeisenä aikana. Hän olikin nimittäin nuori mies, lähinnä nauroi hömelölle piskilleen. Hyvä ottaa koko asia huumorilla, sillä pian hän saattaisi saada peräänsä uhkaavana laumana hyökkäävän ampiaisjoukon, jota pääsisi piiloon ainoastaan sukeltamalla veteen. Nuoren miehen aivoissa olettaisi tapahtuvan jotain, kyseinen henkilö taisi olla poikkeus. Seniili vanhus ei välttämättä ymmärrä opettaa rakasta pientä sädekehämussukkaansa tavoille, joten heiveröinen papparainen vielä murtaa luunsa yrittäessään pysyä pystyssä taluttaessaan kaikkiin ilmansuuntiin paukkoilevaa koiraansa, mutta muiden voi mielestäni olettaa osaavan kouluttaa koiraansa edes sen verran, ettei se kesken lenkin leiki olevansa kokonaisen rannan kuningas.