Osa 11: En välitä, onko totuus vai puolitotuus sanoa kaiken olevan kunnossa

”Mitkä ja mistä?” kummastelin tajuamatta yhtään. Suomeahan me molemmat puhuimme, mutta epämääräiseen ja mihinkään viittaamattomaan kysymykseen oli mahdotonta vastata ennen selvennystä.
”Teillä taisi olla kivat sitomisleikit”, Mikko tuhahti sarkastisesti. Minä seurasin hänen katsettaan silmät edelleen hämmästyksestä pyöreinä. Silmäni kiisivät samaa moottoritietä Mikon silmien kanssa. Tie alkoi Mikon silmien edestä ja siinä kierrokset vedettiin maksimiin, ampaistiin renkaat ulvoen matkaan. Pölypilvi jäi muistuttamaan siinä olleen äsken auto, joka oli nyt jo kiitänyt niin kauas, ettei sinne näkisi parhailla kiikareillakaan. Vauhdin juuri noustua maksimiin vastaan tuleekin paksu ja loputtoman korkea tiiliseinä, jota päin auto syöksyy kohtalokkain seurauksin. Tiiliseinää päin rysähtäessäni ja auton osien sinkoillessa dramaattisesti ympäriinsä, valkenivat asiat minulle yhtä suurena yllätyksenä, kuin liian lyhyellä varoitusajalla eteen taivaalta pudotettu tiiliseinä. Olen jo reippaasti yli vuoden putkeen pitänyt käsissäni samoja punottuja käsikoruja ja muita nyörejä, suurin osa on korppikotkan värisiä. Tuntuisi alastomalta ilman niitä. Rennot asusteet ovat mieleeni hauraita feikkitimanteilla vuorattuja, kiliseviä rannerenkaita enemmän. En halua tuntea itseäni joulukuuseksi, joka näyttävyytensä tai kauneutensa sijaan kerää katseita tuhansien korujen aiheuttaman helinän vuoksi. Mikkoa vilkaisemattakin olin nyt varma, mitä hän tuijotti. Kohteena eivät olleet punotut käsikoruni, vaan hänen silmänsä tuntuivat kasvattaneen piraijamaiset hampaat, joilla repivät nahkaa ja narua raivokkaasti silpuksi nähdäkseen kaiken alta paljastuvat mustelmat. En ollut itse edes huomannut ranteissani olevia mustelmia, mutta tiesin heti niiden olevan peräisin fyysisestä tappelusta Sen kanssa. Sen inhottavat, käsirautoja muistuttavat kädet olivat tuntuneet porautuvan ihoni sisään ja viimeisenä tekonaan katkaisevan luuni, joten ei hentona sinertävien jälkien ilmestyminen mikään pyörän keksimiseen verrattavissa oleva suuri mullistus ihmiskunnan elämälle ole.

”Eivät nämä ihan siitä ole. Mutta mä en halua puhua asiasta”, kuittasin nopeasti. Minun asiani tai elämäni ei kuulu kenellekään muulle, enkä halua edes Jumalan tietävän, oli häntä sitten olemassa tai ei. Heittäköön kirkkaina jyrisevien salamien päälle kaikki minua koskevat tiedot, erityisesti ajatukseni kuulevat laitteet. Salamat tuhoavat kaiken lumoavan voimakkaina sekä määrätietoisina.

”Kerro nyt, mistä nuo ovat peräisin. Sori siitä äskeisestä vitsailusta, se taisi olla typerää”, Mikko yritti sitkeänä kuin muurahainen. Juurihan sanoin, ettei asiasta puhuta. Koittaisi nyt älykääpiö kerrankin ymmärtää puhettani, kyllä minä mielestäni ihan tarpeeksi ymmärrettävästi lausun, kun ovat hampaat ja kielikin paikoillaan ja toimivat normaalisti. Ei on aina ei, sen sanan jopa kuolaavat, pullamössöllä ruokitut taaperot tunnistavat, vaikka eivät ilman kainaloon kaappaamista ja vauhdilla kassalle kiikuttamista suostu siirtymään pois kuolausrefleksin aikaansaamalta, kaikilla sateenkaaren väreillä täytetyltä irtokarkkihyllyltä. Voisi kuvitella kakaran olevan usutettuna kiilto silmissä lähestyvän hyeenalauman ruuaksi, mutta korvia vihlova ja hermoja kiristävä rääyntä aiheutuu vain siitä, ettei hemmoteltu kakara yhtenä päivänä saakaan makeisia ja elämää suurempi vääryys on mahdotonta hyväksyä. Mikko tietääkseni ei ole ylikasvuinen kakara, joten hänen kuvittelisi ymmärtävän sanan 'ei' merkityksen. Ikävää tietenkin, jos se on liikaa vaadittu.

”Oletko sinä itse tehnyt jotain?” hän uteli yrittäen esittää yliymmärtäväistä terapeuttia, joka todellisuudessa ei tajua mistään paskaakaan. Mikko yritti katsoa minua silmiin, mutta käänsin katseeni vastakkaiseen suuntaan. Miksi Mikko yritti olla minulle noin ystävällinen ja ymmärtää minua? Rasittaa mies vain omaa päätään yrittäessään päästä mieleni sisään, salaiseen ja sekavaan kammioon jonne en anna yhdellekään ihmiselle avainta. Vihasin kysymyksiä, ne saivat oloni vaivautuneeksi. Siitä huolimatta en halunnut Mikon ottavan itseensä torjuvasta käytöksestäni ja häipyvän vierestäni. Lyhyen hetken suunnittelin maalaavani hänen eteensä näyn, jossa haluan hyppiä narua, mutta hyppynaru on liian pitkä. Joudun kierittämään sitä muutaman kierroksen ranteideni ympäri. Innoissani hypin tasaisesti nopeutuvalla vauhdilla ja vauhdin kasvaessa naru kiristyy ranteideni ympärillä aiheuttaen hennot mustelmat. Yhtälö olisi epäuskottavampi kuin ajatus minusta uimakoulussa räkänökkien kanssa. Hymyilin sisäisesti ajatukselle itsestäni hyppimässä niin nopeasti, ettei hyppynarua enää edes näe ja rastani pomppisivat innoissaan tahdissani, jolloin niistä tulee mieleen liikuttava näky hetkestä, jolloin uskollisen koiran häntä vispaa puolelta toiselle isännän tullessa lentokentällä viikon erossaolon jälkeen vihdoin näkyviin. Ääneen en sanonut mitään. Mikko taisi olla normaalia herkempi havaitsemaan ihmisten peittelemiä tunteita ja ajatuksia, joten hän olisi kehitellyt kammottavan surullisia tarinoita elämästäni, alkanut sääliä minua. Luullut minun peittelevän jotain heittämällä asian yhdeksi vitsiksi.

”Onko sulla kaikki ihan kunnossa?” Mikko kysyy varovasti minuutin kestäneen hiljaisuuden päätteeksi. Tunnen silmäparin takaraivossani, sinne Mikko luultavasti katsoo.

”Saatana vittu perkele!” karjaisen saadessani tarpeeksi ja käännyin Mikon suuntaan. Hiljaisuutta seurannut arvaamaton räjähdys sai Mikon hieman hätkähtämään. Ensimmäistä kertaa ikinä ihmiset vilkaisevat raihnaisen penkinrumiluksen suuntaan luoden minuun vihaisia katseita. Ikävä kyllä tiedän vahvistavani heidän jo valmiiksi epäreiluja mielipiteitään kaikista minun ja Mikon näköisistä ihmisistä, vaikka oikeasti en välittäisi, vaikka koko maailma kipeästi imemiskohdetta tarvitsevia, nääntyneitä hyttysiä myöten karttaisi minua.
”Kaikki on tarpeeksi kunnossa”, huokaisin nähdessäni tulipunaisten liekkien seasta tulevan esiin normaaleja värejäkin näkökenttääni.