Osa 22: Punaista silmissä ja polvissa

Kurkkuun hypännyt sydämeni sykki peloissaan vaikeuttaen samalla hengitystä, mutta kuivunut kurkku rahisten taistelin ja vilkaisin olkani yli. Jatkoimme juoksemista, ohjasin meidät Valintatalon taakse, piiloon teinipojilta. Jatkoimme juoksemista eteemme avautuvaa kujaa pitkin kerrostaloalueelle ja puikkelehdimme sen läpi. Yritimme pitää vauhdin samassa lukemassa, mutta toisin kuin autoilla, meidän voimamme alkoivat uupua ja vauhti hidastui huomaamattammekin, sillä riutuneena vauhti tuntui ihan yhtä hurjalta. Mittari oli maksimissaan, sillä uupuneina emme olisi päässeet kovempaa. Olimme vastapäätä rillipöllöille suunnattua, kirjojen lisäksi seiniä ja kattoa myöten pölyttynyttä kirjastoa, kun päätin meidän voivan jo rentoutua. Vapautin Iian käden verisestä otteestani ja lysähdin keskelle autiota katua. Emme olleet enää keskustassa, joten uteliaita silmäpareja ei toivottavasti ilmestyisi rakennusten takaa kuin kauhuleffojen ylimääräiset, pimeyden synkistä varjoista esiin kömpivät kiilusilmät. Kauhua se minulle olisikin, en halunnut nyt ketään ihmistä luoksemme kieli suusta ulos roikkuen kummastelemaan, olenko syönyt Hesburgerin ranskalaisia tahmaten käteni ketsuppiin vai pitäisikö tehdä rikosilmoitus.

”Ei ne enää seuraa”, rähisin maatasolta. Tuntui kuin suuhuni olisi tungettu hiekkapaperia, jolla olisi raastettu poskieni sisäpintaa ja kielen makunystyrät viilattu savuun sekoittuvaksi pölyksi taivaalle, lopuksi tasoitettu kielen muotoa molemmilta puolilta. Vilkaistessani olkani yli, olin nähnyt poikien vain toteavan, ettei seuraaminen kannattaisi ja lähtevän laahustamaan takaisin laumansa pariin. Ehkä he päättelivät olevan viisaampaa kärrätä minun nyrkkeilysäkikseni joutunut ystävänsä pikaisesti aavalta mereltä sameaan, kasvien tukkimaan lammikkoon, sillä joku varmasti saapuisi paikan päälle huutoa kuultuaan. Pahimmassa tapauksessa joku oli nähnyt tilanteen, kokenut kunnon kansalaisen velvollisuudekseen soittaa vieläpä sinilakkiset lainvartijat kesken donitsitaukonsa selvittämään nuorison veriseksi käynyttä riitaa. Pystyin luottamaan siihen, etteivät räkänokkapojat halunneet tekemisiin kyttien kanssa, äitihän voisi vaikka takavarikoida Pleikkarin, joten viikonloppulanitukset estyisivät, koko maapallo kiepsahtaisi niin voimakkaasti vastakkaiseen kulmaan, että pojat voisivat vain huutaa pudotessaan jalat sätkien avaruuteen painovoiman tehdessä tepposet, lakatessa toimimasta heidän kohdallaan. Vaikka vilkaistessani tajusin roskakatoksissa röhkivän jengin antavan asian olla, halusin meidän pääsevän palaamaan turvalliseen höyhenpesäämme puun taivasta hipsutteleviin latvoihin ollaksemme tarpeeksi kaukana vaarasta. Eihän sitä tiedä, vaikka heidän mielensä olisi muuttunut meidän hidastaessa pakovauhtiamme ja jäädessämme makoisiksi, suojattomalla pellolla laiduntaviksi kauriiksi vatsa kurnien saalistavan leijonalauman näkökenttään.

Olin tyytyväinen itseeni, en ollut pillahtanut missään vaiheessa lasikenkäisen prinsessan itkuun. Olin ollut enemmänkin karski metsämies. Mieleeni uiskenteli kymmenien ja taas kymmenien tyttöjen kasvoja, tuttujen ja tuntemattomien, ne tuntemattomat kasvot olivat mielikuvitukseni tuotosta. Jokaista näistä tytöistä yhdisti yksi asia, he olisivat alkaneet nyyhkyttää lohduttomasti viimeistään iskeytyessään maahan niin, että pikkukiviä ja hiekkaa upposi harvahampaisesti irvisteleviin polviin. Tietenkin juokseminen oli koskenut! Rauhoituttuani tarpeeksi, nousin kivusta seisomaan kivun kiskoessa kasvoilleni hampaat paljastavia ilmeitä. Olo oli kuin auton alle jääneellä kissalla, jonka toinen jalka olisi kuin norsun jalan alle jäänyt ja jokainen viiksikarva olisi joutunut auton renkaiden alle, tarttunut niihin kiinni ja repeytynyt viiltävän kivun höystämänä irti ressukan kuonosta. Hölmistynyt katti katselisi surumielisenä mustia renkaita, joiden mukana viikset rullaisivat eteenpäin kuonoaan odottamatta.

Vilkaisin Iiaa, hänen ilmeensä kertoi kaiken tarvittavan. Etukäteenkin tiesin Iian vihaavan väkivaltaa kaikissa sen mahdollisissa ilmenemismuodoissa, mutta hänen ilmeensä kertoi hänen halveksuvan minua enemmän, kuin osaisin sanoiksi pukea. Tilanteen, voisi sitä kutsua tappeluksikin, ollessa käynnissä, olin ollut kauttaaltaan karvainen, suurimmaksi osaksi nelinkontin römyävä nykyihmisen esiaste ja Iia 2000-luvun suurin popstara glittermekossa. En muistanut meidän elävän samassa maailmassa. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän oli tehnyt minun hyökätessäni pojan kimppuun, en ollut kuullut hänen ääntään kuten en monia muitakaan ääniä silloin, olin keskittynyt vain lyömiseen. Se henkilö en ollut minä, en huvikseni lyö toisia, vaikka heidän sanansa tarrautuisivat jalkoihini piraijoiden voimalla purevien marakattien muodossa repien lihat irti jättäen jäljelle kolottavat luut. Jälkikäteen ajateltuna tilanne oli pelottava, oli kammottavaa toimia ja ajatella kuin raivopäinen, täysin vieras härkä, mutta olla omassa ruumiissaan. Päätin, etten enempää en ajattelisi koko tilannetta. Rypistin tapahtuman mielessäni tummaksi mytyksi ja viskasin roskakoriin. Voimalla heitetty muisto sai kevyen roskakorin heilumaan, mutta pyörivä ääni loppui lopulta ja roskakori oli jälleen turvallisesti paikoillaan.

”Puhutaan myöhemmin, voitko käydä ostamassa vettä ja laastareita?” kysyin mahdollisimman normaalisti, leikkien kaiken olevan kunnossa. Iia pysyi mykkänä, pelkäsin todella hänen olevan niin vihainen, ettei hän enää koskaan sanoisi sanaakaan minulle. Siinä tilanteessa Iia paiskaisi elämääni symboloivan mustan lasipallon päin rumasti tapetoitua seinää, kaikki olisi pirstaleina ja tuntuisi, kuin silmiini olisi eksynyt pieniä lasinsirpaleita. Ne saisivat minut itkemään, mikään ei olisi enää hyvin ja pillittämällä pettäisin itseni, joten oloni olisi entistäkin riutuneempi. Iia suuntasi askeleensa silmissäni sumuiselta ja kovin kaukaiselta näyttävää kioskia kohti. Minä en voisi seurata tai ihmiset huolestuisivat minut nähdessään, jotkut kaljuuntuvat harmaapäät tuntuvat karttavan minua ilman veritehosteitakin. Katsellessani Iian loittonevaa selkää, tunsin olevani elokuvan nainen, jonka hänen elämänsä rakkaus jättää viileästi ja enempää selittelemättä lähtee lampsimaan poispäin. Poskeni kramppasivat, mutta pakotin kasvoilleni hymyn. Jonkun surkuhupaisan teorian mukaan ihmisen mieliala nousee kaiken ällöttävän tavaran keskeltä haisevasta likakaivosta ylös ihmismäiselle tasolla, jos pakottaa huulensa hymyyn. Silmäni olivat tyhjät, niistä sai yhtä vähän irti kuin tyhjästä valkoisesta paperista. Niillä silmillä huomasin Iian vetävän mustan hihattoman hupparinsa hupun päänsä suojaksi, kuin se muka suojelisi häntä tai estäisi kontaktin ulkomaailmaan. Minua olisi ahdostanut hupun alle piiloutuminen, huppu on kuin pään ympärille kiristetty hirttopussi. Pussista ei pääse pois, eikä voi keskittyä muuhun kuin pussin sisällä seinämästä seinämään pomppoileviin ahdistuneisiin ajatuksiinsa, jotka pyörivät enemmän kuin sukka pesukoneessa. Olet säkissä yksin päälle monstereina hyökkäävien ajatustesi kanssa.

Sulavilla tassuillaan mieleeni hiipi ajatus, jollaisen huomaan päässeen livahtamaan sisään ehkä kerran vuodessa, sillä ei minun kuulu välittää kenestäkään. Pelokas ja naiivi, sileäturkkinen kissa yritettiin laskea ärhäkästi räyhäävien kirppujen valssilattiana toimivien koirien joukkoon. Toiveeni erosi muista ajatuksistani räikeästi, mutta vaihteeksi oli viihdyttävää tuntea oloni niin pahaksi, että teki mieli oksentaa. Toivoin voivani kietoa käteni laihan Iiaan ympärille, jotta Saturnus palaisi jälleen omalle radalleen.