Osa 27: Riimittelyä

”Olet silti ihastunut Iiaan?” Elvis kysyi tummat kulmat koholla, varmana myöntävästä vastauksesta. Tuli mieleen televisio-ohjelma, jossa ihmisille tehdään valheenpaljastuskoe ja myöhemmin läheisimpien ystävien haukkoessa henkeään kysymykset kuullessaan, sekä yleisön seuratessa kiinnostuneena synkkien salaisuuksien ja nolojen totuuksien paljastumista, hypitään tasoilta ylemmille. Samalla alemmat tasot romuttuvat anteeksiantamattomien tekojen tullessa ilmi, ne vetävät perustan elämältä. Eräänlaista uhkapeliähän se on, kisaaja haluaa setelitukut ja perheensä, vaikka kaikkihan tietävät totuuksien iskeytyvän maahan kuin kiilat erottaen rahat ja perheen toisistaan syvällä railolla. Suurin ja painavin kiila on taivaalla, se tärisee innostuksesta päästessään pian tuhoamaan koko maaperän. Tulee kysymys, jonka kuullessaan haluaisi muuttua kärpäseksi, paeta tuuletuskanavan kautta ulos studiosta. Puhuessaan totta henkilö saa auringon sammumaan, valehdellessaan punainen teksti korvia raastavalla äänimerkillä varustettuna pitää huolen, ettei vale mene keneltäkään ohi. Minusta tuntui, ettei vastauksellani ollut väliä, että Elviksellä oli omat, ikävä kyllä väärät, havainnot punottuna vahvaksi kalastusverkoksi, josta pikkusintit eivät pääsisi pakoon.

”En”, totesin viileästi kuin jääkuningatar. Huonoissa elokuvissa pinkkeihin verkkosukkiksiin ja farkkukankaiseen minihameeseen pukeutunut teinityttö ihastuu koulun suosituimpaan poikaan. Blondi idiootti on heittäytyneenä sängylle parhaan ystävänsä kanssa ja näyttää haaveksivalta, joten tyhmää auttava supertyhmä kysyy blondilta, onko tuo ihastunut Ethaniin. Pää on täyttynyt vaaleanpunaisesta hattarasta, joten pinkeille huulille nousee tyytyväinen hymy. Puoli minuuttia myöhemmin hänen onnistuu väittää, että eihän toki ole yhtään ihastunut. Ystävä hihkaisee, ettei voi olla totta, käskee heti kertoa kaiken. Idiootti vielä kummastelee, miten ystävän onnistui arvata oikein, vaikka hänhän selvästi sanoi, ettei ole ihastunut ja molemmat rupeavat hihittämään kuin kanat. Minulla kesti tasan sekunti tyrmätä Elviksen vihjailut.

”Pidätkö minua eläimenä, jonka aivotoimintaa yrität kartoittaa?” kysyin näsäviisaasti kerättyäni ajatuksiani Elviksen esittämän kysymyksen jäljiltä, sillä ne olivat meinanneet lipua uhkaavasti hajalleen kahvimukissa siivosti pysyttelemisen sijaan.

”En nyt sentään”, hän hymähti, minkä jälkeen vei kätensä sukimaan mustia hiuksiaan. Vastaus oli sinänsä ikävä, koska olisin voinut suositella Elvistä painumaan kotiinsa tutkimaan typerän labradorinnoutajansa aivotoimintaa, jos hän olisi myöntänyt sellaisten kokeiden kiinnostavan.
”Yritän vain saada susta jonkinlaista käsitystä, satut olemaan harvinaisen moniulotteinen tapaus”, hän kertoi tutkaillen kasvojani, mutta en suonut hänen näkevän edes sinisten silmieni pientä liikahdusta, saati kuulevan suustani yhtäkään äännettä. En ole koskaan voinut vastustaa tupakanpolton muuttamaa ääntä, puhtaaseen ilmaan ripotellaan aavistus tummaa pölyä lattian nurkasta. Hämmästyksekseni oli mukavaa kuunnella rauhoittavan pehmeää, mutta suihkunraikasta ääntä.

”Onko sulla mitään harrastuksia”, Elvis halusi tietää. Toinen suupieleni yritti koskettaa poskeani, mutta heilautin kertaalleen kieltävästi päätäni ja virne viskautui samalla päin keijujen asuinpuuta aiheuttaen vaurioita hauraisiin huonekaluihin järisyttäessään puuta. Elvis taisi nähdä vilaukselta hymyni mukana pois lentäneet ajatukseni, sillä hymähti huvittuneesti ja yllättyi saadessaan asiallisen vastauksen.

”En osaa innostua mistään, eikä huvita tehdä mitään puulta maistuvaa vain siksi, että olisi jotain tekemistä.”
”Ajattelin, että kirjoittaisit runoja”, Elvis paljasti naurahtaen ja minä nauroin hämmennyksen sekaista naurua. Kurttuiset, haalistuneisiin kaapuihin pukeutuneet tylsimykset tuikkaavat kynän mustepulloon alkaen maalata oksettavan tekotaiteellista kuvausta Suomen luonnon kauneudesta kiemuraisella käsialallaan ja mumisevat samalla alkuasukasheimon kuuloisesti maistellessaan pois kuihtuneilla huulillaan ja korppukielellään, miltä sanat kuulostavat ääneen lausuttuina.
”Elämä on paskaa, kaikki on paskaa”, runoilin silmät säihkyen. Olin suoranainen vanhempien kullanmuru koulun lavalla joulujuhlassa paperiroskan keskellä. Ylpeän vanhemman hymyn mukana ylöspäin kaartuneilla silmillä valkoiset räpellykset olivat tunnistettavissa lumihiutaleiksi.
”Olen luonnonlahjakkuus, tuo jopa rimmaa!” hekotin modernin yksinkertaiselle runolleni, jonka takia Elvikselle hengittäminen näytti käyvän työstä. Ei kannata antaa erinomaisuutensa nousta päähän, mutta runon on oltava taitavasti laadittu sekä merkitykseltään monimutkainen, jotta se saa ihmiset nauramaan sellaisella voimalla kuin vieressäni oleva Elvis hytkyi. Luomustani voisi pitää hauskana, mutta voisihan sen raakuus koskettaa elämältä huonot kortit saaneita ihmisiä ja herättää voimakkaita tunteita, saada heidät parkumaan kyynelmeren keskellä kuin nälkäiset vauvat.
”Mä soitan kitaraa”, hän kertoi vedettyään syvälle sisäänsä rauhoittavaa ulkoilmaa, joka alkoi tuoksua viileän sympaattiselle illalle kuuman kesäpäivän iloisuuden sijaan.
”Teidän suloisessa porvaritalossanne varmasti onkin erillinen musiikkihuone ja muita hienouksia”, huomautin leveästi hymyillen, mutta hampaani pysyttelivät piilossa. Halusin hieman piikitellä häntä.