Osa 18: Syvällinen yökeskustelu

”Miksi sä rakennat pesää metsään keskellä yötä?” En käsittänyt, miksei hän ollut nukkumassa suuressa, hienossa talossaan rakastavan perheensä kanssa. Minulla sentään oli hyvä syy leikkiä metsässä asuvaa haukkaa.

”Meillä taitaa molemmilla mennä yhtä surkeasti”, hän mutisi lopulta olkapäitään nuutuneen näköisenä kohauttaen. En tietenkään omistanut yksinoikeutta käyttää metsää öisenä paikkana saada oloni tuntumaan entistäkin paskemmalta, mutta mustahiuksinen poika olisi voinut valita metsästä lukemattomia muitakin paikkoja kuin sammaleisen maan vastapäätä minua.

”Mun fiilikset on tarkemmin ilmaistuna vitun paskamaiset”, tuhahdin käyttäen kaulanikamiani kerrankin kunnolla hyödyksi kääntäessäni katseeni mahdollisimman kauas epämieluisasta, seuraani tuppautuneesta ihmisestä. Tuntui kuin valkoinen salama olisi iskenyt pääni läpi, tyyppi ei tainnut edes harrastaa kirosanojen käyttöä missään tilanteissa. Jos hän järkyttyi kielenkäytöstäni, nauraisin niin, että hän pakenisi pelokkaana vipeltäjänä kotiinsa.

Tunsin täydellisen hiljaisuuden laskeutuvan yllemme hitaasti kuin sumu, joku työnsi päähäni valkoisen sulan ja lakaisi hellästi pehmeällä sulalla jokaisen ajatukseni pois. Kuormurilla tultiin kippaamaan tilalle lastillinen Iiaan liittyviä ajatuksia. Raskaasti kerrostetut, pisimmiltä kohdilta melkein olkapäille ulottuvat mustat hiuksensa hän oli bileitä varten joko kihartanut huolettomille, luonnollisen näköisille laineille tai vetänyt suoristusraudan ja vahan avulla suoraksi, siilin piikkejä muistuttavaksi kampaukseksi. Sopivassa suhteessa eksyneet, lämpimät ja silti sopivan etäisiksi jäävät, mutta luotettavat silmät kutsuvat ihmisiä hänen luokseen. Tilanne muistuttaa veteen hajamielisesti heitettyä koukkua, jota kelataan ajatuksiin uppoutuneena rauhalliseen tahtiin lähemmäksi, kunnes lopulta nostetaan vedestä ylös tajuten, että siihen on tarttunut mukaan ihan vahingossa, turhia yrittämättä, kala. Meillä on Iian kanssa tapana mennä juhliin joko yhdessä ja lähteä sieltä yhdessä tai menemme eri bileisiin, silloin on yksinkertaisempaa käyttää ilta kenen tahansa kanssa heilumiseen. Ero välillämme on se, että minä yleensä kävelen käsikkäin jonkun kanssa rauhallisempaan paikkaan ja annan mennä. Pää mielellään hyvin sekaisin, kuin olisi yhdistetyssä vuoristoradassa, kummitusjunassa ja sirkusaiheisessa karusellissa. Iia taas kaipaa hellyyttä, suloista kiehnäämistä koko illaksi ja monesti tytöt ovat sellaisia, joiden kanssa hän on ennenkin ollut, mutta joiden kanssa ei halua kunnon parisuhdetta muodostaa.

”On mulla yksi pelko”, paljastin tylsistyneenä ja käännyin takaisin pojan suuntaan. Hän sai suoraan suoneen elinvoimaa, mielialan kohoamisen näki kasvoista. En ollut edes saanut aivotärähdystä tai istunut harvinaisella avautumisalttiusvyöhykkeellä, mutta puhuin hänelle silti aiheesta. Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi jonkun minua ehkä pari vuotta vanhemman, hillityn sivistyneesti käyttäytyvän tuntemattoman pojan täytyisi tietää minusta mitään. Hän ei osaisi hyppiä onnesta saadessaan mahtiuutisia, eikä juosta kalliolle karjumaan äänensä pois elämänsä lyhistyessä kuin purettava talo. Ei edes kaivinkoneen kauhan rysähtäessä voimalla läpi tuhoten katon ja molemmat kerrokset yhdellä, yksinkertaisella liikkeellä.

”Niin...” aloitin jääden kiinni ensimmäiseen sanaan kuin kärpäspaperiin. En keksinyt tapaa päästä vapaaksi, jatkaa kertomista kuulostamatta niin hullulta, kuin kuoreni alla taidan olla. Kaiken olisi voinut tiivistää kahteen-kolmeen sanaan, mutta tiettyä sanaa en tahtonut sanoa ääneen, se kuulostaa liian vastenmieliseltä. Kovin monen ainoa pelko tuskin on sama kuin minulla.

”En halua jonkun sormien seikkailevan ihollani, jos se joku ei ymmärrä, mitä sana 'ei' tarkoittaa”, ilmoitin kevyesti, kuin olisin vain huomannut värikkään perhosen lentävän ohitseni ja jäänyt ihaillen katselemaan sen kauniin huoletonta elämää. Perhoset liihottelevat kevyinä olentoina vaaroja karkuun, saavat pakenemisenkin näyttämään helpolta kuin piruettien tanssiminen kiiltävällä jäällä.

”Vaihdetaan aihetta”, käskin äkkiä, ettei jätkä alkaisi liikaa arvuutella mielessään, millaisilla jännillä tapahtumilla maustetun tositarinan elämästäni voisi kenties kirjoittaa.

Juttelimme koko yön, emme vain pienillä punaisilla muovilapioilla tehneet hiekkakakkuja ja taputelleet maata, otimme muutaman kerran kaivinkoneet käyttöön, joilla kaivoimme esiin syvemmällä olevaa maata kaikkine siellä olevine kivineen, eliöineen ja puunjuurineen. Kaikki tielle osuvat myrkkykäärmeet hyppäsin liaaniin tarttumalla yli, en antanut käärmeen iskeä tappavia hampaitaan minuun, vaikka se näkikin minut edessään. Annoin hänelle tarkoin rajatun kuvan itsestäni, sen saman kuin kaikille kavereilleni ja tutuilleni. Auringon noustessa, valonsäteiden halkoessa korkeita puita, emme kumpikaan olleet kartalla ajasta, kumpikaan ei ollut varma, monelta aurinko kesäisin nousee. Aikaisin kuitenkin, se tahtoo elää kesällä, eikä nukkua pimeydessä. Kaikkihan hehkuttavat kesän olevan parasta aikaa. Lämpötilan lähtiessä varovaiseen nousuun auringon sitä kannustaessa, poika totesi lähtevänsä kotiinsa. Hän ei asunutkaan rikkaan perheensä kanssa kultakattoisessa porvaritalossa, vaan yksiössä kahdestaan koiransa kanssa. Vaikka puhuimme kymmenistä aiheista, sivuutimme äänettömän sopimuksen merkkinä kaiken, mikä liittyi metsässä valvotun yön syihin.