Elämä on niin raastavaa, ettei siitä
ole mahdollista selvitä ilman, että välillä turruttaa mielensä.
Aina voi sulkea elämässä mukaan tarttuneet ajatukset ja kokemukset
turvalliseen paikkaan, peittää ne paksun multakerroksen avulla jopa
itseltään. Porkkanat kasvavat jatkuvasti, ahdistus lisääntyy joka
hetki, vaikka sitä yrittää vältellä. On mahdotonta käskeä
porkkanaa lopettamaan kasvaminen, mutta voi tarttua multaisiin
hanskoihin ja nostaa porkkanat ylös jo varhain, kun ne ovat vielä
pieniä. Tuskan nostaminen pimeydestä päivänvaloon tuhoaa ihmistä
fyysisesti ja henkisesti. Tuskaa on kerennyt kasautua jonkin verran
ja porkkanaa raastaessa ne kipeät asiat pääsevät ulos, mutta
tuntemukset voi turruttaa yhdellä viinipullolla, itkeä silmät
sokeana pari päivää. Iso porkkana on vaikeampaa nostaa ylös,
pelkästään se aiheuttaa ahdistusta, mutta porkkanan raastaminen
salaatiksi tuhoaa koko ihmisen. Demonit hyökkäävät päin
musertavalla voimalla uudelleen ja uudelleen. Raastaminen kestää
kauan, se on hidas kuolema. Pelkkä alkoholi ei tuo edes yhtä
avuliasta, valoa tuottavaa keijua näyttämään oikeaa suuntaa
elämälle, suuntaa ei tunnu enää olevan. Toivotaan, että
porkkanaa ei olisi koskaan nostettukaan maasta, se olisi saanut
haukatat viimeisen, rähisevän hengenvetonsa, muuttunut mustaksi
mullaksi yhdessä lopukseen koituneen, valtavaksi kasvaneen tuskansa
kanssa. Matojen kodiksi muuttunutta porkkanaa ei voi kaivaa esiin,
eikä millään keinolla voi anella saavansa mahdollisuuden kiertää
kelloa menneisyyden suuntaan yrittääkseen nostaa tuska pinnalle
käsitelläkseen sitä, vaikka seuraukset saattaisivat kuitenkin
johtaa samaan lopputulokseen eli olemattomaan olomuotoon.
Tulevaisuudessa tulen olemaan
mädäntynyt porkkana, vastenmielinen ja itseni pahin vihollinen
yrittäessäni leikkiä keinussa onnellista, pilviä kohti liitävää
tyttöä. Jos keinuu aina, lopulta vanha keinu hajoaa, tyttö putoaa
maahan murtaen jalkansa ja leikki loppuu. Todellisuus rysähtää
meteoriitin lailla päin näköä, enää ei voi leikkiä kaiken
olevan kunnossa. Silti aion sulkea kolkkoon vankiselliin paksun
narisevan oven taakse lukemattomia asioita. Luokseni löytänyt poika
pudisti päätään kysymykseeni vastaukseksi rullattuaan ensin
jotakin mielessään, mutta määräsin kymmenen vahvan ilkeää
vanginvartijaa seisomaan hyökkäysvalmiina paksun oven eteen, joten
tulisin pärjäämään ilman mitään oloa parantavia tuotteita
tämän yön.
”Kannattaisiko opetella hallitsemaan
tuota elukkaa?” kysyin arvioituani parivaljakkoa hetken suojasta
mustien hiuksieni takaa.
”Näin teidät tänään rannalla”,
selitin, kun poika ei saanut langasta otetta. Hämmentyneisyydestä
tiesin, ettei hän ollut nähnyt minua ja Iiaa rannalla
keskittyessään tankkerina ympäriinsä säntäilevään koiraansa,
jonka kanssa sopi ulkonäköä ajatellen täydellisesti yhteen. Kodin
seinällä riippuu kultakehyksissä varmasti maalaus, josta
kastemadon silmät omaavat eivät pinnistellessäänkään erota
koiraa omistajasta. Pojalla oli rennosti lyhyestä mallista
ylikasvaneet, mustiksi värjätyt hiukset, ja vaikka joku olisi
voinut kohottaa epäilevänä kulmakarvaansa kuullessaan mustista
hiuksista suomalaispojalla, ne sopivat hänelle yhtä hyvin kuin
pikimusta turkki hänen koiralleen. Molemmat näyttivät
luotettavilta, poika selvästi tuli täydellisestä perheestä
suurimpana ongelmanaan muutaman kerran vuodessa tapahtuva katastrofi,
jolloin pöytään on katettu liian pieni vadillinen salaattia,
jolloin ateria tuntuu epäterveelliseltä. Poika siis oli
mallikansalainen, kunnon ihminen jollaisen kanssa en tahdo olla
tekemisissä, olen liian erilainen.
”Lude bongasi kaverini rannan
toisesta päästä, eikä oikein hallinnut innostustaan”, tyyppi
kertoi rennosti nauraen ja tunki kätensä siistien farkkujensa
taskuihin. Housut olivat ylempänä kuin Iialla, eikä niistä
roikkunut ketjuja tai näkynyt pienintäkään käytön jälkeä. Hän
vaikutti kuninkaallisiakin tylsemmältä seuralta, ihme kun ei
lenkkeillyt koiransa kanssa valkoisessa, palvelijan tarkasti
prässäämässä kauluspaidassa.
”Koulutus on kyllä vielä vähän
kesken... Ihan kiltti se silti on, ei sun tarvitse pelätä”, poika
tarkensi ja kumartui taputtamaan maahan makaamaan käynyttä mustaa
lemmikkiään. Pyytelin mielessäni jotain suurempaa voimaa
lähettämään jäniksen juoksemaan lähistöllä, jotta koiran
metsästysvietti heräisi ja se pinkoisi gepardin nopeudella jäniksen
perään, jolloin sen unettavan tylsälle omistajalle tulisi kiire
lähteä perään.
”Kuule, minä en pelkää mitään”,
kerroin mielelläni, sillä se oli totuus. Pojan silmissä taisi olla
vikaa, sillä en takuulla näytä nurkan takana piileskelevältä
harmaalta hiireltä, jonka viiksikarvat alkavat väpättää
hermostuneesti ylvään kissan tassutellessa elegantisti huoneeseen.
Hiirenä minä olisin musta ja voimakas, piiloutuisin pimeyteen ja
hyökkäisin sekopäiseltä vaikuttaen katin kimppuun sen osaamatta
aavistaa mitään. Toipuessaan järkytyksestä, kissa huomaisi
häntänsä puuttuvan, voisin tehdä siitä turkissohvan pieneen
kolooni, tuoda joka yö eri hiiren pitämään hauskaa kissankarvojen
sekaan.
”Kaikki pelkäävät jotakin”, hän
väitti ystävällisen tyynesti, kuin olisin hänen hulluja puhuva
ystävänsä, jonka päähän täytyy vasaroida järkeä paksun
kallon läpi, ettei hän päähänpistonsa seurauksena muuta Kiinaan
tietämättä edes missä kohdassa karttapallolla se sijaitsee.
”Kuolema, vakava sairaus, suurimman unelman murskautuminen, mitä
mieltä olet? Pelkäätkö herääväsi joku aamu tietäen, ettei
kukaan rakasta sua? ” hän ehdotteli ja laskeutui istumaan maahan
polun toiselle puolelle, vastapäätä minua ja kiveäni. Tyyppi
luuli lukevansa minua sormia napsauttamalla ja käyvänsä kanssani
syvällistä keskustelua , mutta sellaista päivää ei tule, ellei
kuu putoa taivaalta. Kuun putoamista edeltävä tunnelma vetäisi
syliinsä kaikki ihmiset. Olisi pelkoa, epätoivoa, helpottuneisuutta
ja näky olisi sanoinkuvaamattoman täyttävä, kaikkea ei voisi
havainnoida. Tunteita leijuisi ilmassa liikaa, kaikki tunteet eivät
mahtuisi jo täyteen ahdattuihin ihmisiin. Silloin voisin keskustella
mahdottomuudesta kuvata tilannetta millään keinoilla, sellaiseen
syvälliseen keskusteluun kykenisin. En pelkää hänen
pelonaiheekseni ehdottamia asioita, eikä kukaan rakasta minua, minä
en ole koskaan rakastanut ketään. Siinä pyyhkiytyy useimpien
ihmisten suurin pelonaihe pois tunteettoman kylmästä mielestäni,
jossa on jäätä niin paksu kerros, ettei mikään voi kasvaa
siellä. Tyhjyydestä ei voi edes ahdistuneena juosta pois, tyhjyyden
lisäksi nimittäin ei ole muuta. Muiden mielet ovat kauniita
puutarhoja, täynnä ihania tuoksuja ja elämyksiä. Valkoisia
enkelipatsaita, suihkulähteitä ja herkkiin ympäristöihin
linkittyviä kauniita tarinoita heidän elämästään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti