Osa 28: Ihmisillä päällystetyllä maailmankartalla läpinäkyviä ovat inhottavat ihmiset, heidän kohdilleen muodostuu uusia järviä

”Olisihan sellainen talo viihtyisä. Toistaiseksi taidan kuitenkin asua koirani kanssa yksiössä”, hän nauroi lempeällä äänellään viestittäen, ettei hän sellaiseen taloon pääsisi, ellei voittaisi miljoonaa. Pehmoinen, puhtaanvalkoinen pilvenhattara oli pyytänyt Elvistä nousemaan kyytiin, kuljettanut kevyesti leijaillen pojan ylös kultaiseen valtakuntaan. Päähän oltiin työnnetty painava, kimmeltävin jalokivin koristeltu kruunu ja niskaan heitetty ylhäisestä kankaasta valmistettu viitta. Maa jalkojeni alla oli osoittautunut ansaksi, olin rämähtänyt raksahtelevien, punaisia naarmuja ihooni raapivien oksien mukana pilkkopimeään putkeen painuen aina vain syvemmälle synkkyyteen. Hämmästyin tuntiessani vankkatekoisten valjaiden kietoutuvan ympärilleni. Putoamisvauhtini hidastui, kunnes aloin kohota ylöspäin kohti maata, joka aikaisemmin oli paltani pettänyt. Elvis ohjattiin takaisin taianomaiselle pilvelle, joka lähti rauhallisesti leijailemaan alaspäin. Pääsimme samalle tasolle, kenkämme koskettivat samaa ruohoa.

”Tänään on bileet, joihin aion vielä mennä. Voit kyllä tulla mukaan, jos haluat”, kerroin Elvikselle, jonka kasvojen värejä muokattiin samalla hetkellä kaksi pykälää enemmän mustavalkoisuuden puolelle. Olin juuri alkanut viihtyä kummastuttavan luontevasti hänen seurassaan, mutta puntariin laitettaessa pään täydellinen nollaus painui alemmas.

”Sellaiset eivät ole minua varten”, hän totesi olkapäitään kohauttaen. Nousin ylös, Elvikselle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin tehdä samoin ja lähteä kävelemään kanssani pimenneestä metsästä kohti kaukana valaisevia katulamppuja. Vihaan tunnetta, kun huomaa tulkinneensa jotain ihmistä ihan väärin, joten hymyilin sisäisesti vinoa virnistystä, olinhan veikannut ainakin yhden asian oikein Elviksen kohdalla. Kävellessämme hän selitti, ettei käynyt bileissä kuin pari kertaa vuodessa, eikä pullollinen alkoholia milloinkaan houkutellut neonvärisillä nuolikylteillä tarttumaan ja nostamaan huulille. Hyvä niin tai olisin joutunut kumittamaan vaivalla luomani piirroksen Elviksestä. Kuvassa olivat hänen ääriviivansa, joiden sisällä velloi sekä kuvia että sanoja ja lyhyitä lauseita, jotka sopivat Elvikseen. Kuva oli pääni sisällä, se oli moniulotteinen, joten huomioita mahtui sisään vaikka enemmän kuin tähtiä taivaalle. Huomionarvoisimmat olivat isolla, epäolennaiset asiat pystyi löytämään puikkelehtimalla muiden ohi ja zoomaamalla muuttamaan ne tarpeeksi isoiksi tarkastelua varten. Olisin ollut hukassa, jos koko työ olisi käsketty aloittaa puhtaalta paperilta ilman ainuttakaan vihjettä.

”Koska haluan”, vastasin lyhyesti Elviksen yrittäessä saada narusta kiinni, päästä sitä seuraamalla mukaan ajatusteni kulkuun. Ei minunkaan mielestäni ollut järkeä lähteä bileisiin enää niiden ollessa jo yli puolen välin, mutta suunnitelmaani ei kuulunutkaan päästä mukaan pomppiollevaan jutkytysfiilikseen. Halusin kitata vahvaa boolia kurkustani alas suoraan kuorma-auton lavalta, selviytyä kotiin mutkikkaalta tuntuneen matkan jälkeen sammuakseni omaan sänkyyni. Horjahtaa lämpimän peittoni tukehduttajaksi ihan yksin. Oloni ei ollut flunssainen, kurkussa esimerkiksi ei raivonnut piikikkäillä partakarvoillaan kurkkuani raapiva kääpiö niin syvillä kasvouurteilla, ettei pitkilläkään sormilla ylettyisi koskettamaan niiden pohjaa. Ei ollut rumaa kääpiötä, joten ei myöskään hänen raivokkaana haavoja kurkkuuni viiltävää sirkkeliään. Omat ajatukseni juoksivat monta kilometriä edelläni, en nähnyt niistä edes vilausta, mutta eipä ihme sillä olin liian laiska ottamaan niitä kiinni. Itsetutkiskelun olin jo vuosia sitten kieltänyt itseltäni, se on vain typerää toimintaa. Tyydyin siihen, että bileet olisivat osaltani poikkeukselliset. En ollut keneltäkään vaille mitään, en tuntenut kaipaavani edes yhtä suudelmaa ja tiesin tunteen säilyvän siihen asti, kunnes olisin onnellisesti poissa tästä kaikesta, kunnes makaisin sammuneena sängyssäni.

”Ainiin! Mun on täytynyt kysyä, kuunteletko Elvistä”, muistin kellertävän valon siivilöityessä puiden läpi salaperäisinä kuvioina kenkiemme alle jäävään maahan. Olin monesti halunnut kysyä asiaa, mutta aina unohtanut.

”Tiedän häneltä vain muutaman kappaleen”, Elvis hymähti kysymykselleni ja pudisti päätään. Kuulosti vastaukselle, jonka huulet pystyisivät muodostamaan, vaikka mieli olisi maailmassa, jossa ihmiset voivat lentää ja kaupan kassalla vastaan tulee hirnuvia yksisarvisia. Tietenkin kaikki kysyvät samaa, vaikka ketään tuskin oikeasti edes kiinnostaa. En tiennyt, kirjasiko läpinäkyvä käsi tiedon muistiin mieleeni. Ainakin kerrankin käyttäydyin samoin kuin jokainen muukin ihminen, olin valkoinen lammas tuhannen muun joukossa, eikä kukaan niitä lampaita kykene toisistaan erottamaan.
”Kaapistasi ei löydy superseksikkäitä Elvis-pukuja?” vitsailin ennen kuin pehmeän maan sijaan astuimme asfaltille ja heilautin kättäni hyvästiksi.