Osa 23: Väärin mennä yrittävät sanat heijastavat sisintä

Tunnelma oli kaukana lämmöstä, joka tällaisessa tilanteessa olisi läikehtinyt rakastavaisen parin ympärillä. Toisen olisi kuulunut polvistua haavoittuneen rakkaansa viereen ja hoitaa hänen haavansa, kuiskailla rauhoittavalla äänellä kaiken olevan kunnossa ja painaa suukko haavan päälle, jotta se paranisi nopeammin. Meidät oli kahlittu käsiraudoilla kiinni hiljaisuuteen, kun olimme kävelleet metsäaukiolle istuskelemaan. Minä kaadoin pullosta raikkaan viileää vettä polvelleni, jonka tieltä olin käärinyt rikkoutuneet housut ylös. Haavoihin syöksyvä vesi kirveli, mutta lika toivottavasti huuhtoitui pois. Kuivasin polven kädelläni ja läiskäisin suuren laastarin siihen päälle. Vihdoin jokainen haava oli huudottu ja veren pulppuaminen valtoimenaan oli estetty. Tuli mieleen tenavavuodet, jolloin kaatuilin pihalla juoksennellessani tai pyörällä ajaessani, silloin aina tukin haavat laastareilla ja itkun jälkeen valkoiset hampaat pilkistelivät kyynelten ja rään kostuttamien huulten takaa ilmaantuen lopulta kokonaan esiin. Olin ollut aina niin ylpeä hoitaessani polveni itse ehjiksi ilman aikuisen apua.

Iia oli muutaman metrin päässä minusta, taisi pitää minua niin moraalittomana, ettei kestänyt olla sen lähempänä. Huppu pysyi edelleen hänen päässään estäen häntä näkemästä sivusilmällä minun tekemisiäni. Iia näytti haavoittuvaiselta nyhtäessään kukkia maasta, tuijottaessaan suoraan eteensä. En ollut koskaan aikaisemmin pitänyt häntä valkoisena untuvahöyhenenä, jota täytyisi kantaa varjellen kämmenellä varoen rytistämästä sitä peruuttamattomalla tavalla. Niin hentoista höyhentä ei voisi suoristaa, jos sille vahingossa jotain tapahtuisi, se olisi yhtä hento kuin sudenkorennon puhdasta järvivettä vasten kimmeltävät siivet, joihin suu auki kauneutta hämmästelevän ihmisenkin on kiellettyä koskea. Lisäksi täytyi laittaa toinen käsi untuvaisen höyhenen ylle suojaisaksi kupoliksi, ettei tuuli vetäisi sitä mukanaan synkkään, vaarallisten henkiolentojen täyttämään metsään. Iian laihojen käsien hieman treenatut lihakset näkyivät samoin kuin ennenkin ja ranteessa jo pienen ikuisuuden roikkunut metalliketju kertoi, ettei hän ollut kissankellon sinisestä kukasta itselleen mekon tehnyt hauras keijukainen. Hänen haavoittuvaisuutensa sai minut himoitsemaan kiihkeää suudelmaa, pystyin aistimaan, millaista tunnelatausta suudelmaan pureutuisi pienillä hampailla. Surua, vihaa, kiihkeyttä, kaikki tunteet lukitsisivat leukansa kieltäytyen päästämästä irti, purisivat kuin pienet punkit alkaen paisua ryystäessään verta sisäänsä. Kummallisen häiriön takia punkit poksahtaisivat, sinkoaisivat kaukaisuuteen. Jäljelle jäisi intohimo.

Huomasin Iian vilkaisevan salaa minua, hän taisi yllättyä saadessaan vastaan minun silmäni. Silmistäni ei saanut mitään tunnetiloja irti, kaikki oli mielessäni liian sekaista, tuhansien ainesosien litkua, pahan noidan soppaa. Taisin olla niin pyörällä päästäni, että itselleni tyypilliseen tapaan olin tuntematta yhtään mitään.

”Sini, sä olit äsken helvetin typerä”, Iia lausui ääni väristen tuntemattomasta syystä, olin varma, ettei se johtunut itkusta, sillä ei Iia tämän takia saisi alkaa itkeä. Niittyä reunustavat puut tarjosivat Iian silmille minua enemmän virikettä uurteineen ja haarautuvine oksineen.
”Miksi sinun piti mennä leikkimään idioottia?” hän kysyi heikolla äänellä, jonka sisään oli piilotettu kanuunan verran voimaa. Iia vaati saada vastauksen. Lopulta hän käänsi hupun alle piiloutuneet kasvonsa suuntaani. Ehkä minun täytyisi kerrankin toimia kuten muut ihmiset, puhua vaikenemisen sijaan.
”Jos mä olen mun t-” Perkele! Iia ei ole minun omistamani pörröinen koiranpentu rusettikaulapannalla ja vielä vähemmän mitään t-kirjaimella alkavaa.
”Toverin kanssa ja joku... Tarkoitan... Se ei ollut järkevästi tehty, mä en ollut oma itseni. En mä normaalisti lyö toisten kasvoja verille”, yritin paniikissa sokeltaa epämääräisen vastauksen Iialle, mutta hän ei tainnut olla skarpissa mielentilassa, kun ei kiinnittänyt huomiota erikoiseen sanavalintaani. Kukaan normaali alle kuusikymppinen ei käytä sanaa 'toveri'.

”Turpa tukkoon ja kuuntele. Susta pitäisi varmaan olla huolissaan. Oletko esimerkiksi koskaan kertonut kenellekään rakastavasi häntä? Vai kykenetkö sä ylipäätään tuntemaan yhtään mitään?” rauhallisuutta kannattava tyttö kivitti minua korottamalla ääntään turhautumisen asteikoille. Syytös työnsi vanhaan, aikoinaan kiiltävän punaisena pyörineeseen karuselliin vauhtia. En voinut pysäyttää sitä, minun oli pakko antaa ajatusteni lähteä pyörimään. Pyörimissuunta oli nykyhetkestä kohti lapsuutta. Viimeisiin pariin vuoteen en ollut sanonut maagisia rakkauden sanoja, hämmästyin kun pyörimme vielä useamman vuoden ohi löytämättä niitä sanoja. Pääsimme lapsuuteen, kymmenvuotiaana vihdoin tuli hetki, jolloin kerroin isälleni rakastavani häntä. En halunnut löytää tilannetta, jolloin kerroin silmät säihkyen rakastavani Sitä, joten onneksi onnistuin työntämään rautakangen vinhasti pyörivän karusellin väliin ja pysäyttämään sen vihdoinkin. Muistin lapsuudestani, että vieraillessamme tuttavaperheillä, telkkaria perheen voimin katsellessa tai iltasatua kuunnellessa pikkuveljeni Sasu halusi istua aina Sen sylissä. Ajatus, että minä olisin ollut toisella polvella, puistatti minua jo silloin. Sellainen olisi ollut vastenmielistä, epäluontevaa. Isän sylissä heiluttelin satunnaisesti jalkojani.

”En mä mikään psykopaatti ole!” korotin ääntäni ja ponkaisin itseni ylös maasta. Polvet vinkuivat minua huomioimaan niiden haavat. Kävelin Iian eteen, taistelin orjantappuroita vastaan kieltäessäni itseäni koskemasta Iiaan. Olisin halunnut tuntea hänen vartalonsa omaani vasten ja suudella, olin kuin kiinnostavan nartun havainnus uroskoira, joka talutushihnasta tai omistajastaan välittämättä puskee esteiden läpi nartun luokse häntä innostuksesta läiskyttäen.

”Nytkö aiot löydä muakin?” Iia kysyi tarkoituksenaan ainoastaan ärsyttää, ja nousi itsekin ylös ruohikolta. Yritimme molemmat syvälle toisen silmiin tuijottamalla ennakoida tulevaa, mutta kumpikaan ei nähnyt lasipallon sisällä tulevaisuutta. Ennustaa ei voi, kun kumpikaan ei itsekään tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Juuri niin!” Siinä hänelle vastaus.