Osa 21: Tosinaisella on nyrkit

”Te pikkupojathan ette noin puhu!” ärisin lähtien lipumaan rauhallisesti poikia kohti kuin aavelaiva. Kun rauhallisuus on liian voimakasta, ei voi olla varma jatkaako laiva aavemaista kulkuaan kierteille rullautuvassa, liikkeissään haamuja muistuttavassa sumussa, vai hyökkääkö laivasta karmivia, haudasta ylös kaivautuneita merirosvoja. Kaikki pojat olivat hieman varuillaan, sen näki heidän tilannetta analysoivista silmistään.

Kävelin uhkaavan lähelle pulleaa poikaa ja näin muutaman finnin hänen leuassaan. Oksettavat paiseet näyttivät varastoivan sisällään pitsaviipaleita, jätkän kasvoilta kerättyä rasvaa voisi käyttää ranskanperunoiden uppopaistamiseen.

”Itse olet vitun säälittävä”, kuiskasin liioitellun selkeästi pitäen katsekontaktin poikaan ampuakseni silmilläni hänen hailakansinisiin silmiinsä jatkuvalla sarjatulella hammastikun kokoisia, mutta lihaveistäkin terävämmäksi viilattuja keihäitä. Vihasin pojan silmiä melkein enemmän kuin hänen sanojaan, ne eivät olleet tippaakaan pahoillaan. Ivallisuuden välkkyvän auringon toisella puolella ilokseni häilyi harmahtava pelon ja epävarmuuden pilvi.
”Kuulitko?” karjaisin saaden osan jengistä säpsähtämään uhkan ilmapiirin rikkoessani ja päästäessäni villit kojootit valloilleen. Aikailematta, edes seurauksia miettimättä, toimin kuin ammattilainen. Kehoni jännittyi kuin liian suurella paineella tyhjästä poksahtamisvaaraan pumpattu ilmapatja. Toinen valmiiksi nyrkkiin puristetuista käsistäni nousi ja upposi rasvaiseen possun ihoon, johonkin kärsän ja vasemman posken välimaastoon. Toimin kuin tappelemaan ohjelmoitu robotti, en antanut pojan toeta hämmästyksestään ja olla perillä tilanteesta, enkä antanut itseni suunnitella seuraavaa siirtoa. Tuuppasin hänet menemään kuin kallion reunalla olevan suuren kivenlohkareen, mutta ennen kuin kivi ehti ehti molskahtaa veteen aiheuttaen tärykalvot puhkaisevan äänen ja syöstä aaltoja kohti taivasta ja viskoa pisaroita minun psykopaattisen ilmeettömille kasvoilleni kallion reunalle, jengi sai viime hetkillä hänestä otteen. Ei ollut paljosta kiinni, että rasvassa uitetut niskahiukset olisivat paiskautuneet vasten asfalttia. Poika ei osannut tehdä muuta, kuin päästää ilmoille karjaisun ja taustajoukot vetivät säikähtäneinä henkeään, tuskin kukaan oli odottanut tytön lyövän heidän johtajaltaan melkein kallon halki. Ensimmäisen lyöntini jälkeen olisi tarvittu vain muutama sekunti lisää ennen tuuppausta, niin poika olisi itsekin kerennyt kaatua maahan ja ehkä menettää tajuntansa, mutta vartaloni laittoi minut leikkimään maailman tapahtumista päättävää ja vetelemään tietyistä naruista, nopeuttamaan tapahtumia.


Punaista mönjää alkoi varovaiseen tahtiin valua pojan nenästä, muutama hänen ystävistään yritti saada selville hänen tajuntansa tasonsa. Porsaan mieli oli yhtä punainen kuin hänen nenästään valuva veri tai sitten hän näki viattomien pilvenhattaroiden ja aseistettujen pirujen tanssivan paksua savua tupruttavien kokkojen välissä puikkelehtien ja oli ihan ulapalla todellisuudesta. Sinihupparinen poika nousi maassa makaavan ystävänsä vierestä ja lakkasi hössöttämästä kuin ensiapuhoitajan asuun pukeutunut, aina liikaa säheltävä kukkahattutäti kolmella mahaan kertyneellä vuosirenkaalla.

Olin paiskautuneena veriset kämmenet ja polvet vasten likaista katua. Mielessäni pyöri vain yksi CD, joka jankutti hoputtavalla äänellä, että minun olisi pakko hypätä pystyyn ja vaihtaa maisemaa valoa nopeammin. En halunnut koko poikalauman hyökkäävän kimppuuni hyeenalaumana raadellen minut sellaiseen kuntoon, etteivät edes Sasu, isä ja Se eivät tunnistaisi minua perheeseensä kuuluvaksi tytöksi. En halunnut tulla potkituksi ja silmäni sulkiessani tuntea poikien sylkevän kasvoilleni voidessani ainoastaan maata sikiöasennossa, kavahtaa jokaisen iskun kohdalla ja rukoilla heidän pian lopettavan, minkä jälkeen laukkaavan pakoon. Hengitin kiivaasti, olin hieman pyörällä päästäni tilanteen suhteen, vaikka olinkin saanut kädet alleni välttyen iskemästä päätäni kovaan asfalttiin. Pakenemisvaisto oli kuin villieläimellä, minun olisi pakko selviytyä. Samastuin raihnaiseen vanhukseen kammetessani itseni ylös. Maa ei tuntunut vakaalta jalkojeni alla, minä hetkenä tahansa maanalainen tulivuori voisi purkautua tai maanjäristys hajottaa kadun tunnistamattomaksi syvien railojen lisääntymispalatsi. Otin kiintopisteekseni Iian, jonka kasvot kauhistus oli lamauttanut ja saadakseni hänetkin pakenemaan paikalta, oli tartuttava hänen käteensä ja kiskottava perässä. Kämmenestäni valuva veri luuli olevansa liisteriä, leikki liittävänsä meidät yhteen.

”Idiootti!” porukan arvoasteikolla oletettavasti hopeisella palkintopallilla jalkojaan heilutteleva poika karjui vihaisena sinihuppariselle hakkaajalleni. Soin nopean vilkaisun heidän suuntaansa nähdäkseni sinihupparisen pojan katsovan ystäviään kasvoillaan idiootin ilme. Hän ei omistanut aivoja, ei osannut ajatella mitä seuraavaksi täytyisi tehdä, joten katseellaan pyysi muilta neuvoja.

”Lähtekää perään!” kuului käsky sotatantereelle sopivalla äänellä. Näin mielessäni aseistettujen joukkojen lähtevän peräämme, vaadimme jaloiltamme vieläkin enemmän lisätessämme vauhtia. Ainoa vaihtoehto oli vipeltää eteenpäin kuin autoon törmännyt orava, yrittää välissä keretä vetämään sen verran henkeä, ettei tuuperru kesken matkan. Juoksumaton vauhtia väännettiin kovemmalle, vaihtoehdot olivat yrittää sinnitellä tai pudota rymisten kyydistä. Iia oli minua hitaampi, mutta jos jäisimme kiinni, en voisi heittää syytä hänen niskoilleen. Itse meinasin muutamaan otteeseen mätkähtää naamalleni, mutta joka kerta onnistuin juuri ja juuri pysymään jaloillani, lyömään lahoina virnisteleviä kenkiäni toistensa eteen.

Uhkaavina takanamme tömpsähtelevät juoksuaskelet hidastuivat, lopulta pysähtyivät kokonaan. Viimeisillä voimillani pakoon pinkoessani en tosiaankaan onnistunut saamaan äännettäkään huulieni välistä, mutta ehkä parempi niin. Pidin sisuskalujani nakertavan pelon sisälläni, voisiko noilla pojilla olla ase, jonka voimaan he turvautuisivat? Emme olleet väkivallan ja rikollisuuden valtaamassa pahamaineisessa, poliisien tahallaan unohtamassa kaupungissa puikkelehtimassa läpi vaarallisten sivukujien. Olimme Suomessa, eikä väkivallalla toimivaan kaupunkiin syntyminen ja mistään piittaamattomien vanhempiensa perässä varpailla sipsuttaminen ollut kyseisten poikien syntymähetkellä määrätty kohtalo. He eivät voineet kuulua kissojenkin niskavillat pystyyn nostattavaan jengiin, ja heidän vanhempansa olivat aivan varmasti tavallisia ihmisiä. Hitto, ei noilla pojilla voinut olla asetta! Ei saanut olla!