Osa 44: Lapsen ajatusmaailmasta eroon

Makasimme mustien lakanoiden välissä kuin äidin pehmein käsin peittelemät kaksoset, joiden kylkiin kiinni oli taputeltu peitto tiukan turvalliseksi kapaloksi. En halunnut vetää peittoa pääni yli ja nukkua, kunnes pimeys hiipisi ikkunoista sisään. Oli ihanaa olla hereillä auringon kanssa samaan aikaan, sillä sen tuikkiva iloisuus taisi hiipiä sisääni, enkä jaksanut vetää torjuvaa koppakuoriaispanssariani kiinni, vaan annoin hauraiden siipien olla näkyvillä, vaikka toisaalta se tarkoitti myös sitä, että minun olisi mahdollista entistäkin nopeammin suhahtaa lentoon, karata paikalta. Peiton alla tunnustellen etsin Mikon käden käteeni ja samalla huomasin, etten kokenut tarvetta riuhtaista kovakouraisesti hänen kättään käteeni saavuttaakseni sillä jotain, kuten antaakseni viisi sekuntia aikaa riisua minut ja heti perään itsensä, jotta pikaisesti homman suoritettuamme voisin painella talosta ulos tietäen kartuttaneeni hämärän peitossa olevaa seksikumppanieni lukumäärää jälleen yhdellä. Minä vain pidin Mikkoa kädestä unohtuen tuijottamaan hänen huoneensa kattoa, jonne ikkunoista sisään purkautuva auringon valo loi omanlaisiaan taideteoksia, sillä yöllä Mikon huoneeseen päästyämme olimme vain rojahtaneet sängylle nukahtaen siihen lähes heti, eikä ajatuksissa ollut ollut ikkunaverhojen sulkeminen.

Huoneen ovi tönäistiin auki, mutta myöhästyin hieman. Kuulin huoneen halki paljaina ryntäävät jalat, mutta huudahdin säikähtäen jonkun hypätessä peiton päälle ajattellen sen pehmustavan niin hyvin, etteivät sen alla makoilevat tuntisi mitään. Mikko naurahti niin tottuneesti, että ilmeisesti hänen pikkusiskollaan oli tapana heittäytyä hänen päälleen sängylle heti, jos silmät säihkyen ja hampaat hymyssä välkkyen jokaiseen päivään heräävän lapsen mielestä myöhäisinkin mahdollinen heräämisaika oli jo mennyt.

”Me lähdetään käymään mummolla”, tyttö selitti veljelleen intoa puhkuen ja hieman mukavaa paikaa etsivää kissaa muistuttaen möyhensi itselleen sängyltä paremman kohdan. Samalla Mikko vei yhdessä olevat kätemme paljaalle reidelleni silittääkseen ihoa kevyesti ja virnisti minulle siskoltaan salaa. Siirsin katseeni takaisin sängynvaltaajaan, mutta tuhahdin huvittuneesti koko lämpimän kesäyön nahkatakissa hikoilleeseen vierustoveriini, jonka olisi saattanut olla järkevää heittää se pois ennen nukahtamista.

”Pidä hauskaa”, Mikko naurahti pikkusiskonsa ilosta itseensäkin iloa vetävältä vaikuttaen ja eteiseen kenkiä pukemaan huudettu tyttö hyppeli ulos huoneesta samanlaisella kiireellä kuin oli tullutkin, vaikka malttoikin huutaa ovelta heipat.

En tiennyt, kuinka olisi pitänyt suhtautua tunteiden vuoristoradalla aina huipulla nauravaan pikkutyttöön, sillä ylhäällä pysyminen oli haastavampaa kuin sinne pääseminen. Monesti heti pienenkin nousun jälkeen vuoristoradan vaununi syöksyy hiukset pystyyn nostattavalla vauhdilla alas, eikä edes tasaiseen keskitasoon vaan siitä vielä reilusti alaspäin, jolloin kaikki keuhkoissa oleva ilma tuntuu puskeutuvan ulos ja tyhjiön tilalle joku tuntuu kaatavan jääkylmää vettä, jolloin ihminen muuttuu kuin muumioksi, joka tiettyyn asentoon jähmettyneenä pystyy tuntemaan tuulenvireen korvissaan matkatessaan yhä alaspäin, eikä vartalolla, joka katkeaisi pienestäkin liikkeestä, ole mahdollista muuttaa vaunun suuntaa takaisin ylöspäin. Vaikka loputtomassa pimeydessä syvemmälle syöksymisen vihdoin kuukausien jälkeen loputtua olisi ollut loogisinta, että olisin saanut hetken matkata tasaisella, ohitin sen tason yleensä aina vinkuvan vaunun kiidättäessä minut suoraan huipulle. Lapsena satunnaista lehteä selaillessani silmiini pomppasi kiinnostava kuva salaperäisen henkilöstä, jota aluksi luulin irokeesin ja polvissa roikkuvien, hakaneuloin koristeltujen housujen perusteella pojaksi, mutta kuvan salamoita sylkeviin silmiin tuijottaessani tajusin hänen olevankin tyttö ja luin artikkelin kiinnostuneena läpi, vaikka puolet sanoista kulkivat ymmärrykseni ohitse. Ymmärsin kuitenkin, että väitöksen mukaan tunteiden vuoristoradan kuluttavien ääripäiden välillä jatkuvasti sinkoilevat lapset harvemmin elävät keski-ikäisiksi ja samalla päätin, että minähän en kuole ennen kuin täytän 100 vuotta. En halunnut Sen saavan myhäillä vahingoniloisena tietäessään minun epäonnistuneen, kuolleen, vaikka lapsena minulta jäikin ymmärtämättä artikkelin viittaus sellaisten ihmisten todennäköisimmin ajautuvan huumepiireihin ja viimeisenä tekonaan ottavan yliannostuksen.

Osa 43: Miehiset miehet ja epänaiset

Joku koputti oveen kolme käskevää kertaa ja äänen suuntaan vilkaistessani huomasin oven heiluvan jokaisen koputuksen jälkeen tuhoa lupaavasti paikoillaan kuin löysä ruuvi. Se olisikin ollut hupaisaa, jos oveen koputtajan ei olisi tarvinnut avata ovea vaan se olisi pudottautunut päin hänen näköään. Ovi olisi saattanut päättää tehdä elämänsä viimeisen teon kävelemällä raivoisan rottapesueen kaluamilta näyttävillä klonkkukoivillaan jyrkänteen reunalle vapauttamaan painon viimeiset kahdeksan vuotta tärisseiltä jalkaparoiltaan pudottautumalla tuntemattomaan.

”Häipyisivät nyt”, allani oleva tyttö sai sanottua äänellä, jonka kaunista silkkipaperia muistuttavasta lasista leikatut hauraat nuotit meinasivat murskaantua jäädessään puristuksiin raskaan hengityksen väliin. Ovelta kuului muutamien, luultavasti poikkeuksellisen myöhäisellä iällä ensimmäiset partakarvansa kasvattaneiden, miehenalkujen räkäistä naurua, minkä jälkeen joku horjahti vasten ovea, joka hampaat irvessä yritti säilyttää arvokkuutensa, pysyä paikoillaan. Yritin kuulostella heidän aikeitaan, mutta puhe oli niin epämääräistä biisonimölinää, etten saanut siitä selvää ääniä pelkkää ilmaakin tehottomammin eristävän ovenkaan läpi. Toinen vaihtoehto oli, että he olivat kuosissa, jossa siansaksaa hitaalla temmolla suustaan ulos puskien luulivat puhuvansa kielillä. Arvelin, etteivät he voisi vastustaa kiusausta vilkaista ovenraosta, joten ohjasin keijutytön molemmat kädet tutkimusmatkaltaan takaisin tunkkaista patjaa vasten.

Tytön silmät räpsähtivät reaktiona yllättäen tulleeseen pamaukseen oven paiskautuessa jotain huonekalua päin suuresta pientä jälkeä aikaansaavalla voimalla. Huokaisin syvään viitsimättä vilkaista rähisevästi hekottavien  katselijoiden suuntaan, pystyin muutenkin näkemään mielessäni heidän rasvaa yhden paketillisen verran sisäänsä imaisseet ihonsa ja pissankeltaisina harottavat hampaansa, jotka paljastuivat näkymättömien huulien vetäytyessä vastenmieliseen nauruun unohtamatta mädäntyneen näköisiä siansilmiä.

”Nämähän vetävät kunnon lesbopornoa!” oli ensimmäinen älämölöstä kovana ylös pomppaava kommentti.

”Te häivytte tästä huoneesta nyt! Jos alkaa housut käydä tukaliksi, niin pudottakaa nilkkoihin ja yrittäää löytää ratkaisu ongelmaan. Katsokaa vaikka videoita, eiköhän teilläkin ole puhelimet, joilla pääsee nettiin. Suosittelen vaan muistamaan, ettei se puhelin välttämättä tykkää, jos räjäytätte eritteenne sitä päin”, komensin jämeränä tuijottaen ovea vastapäätä olevaa seinää.

”Ohhoh! Johan muija tulistui”, joku poppoosta totesi toisille mukamas vitsikkäästi reaktiotani suurennellen. Pieniin ja kapeisiin tytön sormiin verrattuna jättiläismäisen hikikouran puristaessa paljasta takapuoltani hämmennyin niin kovin, etten osannut hetkeen liikahtaakaan. Kun koko tien katkaissut jättiläispuu nostettiin liikkumiskomentoja kuljettavien ajoneuvojen edestä pitkän odottamisen jälkeen, syöksähtivät sumpussa matkan jatkumista jalka valmiiksi kaasupolkimella odottaneet kuljettajat autoineen nopeuskilpailuun kuin yrittäen voittaa hallitsevan mestarin. Kiepsahdin pois tytön päältä lyödäkseni etanalta tuntuneen käden omistajaa ja onnistuin osumaan hänen käteensä.

”Eihän kumpikaan noista edes ole kunnon nainen”, yksi valopäistä keksi saaden aikaan pienimuotoisen mielipiteiden viskelyn. Jatkoin nopeaa toimintaa jättäen nahkarotsiin arkena pukeutuvan keijutytön oman onnensa nojaan, ei kannattanut enää edes haaveilla mahdollisuudesta saavuttaa päämäärä, johon hänen kanssaan olin pyrkinyt. Se leikki täytyi käytökseltään uhmaikäisen sekä huomionkipeän gorillanpoikasen tasolla ikuisiksi ajoiksi jääneiden ihmisten vuoksi jättää kesken. Nostin alushousuni lattialta, enkä välittänyt vaikka ne kiireessä väärin päin menivätkin.

”Tuo toinen joutuu kysymään kaupan kassalla, olisiko myynnissä rintaliivejä koossa lauta”, he nauroivat keksien mielestään liiankin hauskoja juttuja, sillä limaisen tupakkayskän ja kallioitakin järisyttävän naurun seasta heidän alkoi olla vaikea vetää happea.

”Älä nyt vitsaile. Hänhän tarvitsee rintaliivit, joiden kupit ovat ikään kuin väärin päin. Ne tukevat tytön rintojen kohdalla olevia kuoppia.” Heidän vitsinsä muuttuivat jatkuvasti nokattomien pulujen kanssa sateenkaaren päästä aarretta lentäen hakemaan lähteneiden ajatuksenkulkua kuvaaviksi, mutta minun velvollisuuteni ei onneksi ollut ruveta pitämään tytölle päivittäistä kriisiterapiaa valkoiseen huoneeseen sijoitetulla, ruman vihertävällä sohvalla hänen päätään paijaten, jos hän pahoittaisi mielensä surkeista vitseistä. Halusin nopeasti ulos huoneesta, joten heti vedettyäni paidan niskaani, riuhtaisin maassa lojuneet housut matkaani ja lähdin määrätietoisesti suuntaamaan huoneesta ulos sulkien tapahtumat puheita myöten ulos mielestäni, paksujen aitojen taakse jättäen huomiotta nyrkit lähes verillä aitaa paukuttavat ja eläimellisesti ulvovat ihmiset, joiden tavoitteena oli lyödä kätensä aidasta läpi. Aidan suojelemana elin omassa maailmassani antaen hellän tuulenvireen viilentää kasvojani lekotellessani puiden väliin kiinnitetyssä riippumatossa lehvistön muodostaessa varjokuvioita kasvoilleni.

Kaikki kuvittelemani idyllisyys mureni ihmisen peukalon pituiselta näyttämään saavan korpin liitäessäni aidatun turvapaikkani ylitse ja pudottaessa selästään hieltä haisevan miehen suoraan päälleni. Yksi huoneessa hekottavista finninaamoista asettui eteeni tukkien reitin ovelle ja samaan aikaan joku toinen tarttui lapion kokoisella kädellään olkapäästäni työntäen toisen yhtä suuren ja yhtä kovan lapiokätensä nopealla liikkeellä kouraisemaan haarojani.

”Vittu, nyt pidätte jokainen ne kouranne kaukana!” käännähdin rääkymään suoraan päin lapiokäden kasvoja, jolloin hän vaistomaisesti otti askelen taaksepäin pakokauhuisen levottomuuden vallatessa hänen silmänsä. Minut pysäyttänyt mieskin vaihtoi järkähtämättömän kallion roolin mukautuvaiseen heinikkoon, jolloin pääsin tunkeutumaan ulos ahtaaksi käyneestä huoneesta. Vilkaisin olkani yli kerran tyttöä, jonka olin unohtanut olleen samassa tilanteessa kanssani. Hän istui alastomana, hieman pelokkaan näköisenä sängyn reunalla silmiensä sahatessa ympäri huonetta, kasvoista kasvoihin ja takaisin.

”Miksi helvetissä haluatte mun sormiani haistaa? Tyttö oli niin äijän näköinen, että varmaan löyhkääkin mieheltä ja oli sitäpaitsi kerennyt vetää alushousut jalkaansa, eli oli mahdotonta tuntea, kuinka märkänä se oli.” En halunnut kuulla enempää, joten jätin keijutytön täysidioottien ympäröimäksi, hän saisi selviytyä omatoimisesti ulos tilanteesta.

Olin matkalla ulos huutamaan Mikkoa, mutta hän olikin kerennyt jo sisälle kittaamaan boolia kavereidensa kanssa niin, että melkein törmäsin häneen marssiessani ulko-ovea kohti kirkuvan punaisen värin uhatessa levitä reunoilta koko näkökenttääni. Riuhtaisin Mikon mukaani, jolloin juuri täytetyssä mukissa lillunut juoma otti pirullinen ilme silmissään nauraen vauhtia ja loiskahti lattialle innoissaan kuin olisi liukumäkeä laskenut. Onneksi saastaisesta lattiasta ei erottaisi uusia tahroja viitisenkymmentä vuotta sitten tulleista ja olisihan kuoppaisilla lattialankuilla talvipakkasilla viiltävän kylmän tuulen läpi päästävässä talossa ainakin vähän lämpimämpi muhiessaan paksun lika- ja pölykerroksen alla.

”Arvaa mitä, yrjösin vahingossa housuilleni”, sepitin hymähtäen kävellessämme Mikon kanssa syrjäiseltä talolta kaupungin keskustaa kohti. Kohotin käsipuolessani matkaavaa myttyä hänen suuntaansa saaden huvittuneen naurahduksen kommentiksi. Hän taisi olla juonut sen verran, ettei olisi välttämättä tajunnut ihmetellä, vaikka olisin kesken matkan pysähtynyt kiskomaan housuja jalkaani, mutta varmuuden vuoksi oli parasta antaa asialle heti selitys.

Osa 42: Esineellistetty ihminen tuskin korvaa häntä, kenet hänen olisi tarkoitus korvata

Laskin käteni tytön kapeille lanteille, oli nurinkurista tajuta jonkun verisuonet pintaan pullistelemaan bodanneen, siilitukkaisen ja rautamuttereita aamupalaksi murojen sijaan syövän tosimiehen saavan lapion kokoiset kätensä kevyesti siron tytön vyötärön ympäri vankaksi renkaaksi, eikä hytöllä olisi mahdollisuuksiakaan pyristellä vapaaksi. Suutelin tyttöä vaativasti, eikä hän ollut yhtään kainosteleva, kokemusta hän oli selvästi saanut enemmän kuin teinielokuvissa perinteisesti tapahtuvan harjoituskerran verran, jolloin tyttö ystävänsä sängylle rennosti heittäydyttyään alkaa puhua kaikkien muiden olevan jo kokeneempia ja ystävä keksii ratkaisuksi heittää hänen syliinsä pehmolelun kehottaen harjoittelemaan suutelua kiharakarvaisen nallekarhun kanssa välittämättä, että olisi hieman sairasta touhua suudella intohimoisesti viattomien nappisilmiensä läpi maailmaa tarkastelevaa nallea. Sen puhtoisiin pumpuliaivoihin voisi uiskennella saastuttavia ajatuksia mustiin pitsialusvaatteisiin pukeutuneista naisista houkutteleviksi punatuilla huulillaan. Pulleanpehmeiden ja välillä suussa kostutettujen taaperokäsien suurien liikkeiden sijaan nalle haaveilisi kiusoittelevan harkitusti turkin päällystämällä pallovatsallaan liikkuvista naisen sormista kirkkaanpunaisilla kynsillä ja nallen hengityksen tiheneminen sen nukkuessa vaaleanpunaiseen, lapselta tuoksuvaan yöpukuun puetun taaperon kainalossa saisi vanhemmat ottamaan suosikkilelun tarkkailun kohteeksi.

Kauppakeskuksen liukuportaissa kolmen sekunnin säästämisen ehdottoman tärkeäksi kokevan kiitäjän laukun puolelta toiselle kiikkuessa ja vahingossa tyttöä hipaistessa olisi saanut tytön säpsähtämään aiheuttaen vaaratilanteen hänen melkein kaatuessaan tasapainonsa hetkellisen menettämisen vuoksi ja lähtiessään vierimään liukuportaita alaspäin takanaan matkanneita ihmisiä kumoon keilaten. Seksi selvästi oli hänen virallinen harrastuksensa, jonka hän ylpeänä oli jo ala-asteella valtavilla, rumaa muotoaan itkeviltä näyttävillä kirjaimilla kirjoittanut ystäväkirjoihin, sillä hän ei käyttäytynyt kuin pienintäkin rasahdusta pakoon säntäävä, pakokauhuinen hiiri, jollainen makuuhuoneen ulkopuolella vaikutti olevan. Hänen taidoillaan ei kuitenkaan ollut merkitystä, toimin automaattiohjeuksella kuin peltinen robotti, joka ei kyennyt tuntemaan sykkivää tunnetta sisällään, eikä maistamaan maailman täyttämiä intohimon makuja. Kyseessä tuntui lähinnä olevan hikikarpaloita oksalta pyyhkien ja särkevää otsaa hieroen suoritettava työtehtävä, joka puuduttavuudestaan huolimatta oli pakko suorittaa ylitöiden muodossa loppuun välttyäkseen palaamasta kolkkoon asuntoon, josta lähtiessään entinen puoliso vei ilon lisäksi asunnon kodiksi muuttaneet kalusteet.

”En ole yhtään varma, kuinka hyvin mä osaan tehdä tämän tytön kanssa”, tyttö kuiskasi hieman epävarmalla äänellä korvaani kaulalleni painamiensa suukkojen välissä, mutta jätin kommentoimatta asiaa mitenkään. Mielummin opettaisin puoliksi halvaantunutta papparaista käyttämään tietokonetta, maagista laitetta, jollaisesta hänen lapsuudessaan ei oltu kuultukaan, kuin alkaisin opettaa tytölle peruskikkoja, sillä halusin selviytyä toimituksesta mahdollisimman nopeasti. Osaisi hän varmasti vaistonvaraisesti toimia, joku korkeampi voima ohjatkoon hänen kätensä ja suunsa oikeille paikoille. Ei minulla ollut tarvetta istua avaruuteen saakka sinkoavan raketin selkään nauttiakseni painovoimattomasta leijumisesta koko seuraava viikko.

”Kuuntele mua!” hän huudahti turhautuneena.

Peruutin muutaman askelen verran kauemmas tytöstä mahtuakseni potkimaan löysästi sidotut tennarit jaloistani ja siirryin istumaan kohtaloonsa alistuneesti vinkaisevan sängyn reunalle. Kohotin kulmiani kysyen, liittyisikö hän seuraani vai aikoisi jatkaa raivoamista siitä, ettei kyseessä ollut mikään kallonkutistajan tapaaminen, eikä minun velvollisuuteni ollut kuunnella jonkun täysin vieraan tytön sepityksiä.

”Miksi sä haluat hoitaa tämän näin?” hän tivasi nojaten huoneen oveen ja risti kätensä rintansa päälle. Huoneessa hitaasti eteenpäin vellova, tunkkainen ilma yritti laiskoilla käsillään ravistella minusta lähtemään ääntä kuljetettavaksi tytön suuntaan. Tarkkailin tytön kasvoja toinen suupieli aavistuksen koholla, hän näytti kapinoivalta keijulta, joka ei enää halunnut verhota siroa vartaloaan ohuina harsoina ilmaa helposti allensa ottaviin, pastellisävyisiin mekkoihin, vaan painavaan nahkaan ja peitti herkät kasvonsa mustan meikin alle ja muokkasi vaaleat kiharansa rajumpaan kampaukseen. Tunkkainen ilma tuntui pysäyttävän myös ajan ja estävän kumpaakaan meistä liikkumasta. Musiikin jumputus ja juhlivien ihmisten äänet kuitenkin kantautuivat korviimme kuin paperinohuita, repsottavalla kukkatapetilla päällystettyjä seiniä ei olisi ollut olemassakaan.

”Etkö halua tätä?” tiedustelin pää kenossa virnuillen. Tiedostin ärsyttäväni häntä kolkolla olemuksellani ja tyhjillä silmilläni, mutta vaikka olisin kaivanut esiin aseen häntä uhatakseni, hän ei olisi päässyt ulos vaikutuspiiristäni, sillä olin magneetteja puoleeni kirkova, terävillä reunoilla helposti punaista verta ulos sylkeviä haavoja viiltävä ja silti tyynen viileä, metallinpala. Tyttö siristi tummiksi meikattuja silmiään tajutessaan tilanteensa.

”Tule sitten”, lausuin tyytyväisenä itseeni ja koukistin jälleen etusormeani kutsuvasti. Tällä kertaa hän ei odottanut minun käyvän kaappaamassa hänet mukaani, vaan lähti hitain askelin lähestymään minua. Edelleen rinnalle ristityt kädet kertoivat hänen yrittävän mököttää häviönsä vuoksi, ja hajareisin syliini kavuttuaan hän kiskoi paitani kovakouraisin ottein pois, viskasi sen pölyiselle lattialle selvästi toivoen muurahaisarmeijan lähtevän pikkuisilla jaloillaan rytmikkäästi kipittäen kuljettamaan sitä pehmusteeksi pesäänsä.

”Sä olet ärsyttävän itsekeskeinen”, hän jupisi samalla, mutta kuittasin kommentin naurahtamalla.

”Itse olet joku hemmetin keiju, pukeudut kotona säihkyviin siipiin ja balettitossuihin. Varo, ettei tuuli oikeasti tartu suhun liian tiukasti”, härnäsin tyttöä leikkimielisesti hänen yrittäessään saada kiskottua tiukat farkut jaloistani kilpikonnaa nopeammin.

”Kuules nyt, en mä mikään surkuhupaisa tapaus ole”, hän oikaisi puheitani ja pyyhkäisi kasvoilleen valahtaneet hiuksensa takaisin sivulle kömpiessään päälleni mustat rintaliivit enää ainoana vaatekappaleenaan, jolloin minun oli helppo antaa käsieni kulkea pitkin hänen pehmeää ihoaan, jossa ei tuntunut olevan ainuttakaan virhettä, ei arpia tai muita jälkiä. Katu-uskottavasta tyylistään huolimatta hän taisi elää sateenkaaren päässä sijaitsevassa Hattaramaailmassa, jossa yhdenkään valkoiset hampaat loistaen hymyilevän asukkaan ajatuksiin ei putkahtaisi keksiä mitään voiveistä terävämpää leikkausvälinettä tai edes värikkäitä vesipyssyjä, jotka kädessä nauravat lapset jahtaisivat toisiaan iloisenvihreällä, varpaita kutittelevalla nurmikolla auringon silitellessä heidän ihojaan pehmoisella lämmöllään.

”Ellet ala varoa puheitasi, puren sinulta vielä huulen halki”, hän keksi uhata kesken suudelman naurua äänessään. Huulen näykkimisen olisi kuulunut olla kuin vampyyrin puraisu, minun olisi pitänyt muuttua täysin pitelemättömäksi ja hyökätä vaativasti tytön kimppuun kuin villieläin paritteluaikana, mutta sekään ei tuntunut yhtään miltään. Harkitsin komentavani häntä läiskimään vatsaani, kunnes se rukoilisi armoa, vollottaisi punaiseksi muuttuneena haluavansa vielä viimeisen kerran nähdä hetken, jolloin Auringon häikäisevä yläreuna kohoaa kauniina taivaanrannan yläpuolelle. Annoin ajatuksen jäädä haahuilemaan loputtomiin sokkeloihin pääni sisälle löytämättä ulospääsyä, sillä en olisi tuntenut mitään, vaikka joku olisi laskenut punaisena hehkuvan rautakangen alastoman vartaloni päälle.

”Eihän tuosta jää edes jälkeä”, virnistin haastavasti yllyttäen häntä enempään.

Osa 41: Mitä vitun väliä nimillä on?

Luovin tielle pakkautuneiden ihmisten välistä tytön luokse ja tervehdin häntä kohottamalla toista suupieltäni. Minua ei kiinnostanut noudattaa mitään kohteliaiden ihmisten käyttäytymisnormeja. Ei tyttö karkuun lähtisi, vaikka käyttäytyisin kuin kivikaudelta aikakoneella sivistyksen vuosituhannelle matkustanut lemuava olio teräviksi lohjenneilla hampailla, joiden välistä pilkottaa ylväästi metsästetyn majavan rustoa ja rupisesta nahkasta puskisi esiin tummaa ja pitkää ihokarvaa gorillan karvojen päättäväisellä sinnikkyydellä itseään ulos työntäen ja samalla puhkuen karvatuppi punaisena.

”Tunnetko tämän hökkelin?” tiedustelin yrittäen saada silmiini syttymään edes muutaman salaperäisyyttä lupaavan tähden tai saada tylsän tasaiset, elottomat, silmäni avautumaan hetkeksi niin, että tyttö luulisi silmieni lupaavan hänelle taianomaisia seikkailuja vihreiden liaanien lomassa ja kuumia hetkiä lasten satukirjan kiehtovilta sivuilta vedetyltä näyttävän, lempeästi kohisevan vesiputouksen alla kultaisten kalojen leikkiessä loikkivia pupuja kirkkaassa vedessä, joka saa niiden suomut säihkymään kuin prinsessan tiara. Jotkut ovat luonnonlahjakkuuksia kuiskimaan silmiensä välityksellä kauniita sanoja vielä tuntemattomista ulottuvuuksista, ehkei heidän edes tarvitse ajatella asiaa, heidän silmänsä lumoavat automaattisesti. Ainakin Iian silmät ovat sellaiset, ne eivät ole kuin minun mustavalkotelevisiosta 70-luvulla esitettyjä uutisiakin tylsempi katseeni. Sinisestä väristään huolimatta silmäni ovat yhtä moniulotteiset kuin tyhjä piirustuspaperi, vaikka teoriassa sille olisi mahdollista, jopa suotavaa, maalata abstrakti taideteos, jonka jälkeen voisi paperista taitella moniulotteisen origamikukan.

”Joitakin kertoja mä olen täällä bilettänyt”, tummiin verhoutunut tyttö kertoi samalla kun annoin katseeni liukua pitkin tanssivia ja alkoholissa mielellään vaikka sukeltavia, lopulta sielunsa pois karkottavia, kalpeina ja ryppyisinä pohjaan vajoavia, ihmisiä. Hänen sanavalintansa sai minut kohottamaan toista kulmakarvaani hieman ihmetellen, mutten halunnut tuhlata aikaa takertumalla siihen, ettei hän vaikuttanut juomalasit molemmissa käsissä alusvaatteisillaan reivaavalta tyypiltä. Kyse saattoi olla siitä, että hänellä oli tänään huono päivä, päämääränä unohtaa koko elämänsä eikä bilettää luullen ettei huomista tule.

Meinasin tarttua tyttöä molemmista käsistä, mutta toisessa hänellä oli lonkerotölkki, joten vedin hänet ylös sohvalta vain toisesta kädestä lähtien vetämään häntä perässäni kauemmas sohvasta, sillä sille en tahtonut yrittää ahtautua muiden pariskuntien sekaan, he kun olisivat saattaneet maailmansa heittäessä kaksoisvoltteja sekoittaa kumppaninsa toiseen yhtä kiinni liimautuneeseen.

”Vie meidät johonkin vähän rauhallisempaan paikkaan?” ehdotin hengitettyämme väliimme jäänyt pieni ilmakaistale lähes loppuun, tietämättä kumpikaan, miksi edes olimme siihen seisahtuneet. Hän näytti heittävän mielessään noppaa, arpovan olisiko tämä hyvä vai huono idea. Oletin nopan pysähtyneen ristiriitaisen sekavan pyörintänsä jälkeen osoittamaan jotakin positiivista, sillä tyttö otti suuren rohkaisukulauksen tölkistään ja lähti puolestaan vetämään minua perässään. Meinasin kompastua rosoiseen kynnykseen meidän pujotellessamme peräkanaa läpi käytävää muistuttavan keittiön. Haalean vihertäviä puukaappeja irronneilla vetimillä oli yritetty kaunistaa roiskuttamalla päälle mehua ja rasvaa, pöydillä oli ötököitä kauas kantavalla lemupilvellään houkuttelevia astiakekoja. Irvistin inhoavasti kahdelle tytölle, jotka suljettujen silmiensa ja taaksepäin notkahtaneiden päidensä kanssa lensivät taivaalla kuin joutsenet, unohtaen kiivenneensä murujen täyttämille keittiötasoille ja pudottaneensa alushousunsa lattialle hämähäkinseittien sekaan. Molempien edessä oli normaalistikin housujaan polvissa saakka lököttävät miehenalut, jotka onnistuivat laskemaan housujaan entisestään, nyt ne hytkyivät menossa mukana nilkkojen tasalla keräten oranssihtavalta laattalattialta samaa moskaa mukaansa kuin tyttöjen alushousut. Jättimäinen nahkarotsi olkapäillään edessäni kulkeva tyttö vilkaisi minua olkansa yli hieman hymähtäen. Vastasin samanlaisella ilmeellä, vaikka tyttö ei aavistanutkaan, etten olisi tarvinnut paljoakaan enempää juomaa hypätäkseni itsekin pienillä jaloillaan kipittelevien ötököiden sekaan keittiötasolle.

Tyttö painoi varmalla otteella ovenkahvan alas avaten oven ujosti virnuillen. Onnettomuudessa kolmijalkaisiksi muuttuneella puutuolilla, ala-arvoisesta kohtelusta malttinsa menettäneellä ja protestoivasti yhden vieterin ulos sisuksistaan sinkauttaneella raidallisella sohvalla sekä niiden kumppaneilla täyteen ahdatun huoneen keskelle oli saatu puristettua parisänky, jonka päällä yritti sinnitellä sininen lakana, vaikka lukemattomat nuoret näyttivätkin touhujensa lomassa potkineen sitä aina vain kauemmas kauniista ja kukkaissaippualta tuoksuvasta petauksesta. Huoneen oven perässämme kiinni vetänyt tyttökin oli astellut huoneeseen määrätietoisesti, joten oli selvästi itsekin voihkinut jonkun kanssa hajoamispisteessä kituvalla sängyllä.

Vedin tytön kädestä juoman irti, mutta onneksi hänen kätensä ei ollut kuin papiljottipäisellä villasukkamummolla, joka on elänyt jo niin pitkään, että uudella opilla päänsä liian täyteen pumpanneena on unohtanut, kuinka tavaroista päästetään irti. Ennen pöydälle laittamista join tölkistä loput, ei pohjalla montaa kulauksellista edes lojunutkaan. Alkajaisiksi nostin rotsin tytön harteilta, aineksina oli varmaan käytetty kaikkea elefantista saatua nahkaa, taiteltu se niin paksuksi, että takilla selviäisi vaikka Siperiassa ja kaiken kankaan sisälle oli piilotettu elefantin syöksyhampaat tuomaan lisäpainoa, ettei tuuli pistelevillä kynsillään takkia mukaansa riuhtoessaan saisi sitä nousemaan ilmaan vaikka koivunlehdet pyörisivät vauhdilla, jossa jäljelle jäisivät vain piiskatun näköiset lehtiruodit. Tyttö näytti itse painavan takkiaan vähemmän, ihme että jaksoi kantaa sitä harteillaan takin kuluneisuudesta päätellen päivittäin. Pistin merkille takin alta paljastuneen väljän bändipaidan, Mikko käytti saman hevibändin paitoja. Syvällisesti vaatteiden historiaa, tulevaisuutta sekä merkitystä selvittävä, hulluksi professoriksi ylennetyksi tulemisesta haaveileva, tilannetajuton rillipääkään ei olisi alkanut vääntää paidan bändistä jutunjuurta, joten kuljetin käsiäni tytön kylkiä pitkin ylöspäin, jolloin paita nousi samalla.

”Eikö sua kiinnosta tietää edes minun nimeäni?” tyttö kysyi kummastellen paidan kuljettua hänen kasvojensa yli, jolloin lyhyehköt hiukset menivät entistä enemmän sotkuun. Ei ollut tarkoitus, mutta huulteni välistä vapautui syvä huokaus, niin kova, että tyttö olisi voinut kellahtaa nyt kumoon, kun painava takki ei enää ollut tuplaamassa hänen painoaan.

”No kukas sinä sitten olet?” Yritin saada ääneeni hieman purppuran sävyä ja mustaa magiaa, mutta todellisuudessa mieleni olisi tehnyt vain tiuskaista hänelle, että mitä vitun väliä nimillä on, ellei sitten tapahtuisi vuoden hassuin juttu: tulisi ilmi meidän olevan Romeo ja Julia, jolloin välillämme alkaisi kipinöidä enemmän kuin kahden tähtisadetikun. Syntisen kiihkeää rakkaustarinaamme Oprahin showssa kertoessamme yleisö kohahtelisi henkeään haukkoen, jotkut vuodattaisivat kyyneleitäkin. Mutta minä en ollut Romea kuten en Juliakaan, joten hänen nimellään oli minulle vähemmän merkitystä kuin talossa vilisevien muurahaisten lukumäärällä. Tyttö tuntui kokevan sydämessään asti tuntuvan elämyksen tajutessaan ajatukseni, päätti olla esittäytymättä ja luettelematta montako suloista pikkusiskoa hänellä oli ja montaako eri sanaa itseään kaljuksi nyppivä papukaija osasi ladella samalla kun perheen isä täytti tyynyä linnun itsestään nyhtämillä sulilla.

Osa 40: Kohteena hiirisydäminen tyttö

Onneksi en ollut viisikymppinen, kaljuuntuva kaljamahamies värittömillä hiuksilla ja yököttävän ylimielisillä siansilmillä. Silloin minun olisi tehnyt mieli palkata joku hakkaamaan pääni tohjoksi. Sillä tavalla kuin ylikypsä kurpitsa, jotta sisukseni varmasti sinkoavat kauas. Puolueellinenhan minä olin, mutta ajatuksien samankaltaisuudesta huolimatta nuoret tytöt viihtyisivät tasa-arvoa kunnioittavassa seurassani paremmin kuin yli puolet itseään vanhempien, rasvaisten nakkisormien puristeltavana. Minulle tytöt eivät olleet ainoastaan lämpimiä ja liikkuvia esineitä, jotka tosin sai napakalla käskyllä komennettua jopa liikkumattomiksi, joiden sisään sai useastakin eri kohdasta survottua sykkivän elimensä. Jos asiaa oli pakko ajatella, varmasti joku herkistä tytöistä, joiden kanssa olin maannut, piti minua vain itseään ajattelevana, toisia hyväkseen käyttävänä, mutta ne tytöt olisivat saaneet käyttää pähkinän kokoisia aivojaan tai vaihtaa viattoman siniset silmänsä oikeisiin, maailman julmuutta ymmärtäviin, silmiin. Minun tarkoituksenani ei ollut etsiä bileistä ihmistä, jonka kanssa viiden vuoden kuluttua istuisimme jouluna upottavalla sohvalla takkatulen ääressä kakaramme innosta kirkuen revittyä lahjakääröt auki ja sammahdettua lattialle, josta hänet typerän onnellista hymyä hymyillen yhdessä olisimme kantaneet kauniiseen sänkyynsä.

Nojasin pöytään, jolla boolikippo oli. Ehkä aiheuttaisin rysähdyksen pikkurillinohuisten pöydänjalkojen pettäessä painoni alta. Yleensä kaikki tapahtuu luontevasti, kiepun ja huojun jossain kiinni koko illan, kunnes tulevaa suunnittelematta riuhdomme vaatteet pois toistemme yltä. Tavoitteenani tällä kertaa oli vain saada joku, joku joka nimenomaan edustaisi naissukupuolta. Tunsin itseni vastenmieliseksi antaessa katseeni kiertää tunkkaisessa huoneessa arvioimassa, kenen kanssa voisin lennellä edes hieman yhtenevällä kiertoradalla, sillä bileiden porukasta suurin osa oli ilman alkoholiakin aivottomia kikertelijöitä, jotka olivat tappaneet viimeisetkin aivosolunsa heitä sankkana massana ympäröivän hajuvesipilven sisällä kulkiessaan. En halunnut itse kokea samaa, surullisen aivotonta kohtaloa, joten kymmeniä, leikisti kultaisine väreineen kalliilta näyttäviä, koruja ranteissaan helisyttävät tytöt ruksasin pois vaihtoehdoista.

Huoneen lyhyt sohva oli tarkoitettu kahdelle ihmiselle, mutta sille oli ahtautunut kaksi pariskuntaa nuolemaan toisiaan sellaisella voimalla, etteivät kielet vanhuuden päivilläkään sen treenin ansiosta kävisi jähmeiksi. Sohvannurkkassa istui silmistään säikähtänyttä talitinttiä muistuttava tyttö, mutta olkapäille heitetty, suuri ja näyttävä nahkarotsi viestitti, ettei hän halunnut sulautua imuroituna ja kolmella eri suihkeella raikastettunakin pölyiseltä näyttävään, harmaaseen kokolattiamattoon, jolla taloa näyttelevän hökkelirakennuksen kaikki lattiapinnat vaikuttivat olevan päällystetyt. Luotin siihen, että ihminen tietää, jos joku tuijottaa häntä ja vilkaisee automaattisesti, inhottavan tunteen sisälleen hiipiessä, oikeaan suuntaan. Halusin tytön katsovan minuun suurilla, jatkuvasti kosteiden näköisillä silmillään paljaiden varpaidensa sijaan. Suurennuslasini alla tyttö tarkoituksella vältti katsomasta suuntaani, hän esitti olevansa kiinnostunut milloin missäkin toisella suunnalla toisiaan lääppivistä pareista tai leikkimielisistä mukiloinneista ja erikoisista peleistä, mutta aina katseensa suuntaa muuttaessa hän laski katseensa alaspäin matkan ajaksi, jolloin mustat, melkein olkapäille yltävät ja vähän kissanpennun pöyhäämältä nukkumapaikalta näyttävät hiukset valahtivat peittämään kasvojen oikean puolen, toiselta puolelta hiukset oli nyrhitty saksilla lyhyiksi. Pohdin, saisikohan hänen pieni, tuhatta ja sataa pumppaava hiirisydämensä loppunsa, jos ilmestyisin hänen vierelleen, eikä hän voisi esittää piiloutuvansa. Hänen katseensa ei enää joka kerta suuntaa vaihtaessaan laskeutunut lattian tasolle piileskelläkseen ja yhden kerran, kun hän oli siirtämässä katsettaan tuijottamaan tylsistyneenä jotakin muuta haukotuttavaa, hän ei laskenutkaan katsettaan. Tyttö hämmentyi katseidemme törmätessä, silmät paniikinomaisesti auki rävähtäneinä hän laski nopeasti katseensa. Yritin ajatuksen voimalla kannustaa häntä nostamaan katseensa, tiesin hänen itsekin olevan lähes malttamaton katsomaan jälleen minua. Välimatkaa oli vain viitisen metriä, mutta kyseisissä bileissä se tuntui nelinkertaisesti suuremmalta ihmisten tullessa aina katkomaan katsekontaktiani, jolloin minun täytyi aina yrittää virittää se uudelleen voidakseni puuskahtaa seuraavan ihmisen napsauttaessa yhteys taas poikki.

En halunnut vaikuttaa toisia silmät kovana tuijottavalta, sellaiselta joka voisi käyttää luodeiksi puristettuja silmämuniaan aseina laukaisemalla ne valonnopeudella kuopistaan. Nauroin mielessäni jopa miesten mielestä mauttomasti tanssivalle, leopardisukasta itselleen mekon venyttäneelle tytölle, joka räpsyttelemällä tanssin lomassa puolen kilon painoisia, ripsien tilalle liimattuja pölyhuiskia ja mutristelemalla huuliaan oksennusta pidättelevältä näyttäen luuli olevansa jokaiselle bodatulle ja ulkona ahkerasti oleilemalla hankitulla rusketuksella lihaksiaan korostavalle miehelle lahja taivaasta. Huomasin sivusilmälläni sohvannurkkassa istuvan tytön vilkuilevan suuntaani. Keskitin huomioni jälleen häneen, virnistin vinosti ja sain hieman huteralla otteella mustaksi väritetyt huulet nousemaan varovasti aavistuksen ylöspäin, mutta tyttö oli valmiina säntäämään häntä pystyssä karkuun milloin tahansa. Käytin hyväkseni hetken, jolloin hän uskalsi neljällä pienellä tassullaan äänettömästi sipsuttaen alkaa lähestymään juustopalaa. Varma en tosin ollut siitä, oliko juustopala sijoitettu julmasti rysähtävään hiirenloukkuun vai pehmeälle kädelleni. Kuitenkin pyysin tyttöä lähestymään koukistamalla etusormeani kutsuvasti. Hän vastasi siihen pudistamalla lähes huomaamattomasti päätään ja kääntämällä sitten katseensa muualle. Vaihtoehdokseni jäi siirtyä itse hänen luokseen.

Osa 39: Sikalassa sikojen tavalla

Mikko asteli avoimena nuokkuvasta ovesta sisään vaaleatiiliseen omakotitaloon kuin olisi itse rakentanut sen ja ylpeänä omistajana hänellä olisi ollut varaa pöyhistellä komean värisiä sulkiaan samalla äänekkäästi kiekuen. Hän oli napannut lempeän karhumaisen otteen kädestäni, mutta tunsin itseni hänen perässään hinaamaksi kanaksi. Kuin hän olisi napannut räpiköivistä, tulitikun lailla helposti poikki napsahtavista koivistani ja hinannut perässään niin, että päätä tuntui kiertävän jo enemmän kuin kolme keltaista tipua ja kurkkuun oli suun rääkymään auetessa vahingossa joutunut pullea hiiri, jonka karvat kutittivat sen liikkuessa kokonaisena kohti mahalaukkua. Jäljelle jääneet höyhenet olivat kaukana valkoisesta, tosin höyhenpeite taisi alun perinkin olla kompostiin sulautuvan ruskea. Kivet olivat raapineet entuudestaan näppyläisen nahan verta tihkuville haavoille. Harva onneksi kiinnitti meihin mitään huomiota, kolmasosa porukasta taisi uskoa hyppelevänsä kimallepuita kasvavassa taikametsässä pupuina onnistuttuaan pitkän keskustelun jälkeen saamaan suippokorvaisen, voikukanlehdistä taiteiltuun pikkutakkiin sonnustautuneen menninkäisen vaihtamaa tupsuhäntänsä kissankellosta tehtyyn ilokaasunaamariin.


Pelkässä alkoholissakin pysyttelevät hytkyttivät itseään vauhdikkaasti, mutta ei onneksi kestäisi kauaa päästä itse samaan pisteeseen. Papiljoteillä harvat harmaahiuksensa sängyn alta kaivetuilta pölypalloilta näyttämään saaneet mummot olisivat voineet kauhistua luullessaan shortsien todella estävän tyttöjen verenkierron, verta näyttikin pakkautuvan shortsien reunakohtiin ketjukolarin omaisesti, vaikka oikeasti tiukat housut vain yrittivät sinnitellä yhtenä kappaleena, minkä vuoksi joutuivat porautumaan ruokaa jääkauden varalle tehokkaasti varastoineisiin reisiin. Pikakelaukselle painetun jojon lailla liikkuvia takapuolia oli myös verhottu mekoiksi vedettyihin paljettitoppeihin, jotka luonnollisesti paljastivat silloin puolet raskausarpisista rinnoista. Tanssiessa mekkoa surkuhupaisasti esittävän topin helma nousi tarpeeksi ylös esitelläkseen pantterikuvioisia stringejä kuin esityksen jälkeen vielä katsomossa tavaroitaan pakkaavalle yleisölle vaatteitaan lavalla vaihtavia näyttelijöitä armeliaasti esittelevä esirippu, jonka joku neropatti valmisti kaksi metriä liian lyhyeksi säästösyistä.


Porukka jumputti musiikkia täydellä volyymilla piittaamatta viilenevää kesäilmaa sisään imevästä ja samalla tunkkaista bileilmaa ulos sylkevästä ovesta, joka yritti estää vinoseinäistä ja kuprulattiaista talovanhusta saamasta hengenahditusta. Syrjäisen talon pihalta en ollut rekisteröinyt ainuttakaan naapuria, mutta ohuiden seinien ja aukinaisen oven vuoksi musiikkia ei pidätellyt mikään. Talo oli jonkun tyypin, jonka ohi kävellessään Mikko saattoi nyökätä pienesti ilmaistaakseen huomanneensa hänet, mutta tuskin vaivautuisi pakottamaan suupieliään ylöspäin. Poika oli jätetty talonvahdiksi, vaikkeivat vaaleanpunaisella hattaralla sokerisesti kaiken pehmustaneet vanhemmatkaan uskoisi poikansa istuneen kovalla lankkulattialla, josta aika oli järsinyt pienillä hampaillaan viimeisetkin sileät kohdat pois, säpsähdellen kuin pakkoliikkeistä kärsivä, vain luuta ja nahkaa sekä pitkinä väriseviä viiksiä oleva hiiri ja lukien tummanpuhuvaa romaania kynttilän valossa. Vanhempien täytyi tietää lähintä naapurin mummoa talon sumeiksi muuttuneista ikkunoista kuikuilemaan pyytämättäkin, että ikkunasta avautuva näky olisi saanut mummon epäilemään joutuneensa avaruuteen, jossa tavaroiden lisäksi ihmiset lentelevät hallitsemattomasti. Ihmisiä istui sylikkäin, jotkut tanssivat kuin painovoimaa ei olisi olemassakaan ja muutamat parit olivat kietoutuneet kummallisiin asentoihin, imitoivat kenties kastematojen parittelua oranssin sohvan takana tai mahdollisimman pienessä nurkassa, ellei tanssivien ihmisten jaloissa enää ollut tilaa. Outo porukka sopi hyvin kirjavaan sisustukseen. Korviin asti venyvällä, poskia pakottavalla hevosenhammashymyllä huomaavaisilta sukulaisilta vastaanotetut turhakkeet oli ripustettu seinille tai kasattu keoiksi pöydille, huonekalut sopivat yhteen ainoastaan, koska kaikissa asui kipittäviä ötökäitä. Ei ollut aiheetonta pelätä hapertuneen katon rysähtävän niskaamme basson pakottaessa sen pomppimaan ylös ja alas kielen kuivana poskella roikkuessa, energiapalkin laskiessa hälyttävän punaiselle ja lopulta nollaan.


”Hei Mikko!” joku hänen kaverinsa huusi oven suusta röökiaski kädessään viittoillein haluavansa Mikon seurakseen tupakalle. Nyökkäsin Mikolle hyväksyvästi, eihän hän ollut minun palvelijani, jonka halusin hengittävän niskaani käsi sydämellään uskollisuusvaloja historiallisen ylvääseen sävyyn lausuen. Hyvä vain kun häipyi hetkeksi, sain mahdollisuuden kitata alkoholia kevyen tihkusateen sijaan myrskyn tahtiin. Rankkasade herneen kokoisilla pisaroilla huuhtoisi valkoisesta rantahiekasta eri suuntiin lähteneet paljaiden varpaiden jäljet, kaikki muistot katoaisivat. Olin vielä aivan liian tietoinen Iiasta ja hänen punahiuksisesta daamistaan, he sivelivät vuorotellen toistensa ihoja höyhenenkevyesti vaatteiden alta sekä leikkivät asuvansa kukkien täyttämässä, kimaltelevassa satumaailmassa, jonka ainoita asukkaita he olivat pörröisten, suurisilmäisten pieneläinten lisäksi. Valkoiseksi maalatulla sillalla vihreähattuinen tonttu soittaisi viulua niin kauniisti, että uloshengitys tuntuisi pirstaloittavan kuuntelemaan hiljentyneen maiseman.


En saanut imettyä jumputuksesta energiaa, tunsin itseni tuhat vuotta sitten käärityksi muumioksi, joka voisi herätä henkiin, kävellä kädet ojossa ja jalat tönkköinä, vaikka leveät tiet, joita pitkin nopeilla autoilla kuljetetaan ajatuksia, olivat tukkeutuneet muutaman pitkän ja halkaisijaltaan valtavan kokoisen puun kaaduttua poikittain tielle. Talon isäntä tai hänen apurinsa oli sekoittanut suuren kulhollisen boolia. En jaksanut huomioida paikalta liueta halunnutta kauhaa, joka lillui juomassa muistuttaen hiljaista tyttöä, joka yritti saada kantansa piipitettyä ilmoille viidentoista tytön kiivaan keskustelun väliin, mutta kukaan ei kuullut, jolloin hän ääntään korottaen toisti asiansa kenenkään vieläkään kuulematta. Silloin hänen tekisi mieli posket punaisina lieta paikalta näkymättömyysviittaan verhoutuneena. Painoin muovimukin sukellusmatkalle iljettävän väriseen litkuun, kulhoon oli ulkonäöstä päätellen kumottu kaikki jääkaapista löytyneet jämät vanhentuneesta maitotilkasta mahan pohjalta kertaalleen ylös nousseeseen hedelmälihamehuun ja kaljaan. Kittasin lasillisen kurkustani alas ja vedin toisen samalla vauhdilla perään, epäilyttävässä liemessä tuntui olevan onneksi promillejakin.


Hytkyviä ihmisiä oli välissä enemmän kuin vinhasti kiemurtelevia toukkia kannon alla, mutta edelleen huomiokeltaisena välkkyvä huutomerkki Iian pään päällä esti minua unohtamasta hänen rikkoneen sanatonta sopimustamme tulla samoihin bileisiin vain yhteensopivat, mustakyntiset sormemme tiukasti lomittain. Antaessaan punatukkaisen tyttönsä uida syvälle veikeästi välkehtiviin silmiinsä etsimään katseen lupaamia jänniä seikkailuja olisi Iia saanut hänet tarvittaessa sirkuttamaan latinaksi. Oli oikea hetki talloa painavilla maihinnousukengillä Iiaa käsittelevät ajatukset lyttyyn, estää niitä kohottamastaminua ahdistan tummahkoja spiraalisilmäkatseitaan tai sivaltamasta maata piikkihännillään. Taltutettuani ajatukset, rypistin ne vielä palloksi ja heitin bensiinin kanssa roviolle, jolloin liekit räiskähtivät kilpaa tavoittelemaan pilviä. Kukaan ei koskaan onnistuisi sotkemaan elämääni, sillä palapeliini tarvittiin ainoastaan yksi pala, minä, eikä monimutkaisia paloja, jotka yrittivät monimutkaistaa kuvaa. Mikon pala melkein sopi kuvaan, ajan kuluessa siitä hioutuisi ahdistavan kätevästi omaan palaani kiinni lonksahtava palanen, jonka yhteensopivuuden jopa suussaan lutkutetuilla ja vasta tarttumaan oppineilla käsillään pullea lapsukainenkin osaisi yhdistää. En tuntenut olevani Mikolle velvollinen ilmoittamaan oikeudestani leikkiä aikuisten leikkejä, saisin minäkin tytön täksi illaksi kun kerran Iiallakin oli neitonsa. Yksinkertaisemmin kaikki silti menisi, jos Mikko pysyttelisi ulkona yli kymmenen minuuttia tai ei ainakaan olisi halukas etsimään minua sisälle palattuaan.

Osa 38: Kaksi tyhjänä pysyttelevää kuorta sopivat paremmin yhteen kuin kuori ja sisus

Valta oli minulla, olisin voinut saada hänen iltansa tähdet jälleen siniselle taivaalle tuikkimaan kertomalla armollisesti hänen huomaamansa miehisen hajun selityksen olevan vaatteiden lainaaminen Mikolta, eikä hänen mutkat suoraksi oikomalla tehty johtopäätöksensä, mutta päätin antaa maiseman jäädä sameaksi. Jos tilanne olisi ollut erilainen, jos olisin kerennyt harrastaa seksiä aikaisemmin päivällä jo viiden ihmisen kanssa, olisin saattanut ohimennen avata suuni, mikäli me olisimme rojahtaneet maahan tuntien toistemme ihojen ohella karhean, salaperäisten keijujen asuttaman laakson ylösalaisin meille näyttävien kristallipallomaisten vesipisaroiden harvakseltaan kuorruttaman ruohikon. Kieriessämme maassa kuin yhtenä karvapallona emonsa jalat sotkuun saavat ketunpoikaset, tuntuisivat sadepilvien lapset ensin viileiltä, mutta allemme jäädessään särkyisivät äänettömästi, minkä jälkeen lähes polttavana hohkaavat ihomme haihduttaisivat veden pois.

Kakarana metsä tuntui minusta kiehtovammalta kuin mikään, rakastin juosta paljain jaloin yhden tietyn kiven luokse, istua maassa suureen, osittain sammaloituneeseen lohkareeseen nojaten. Vain kesäisin sain luvan kanssa juosta kerrostalon pihasta lähtevää kivipolkua metsään avojaloin, mutta syksyllä ja keväällä Sen asettuessa ulko-oven eteen kuin määrätietoinen vanginvartija, jouduin pujottamaan jalkani kumisaappaisiin, niiden kanssa ei tarvinnut tuskastua nauhojen kiemurrellessa omiin muodostelmiinsa rusetin sijaan. Kiven luo päästessäni potkin klonksuvat jalkineet jaloistani, myhäilin nerokkuudelleni rikkoa sääntöä. Muistaakseni kylmyydestä ja viimasta huolimatta varpaitani ei koskaan paleltanut, taisin olla liian keskittynyt omiin ajatuksiini, sillä kotiin paljasjaloin kävellessä varpaani olisivat alkaneet kalisuttaa hampaitaan jalkineita suojakseen rukoillen. Keksin mielessäni erilaisia tarinoita, näin satuihin liittyvien kuvien vaihtuvan suljettujen luomieni takana samoin kuin värikkään lastenkirjan kuvitetut sivut. Yhdessä tarinassa oli pahansuopa, raivoaan mustalla värillään ilmentävä myrskypilvi. Sadepisarat olivat sen lapsia, joita se julmasti paiskoi kohti maata. Kasvoja pahuudella ei ollut, mutta sen lieromaiset sormet olivat tismalleen samanlaiset kuin Sen ja ne viskoivat käsittämättömällä vauhdilla kipeästi apua rääkyviä pisaroita pois luotaan. Tarina puski myöhemmin painajaisena uniiini, aina uudelleen ja uudelleen, joten kehitin siitä onnellisemman, kevyiden perhosten lentelylle oivallisesti sopivaan hellepäivään sijoittuvan, version. Vesipisarat hyppivät iloisesti tirskahdellen maahan ja kipittivät sateenkaarisiltaa pitkin takaisin heitä lempeästi hymyillen odottavan äitinsä syleilyyn hihkumaan haluavansa hypätä uudelleen.

Pääni kääntyi automaattisesti äänen suuntaan, vaikkeivat aivoni olleetkaan jälleen viiveellä toimimisensa vuoksi vielä saaneet kimeähköstä huudahduksesta selvää.

”Sini!” innostui toinen ääni, ilmeisesti ensimmäinenkin ääni oli huutanut nimeäni, hieman kysyvämmin vain.

”Me mennään mun kämpille”, Joose kertoi muun osan äänekkäästä porukasta jatkaessa matkaa minun ja Elviksen ohi, mutta pysähtyessä vajaan kymmenen metrin jälkeen odottamaan. Jotkut näyttivät olevan yhtä tolkuissaan kuin seonnut, jatkuvalla syötöllä punakattoisesta mökistään ulos syöksyvä käkikellon lintu, joten oli ihme, etteivät he jatkaneet matkaansa tajuamatta ihmetellä, vaikka puolet lössistä olisi kadonnut sekoilemaan omille teilleen.

”Kiinnostaisiko liittyä messiin?” hän kysyi yrittäen kohteliaasti osoittaa kysymyksen myös seurassani olevalle pojalle, jota ei ollut koskaan nähnytkään, mutta vino virnistys ja silmänisku mustalla rajatulla silmällä kertoi, ettei hän toivonut meidän kolmen istuvan sohvalla rivissä puhumassa säästä lämmin kalja illan ainoana piristäjänä. Elvis ei olisi halunnut liittyä seuraan, häntähän ei ryyppääminen kiinnostanut, mutten antanut hänelle edes mahdollisuutta kieltäytyä. Nousin Elviksen sylistä ja muistettuani napata penkin vieressä vahtia säälittävän epäryhdikkäinä pitäneet märät kengät mukaani, kiedoin toisen käteni Joosen ympärille iilimatomaisen tiukkaan otteeseen. Heilautin Elvikselle kättä vilkaisematta hänen suuntaansa, pystyin kuitenkin kuvittelemaan hänen ilmeensä olevan sama kuin vanhalla lempinallella, joka uuden, hienoilla toiminnoilla varustetun nallen myötä joutuu roskapussiin nenäliinojen ja mätänevien omenanraatojen seuraksi. Ennen mustan säkin sulkeutumista viimeinen näky on kiiltävää nallea hymyillen halaava, rusettipäinen pikkutyttö ballerina-asussa ja heidän halatessa toisiaan kuuluu nallesta ontto ääni: ”Rakastan sinua”. Ne ovat vain sanoja ilman tunteita, sen tiedostaessaan yksikorvaisen nallen tekisi mieli osata itkeä. Suolaisten kyynelten puristaminen ruskeista nappisilmistä auttaisi ja paakkuuntunutta sisusta kouriva valtava tyhjyys yrittää paeta loukosta ujuttautumalla kyynelien matkaan. Kaiken särkyneisyyden poistamiseen tarvittaisiin niin paljon kyyneleitä, että lähes turkittomalle kuonolle valunut vesimäärä imeytyisi nallen sisuksiin asti saaden sen hytisemään.

”Joosefilla taisi käydä hyvä tuuri”, Roope huusi naureskellen meidän suuntaamme ja ylöspäin suunnatulla peukalollaan parasta kaveriaan kannustaen, mutta meinasi tukehtua kurkussaan olevaan limaan ja nauru vaihtui yskintään. Suurimmalle osalle Joosen tuntevista hän oli Joosef, monet olivat jopa luulleet sen olevan hänen virallinen nimensä, mutta minä mielummin suutelisin hänen varpaitaan alistuneesti kuin kutsuisin häntä Joosefiksi. Aina huulieni lausuessa kyseisen nimen pienet ukot kuljettaisivat pääni sisällä sijaitsevaan valokeilaan kunnioitettavasti käsiteltävän Raamatun ja alkaisivat kaikuvassa tilassa lukea elämänohjeita pyhästä kirjasta, jolloin tulisi selväksi, kuinka kaukana olin Neitsyt Mariasta. Minulle tuntematon, vaaleat hiuksensa rakenteeltaan pölypalloa muistuttavalle nutturalle nostanut, nauruunsa melkein itsekin tukehtuva tyttö kiirehti takomaan Roopen selkää, jolloin molempien tasapaino oli lähellä pettää. Puiston läpi kulkevalle hiekkatielle romahtaminen olisi kylläkin voinut saada heidät imaisemaan imurin lailla ympyränä vellovan sekasorron seuraksi sisäänsä päätä selvittävää ilmaa, jolloin monivärinen, lehmiä, pianoja ja ankkoja mukaansa kiskonut, lumipalloefektimäisesti kasvava sekasortopallo paiskautuisi hetkeksi sivummalle vierien takaisin vasta myöhemmin. Elvis varmasti katsoi jälkeemme nähden kaiken eri silmin kuin minä. Hän näki horjahdellen etenevän, yhteiskunnan jämäpaloista muodostuvan ryhmän, jonka teetä valkoisista, kultakoristelluista posliiniastioista pikkurilli pystyssä nauttivat rouvat ja herrat kiertävät kaukaa. Välittämättä asioista puhumista kannattavasta Elviksestä kiepsahdin tarraamaan Joosen takin etumuksesta kiinni ja annoin nopean suukon kuivina halkeileville huulille, häntä ei onneksi kiinnostanut yrittää onkia sisimpiä ajatuksiani esille.