Osa 44: Lapsen ajatusmaailmasta eroon

Makasimme mustien lakanoiden välissä kuin äidin pehmein käsin peittelemät kaksoset, joiden kylkiin kiinni oli taputeltu peitto tiukan turvalliseksi kapaloksi. En halunnut vetää peittoa pääni yli ja nukkua, kunnes pimeys hiipisi ikkunoista sisään. Oli ihanaa olla hereillä auringon kanssa samaan aikaan, sillä sen tuikkiva iloisuus taisi hiipiä sisääni, enkä jaksanut vetää torjuvaa koppakuoriaispanssariani kiinni, vaan annoin hauraiden siipien olla näkyvillä, vaikka toisaalta se tarkoitti myös sitä, että minun olisi mahdollista entistäkin nopeammin suhahtaa lentoon, karata paikalta. Peiton alla tunnustellen etsin Mikon käden käteeni ja samalla huomasin, etten kokenut tarvetta riuhtaista kovakouraisesti hänen kättään käteeni saavuttaakseni sillä jotain, kuten antaakseni viisi sekuntia aikaa riisua minut ja heti perään itsensä, jotta pikaisesti homman suoritettuamme voisin painella talosta ulos tietäen kartuttaneeni hämärän peitossa olevaa seksikumppanieni lukumäärää jälleen yhdellä. Minä vain pidin Mikkoa kädestä unohtuen tuijottamaan hänen huoneensa kattoa, jonne ikkunoista sisään purkautuva auringon valo loi omanlaisiaan taideteoksia, sillä yöllä Mikon huoneeseen päästyämme olimme vain rojahtaneet sängylle nukahtaen siihen lähes heti, eikä ajatuksissa ollut ollut ikkunaverhojen sulkeminen.

Huoneen ovi tönäistiin auki, mutta myöhästyin hieman. Kuulin huoneen halki paljaina ryntäävät jalat, mutta huudahdin säikähtäen jonkun hypätessä peiton päälle ajattellen sen pehmustavan niin hyvin, etteivät sen alla makoilevat tuntisi mitään. Mikko naurahti niin tottuneesti, että ilmeisesti hänen pikkusiskollaan oli tapana heittäytyä hänen päälleen sängylle heti, jos silmät säihkyen ja hampaat hymyssä välkkyen jokaiseen päivään heräävän lapsen mielestä myöhäisinkin mahdollinen heräämisaika oli jo mennyt.

”Me lähdetään käymään mummolla”, tyttö selitti veljelleen intoa puhkuen ja hieman mukavaa paikaa etsivää kissaa muistuttaen möyhensi itselleen sängyltä paremman kohdan. Samalla Mikko vei yhdessä olevat kätemme paljaalle reidelleni silittääkseen ihoa kevyesti ja virnisti minulle siskoltaan salaa. Siirsin katseeni takaisin sängynvaltaajaan, mutta tuhahdin huvittuneesti koko lämpimän kesäyön nahkatakissa hikoilleeseen vierustoveriini, jonka olisi saattanut olla järkevää heittää se pois ennen nukahtamista.

”Pidä hauskaa”, Mikko naurahti pikkusiskonsa ilosta itseensäkin iloa vetävältä vaikuttaen ja eteiseen kenkiä pukemaan huudettu tyttö hyppeli ulos huoneesta samanlaisella kiireellä kuin oli tullutkin, vaikka malttoikin huutaa ovelta heipat.

En tiennyt, kuinka olisi pitänyt suhtautua tunteiden vuoristoradalla aina huipulla nauravaan pikkutyttöön, sillä ylhäällä pysyminen oli haastavampaa kuin sinne pääseminen. Monesti heti pienenkin nousun jälkeen vuoristoradan vaununi syöksyy hiukset pystyyn nostattavalla vauhdilla alas, eikä edes tasaiseen keskitasoon vaan siitä vielä reilusti alaspäin, jolloin kaikki keuhkoissa oleva ilma tuntuu puskeutuvan ulos ja tyhjiön tilalle joku tuntuu kaatavan jääkylmää vettä, jolloin ihminen muuttuu kuin muumioksi, joka tiettyyn asentoon jähmettyneenä pystyy tuntemaan tuulenvireen korvissaan matkatessaan yhä alaspäin, eikä vartalolla, joka katkeaisi pienestäkin liikkeestä, ole mahdollista muuttaa vaunun suuntaa takaisin ylöspäin. Vaikka loputtomassa pimeydessä syvemmälle syöksymisen vihdoin kuukausien jälkeen loputtua olisi ollut loogisinta, että olisin saanut hetken matkata tasaisella, ohitin sen tason yleensä aina vinkuvan vaunun kiidättäessä minut suoraan huipulle. Lapsena satunnaista lehteä selaillessani silmiini pomppasi kiinnostava kuva salaperäisen henkilöstä, jota aluksi luulin irokeesin ja polvissa roikkuvien, hakaneuloin koristeltujen housujen perusteella pojaksi, mutta kuvan salamoita sylkeviin silmiin tuijottaessani tajusin hänen olevankin tyttö ja luin artikkelin kiinnostuneena läpi, vaikka puolet sanoista kulkivat ymmärrykseni ohitse. Ymmärsin kuitenkin, että väitöksen mukaan tunteiden vuoristoradan kuluttavien ääripäiden välillä jatkuvasti sinkoilevat lapset harvemmin elävät keski-ikäisiksi ja samalla päätin, että minähän en kuole ennen kuin täytän 100 vuotta. En halunnut Sen saavan myhäillä vahingoniloisena tietäessään minun epäonnistuneen, kuolleen, vaikka lapsena minulta jäikin ymmärtämättä artikkelin viittaus sellaisten ihmisten todennäköisimmin ajautuvan huumepiireihin ja viimeisenä tekonaan ottavan yliannostuksen.