Osa 43: Miehiset miehet ja epänaiset

Joku koputti oveen kolme käskevää kertaa ja äänen suuntaan vilkaistessani huomasin oven heiluvan jokaisen koputuksen jälkeen tuhoa lupaavasti paikoillaan kuin löysä ruuvi. Se olisikin ollut hupaisaa, jos oveen koputtajan ei olisi tarvinnut avata ovea vaan se olisi pudottautunut päin hänen näköään. Ovi olisi saattanut päättää tehdä elämänsä viimeisen teon kävelemällä raivoisan rottapesueen kaluamilta näyttävillä klonkkukoivillaan jyrkänteen reunalle vapauttamaan painon viimeiset kahdeksan vuotta tärisseiltä jalkaparoiltaan pudottautumalla tuntemattomaan.

”Häipyisivät nyt”, allani oleva tyttö sai sanottua äänellä, jonka kaunista silkkipaperia muistuttavasta lasista leikatut hauraat nuotit meinasivat murskaantua jäädessään puristuksiin raskaan hengityksen väliin. Ovelta kuului muutamien, luultavasti poikkeuksellisen myöhäisellä iällä ensimmäiset partakarvansa kasvattaneiden, miehenalkujen räkäistä naurua, minkä jälkeen joku horjahti vasten ovea, joka hampaat irvessä yritti säilyttää arvokkuutensa, pysyä paikoillaan. Yritin kuulostella heidän aikeitaan, mutta puhe oli niin epämääräistä biisonimölinää, etten saanut siitä selvää ääniä pelkkää ilmaakin tehottomammin eristävän ovenkaan läpi. Toinen vaihtoehto oli, että he olivat kuosissa, jossa siansaksaa hitaalla temmolla suustaan ulos puskien luulivat puhuvansa kielillä. Arvelin, etteivät he voisi vastustaa kiusausta vilkaista ovenraosta, joten ohjasin keijutytön molemmat kädet tutkimusmatkaltaan takaisin tunkkaista patjaa vasten.

Tytön silmät räpsähtivät reaktiona yllättäen tulleeseen pamaukseen oven paiskautuessa jotain huonekalua päin suuresta pientä jälkeä aikaansaavalla voimalla. Huokaisin syvään viitsimättä vilkaista rähisevästi hekottavien  katselijoiden suuntaan, pystyin muutenkin näkemään mielessäni heidän rasvaa yhden paketillisen verran sisäänsä imaisseet ihonsa ja pissankeltaisina harottavat hampaansa, jotka paljastuivat näkymättömien huulien vetäytyessä vastenmieliseen nauruun unohtamatta mädäntyneen näköisiä siansilmiä.

”Nämähän vetävät kunnon lesbopornoa!” oli ensimmäinen älämölöstä kovana ylös pomppaava kommentti.

”Te häivytte tästä huoneesta nyt! Jos alkaa housut käydä tukaliksi, niin pudottakaa nilkkoihin ja yrittäää löytää ratkaisu ongelmaan. Katsokaa vaikka videoita, eiköhän teilläkin ole puhelimet, joilla pääsee nettiin. Suosittelen vaan muistamaan, ettei se puhelin välttämättä tykkää, jos räjäytätte eritteenne sitä päin”, komensin jämeränä tuijottaen ovea vastapäätä olevaa seinää.

”Ohhoh! Johan muija tulistui”, joku poppoosta totesi toisille mukamas vitsikkäästi reaktiotani suurennellen. Pieniin ja kapeisiin tytön sormiin verrattuna jättiläismäisen hikikouran puristaessa paljasta takapuoltani hämmennyin niin kovin, etten osannut hetkeen liikahtaakaan. Kun koko tien katkaissut jättiläispuu nostettiin liikkumiskomentoja kuljettavien ajoneuvojen edestä pitkän odottamisen jälkeen, syöksähtivät sumpussa matkan jatkumista jalka valmiiksi kaasupolkimella odottaneet kuljettajat autoineen nopeuskilpailuun kuin yrittäen voittaa hallitsevan mestarin. Kiepsahdin pois tytön päältä lyödäkseni etanalta tuntuneen käden omistajaa ja onnistuin osumaan hänen käteensä.

”Eihän kumpikaan noista edes ole kunnon nainen”, yksi valopäistä keksi saaden aikaan pienimuotoisen mielipiteiden viskelyn. Jatkoin nopeaa toimintaa jättäen nahkarotsiin arkena pukeutuvan keijutytön oman onnensa nojaan, ei kannattanut enää edes haaveilla mahdollisuudesta saavuttaa päämäärä, johon hänen kanssaan olin pyrkinyt. Se leikki täytyi käytökseltään uhmaikäisen sekä huomionkipeän gorillanpoikasen tasolla ikuisiksi ajoiksi jääneiden ihmisten vuoksi jättää kesken. Nostin alushousuni lattialta, enkä välittänyt vaikka ne kiireessä väärin päin menivätkin.

”Tuo toinen joutuu kysymään kaupan kassalla, olisiko myynnissä rintaliivejä koossa lauta”, he nauroivat keksien mielestään liiankin hauskoja juttuja, sillä limaisen tupakkayskän ja kallioitakin järisyttävän naurun seasta heidän alkoi olla vaikea vetää happea.

”Älä nyt vitsaile. Hänhän tarvitsee rintaliivit, joiden kupit ovat ikään kuin väärin päin. Ne tukevat tytön rintojen kohdalla olevia kuoppia.” Heidän vitsinsä muuttuivat jatkuvasti nokattomien pulujen kanssa sateenkaaren päästä aarretta lentäen hakemaan lähteneiden ajatuksenkulkua kuvaaviksi, mutta minun velvollisuuteni ei onneksi ollut ruveta pitämään tytölle päivittäistä kriisiterapiaa valkoiseen huoneeseen sijoitetulla, ruman vihertävällä sohvalla hänen päätään paijaten, jos hän pahoittaisi mielensä surkeista vitseistä. Halusin nopeasti ulos huoneesta, joten heti vedettyäni paidan niskaani, riuhtaisin maassa lojuneet housut matkaani ja lähdin määrätietoisesti suuntaamaan huoneesta ulos sulkien tapahtumat puheita myöten ulos mielestäni, paksujen aitojen taakse jättäen huomiotta nyrkit lähes verillä aitaa paukuttavat ja eläimellisesti ulvovat ihmiset, joiden tavoitteena oli lyödä kätensä aidasta läpi. Aidan suojelemana elin omassa maailmassani antaen hellän tuulenvireen viilentää kasvojani lekotellessani puiden väliin kiinnitetyssä riippumatossa lehvistön muodostaessa varjokuvioita kasvoilleni.

Kaikki kuvittelemani idyllisyys mureni ihmisen peukalon pituiselta näyttämään saavan korpin liitäessäni aidatun turvapaikkani ylitse ja pudottaessa selästään hieltä haisevan miehen suoraan päälleni. Yksi huoneessa hekottavista finninaamoista asettui eteeni tukkien reitin ovelle ja samaan aikaan joku toinen tarttui lapion kokoisella kädellään olkapäästäni työntäen toisen yhtä suuren ja yhtä kovan lapiokätensä nopealla liikkeellä kouraisemaan haarojani.

”Vittu, nyt pidätte jokainen ne kouranne kaukana!” käännähdin rääkymään suoraan päin lapiokäden kasvoja, jolloin hän vaistomaisesti otti askelen taaksepäin pakokauhuisen levottomuuden vallatessa hänen silmänsä. Minut pysäyttänyt mieskin vaihtoi järkähtämättömän kallion roolin mukautuvaiseen heinikkoon, jolloin pääsin tunkeutumaan ulos ahtaaksi käyneestä huoneesta. Vilkaisin olkani yli kerran tyttöä, jonka olin unohtanut olleen samassa tilanteessa kanssani. Hän istui alastomana, hieman pelokkaan näköisenä sängyn reunalla silmiensä sahatessa ympäri huonetta, kasvoista kasvoihin ja takaisin.

”Miksi helvetissä haluatte mun sormiani haistaa? Tyttö oli niin äijän näköinen, että varmaan löyhkääkin mieheltä ja oli sitäpaitsi kerennyt vetää alushousut jalkaansa, eli oli mahdotonta tuntea, kuinka märkänä se oli.” En halunnut kuulla enempää, joten jätin keijutytön täysidioottien ympäröimäksi, hän saisi selviytyä omatoimisesti ulos tilanteesta.

Olin matkalla ulos huutamaan Mikkoa, mutta hän olikin kerennyt jo sisälle kittaamaan boolia kavereidensa kanssa niin, että melkein törmäsin häneen marssiessani ulko-ovea kohti kirkuvan punaisen värin uhatessa levitä reunoilta koko näkökenttääni. Riuhtaisin Mikon mukaani, jolloin juuri täytetyssä mukissa lillunut juoma otti pirullinen ilme silmissään nauraen vauhtia ja loiskahti lattialle innoissaan kuin olisi liukumäkeä laskenut. Onneksi saastaisesta lattiasta ei erottaisi uusia tahroja viitisenkymmentä vuotta sitten tulleista ja olisihan kuoppaisilla lattialankuilla talvipakkasilla viiltävän kylmän tuulen läpi päästävässä talossa ainakin vähän lämpimämpi muhiessaan paksun lika- ja pölykerroksen alla.

”Arvaa mitä, yrjösin vahingossa housuilleni”, sepitin hymähtäen kävellessämme Mikon kanssa syrjäiseltä talolta kaupungin keskustaa kohti. Kohotin käsipuolessani matkaavaa myttyä hänen suuntaansa saaden huvittuneen naurahduksen kommentiksi. Hän taisi olla juonut sen verran, ettei olisi välttämättä tajunnut ihmetellä, vaikka olisin kesken matkan pysähtynyt kiskomaan housuja jalkaani, mutta varmuuden vuoksi oli parasta antaa asialle heti selitys.