Osa 42: Esineellistetty ihminen tuskin korvaa häntä, kenet hänen olisi tarkoitus korvata

Laskin käteni tytön kapeille lanteille, oli nurinkurista tajuta jonkun verisuonet pintaan pullistelemaan bodanneen, siilitukkaisen ja rautamuttereita aamupalaksi murojen sijaan syövän tosimiehen saavan lapion kokoiset kätensä kevyesti siron tytön vyötärön ympäri vankaksi renkaaksi, eikä hytöllä olisi mahdollisuuksiakaan pyristellä vapaaksi. Suutelin tyttöä vaativasti, eikä hän ollut yhtään kainosteleva, kokemusta hän oli selvästi saanut enemmän kuin teinielokuvissa perinteisesti tapahtuvan harjoituskerran verran, jolloin tyttö ystävänsä sängylle rennosti heittäydyttyään alkaa puhua kaikkien muiden olevan jo kokeneempia ja ystävä keksii ratkaisuksi heittää hänen syliinsä pehmolelun kehottaen harjoittelemaan suutelua kiharakarvaisen nallekarhun kanssa välittämättä, että olisi hieman sairasta touhua suudella intohimoisesti viattomien nappisilmiensä läpi maailmaa tarkastelevaa nallea. Sen puhtoisiin pumpuliaivoihin voisi uiskennella saastuttavia ajatuksia mustiin pitsialusvaatteisiin pukeutuneista naisista houkutteleviksi punatuilla huulillaan. Pulleanpehmeiden ja välillä suussa kostutettujen taaperokäsien suurien liikkeiden sijaan nalle haaveilisi kiusoittelevan harkitusti turkin päällystämällä pallovatsallaan liikkuvista naisen sormista kirkkaanpunaisilla kynsillä ja nallen hengityksen tiheneminen sen nukkuessa vaaleanpunaiseen, lapselta tuoksuvaan yöpukuun puetun taaperon kainalossa saisi vanhemmat ottamaan suosikkilelun tarkkailun kohteeksi.

Kauppakeskuksen liukuportaissa kolmen sekunnin säästämisen ehdottoman tärkeäksi kokevan kiitäjän laukun puolelta toiselle kiikkuessa ja vahingossa tyttöä hipaistessa olisi saanut tytön säpsähtämään aiheuttaen vaaratilanteen hänen melkein kaatuessaan tasapainonsa hetkellisen menettämisen vuoksi ja lähtiessään vierimään liukuportaita alaspäin takanaan matkanneita ihmisiä kumoon keilaten. Seksi selvästi oli hänen virallinen harrastuksensa, jonka hän ylpeänä oli jo ala-asteella valtavilla, rumaa muotoaan itkeviltä näyttävillä kirjaimilla kirjoittanut ystäväkirjoihin, sillä hän ei käyttäytynyt kuin pienintäkin rasahdusta pakoon säntäävä, pakokauhuinen hiiri, jollainen makuuhuoneen ulkopuolella vaikutti olevan. Hänen taidoillaan ei kuitenkaan ollut merkitystä, toimin automaattiohjeuksella kuin peltinen robotti, joka ei kyennyt tuntemaan sykkivää tunnetta sisällään, eikä maistamaan maailman täyttämiä intohimon makuja. Kyseessä tuntui lähinnä olevan hikikarpaloita oksalta pyyhkien ja särkevää otsaa hieroen suoritettava työtehtävä, joka puuduttavuudestaan huolimatta oli pakko suorittaa ylitöiden muodossa loppuun välttyäkseen palaamasta kolkkoon asuntoon, josta lähtiessään entinen puoliso vei ilon lisäksi asunnon kodiksi muuttaneet kalusteet.

”En ole yhtään varma, kuinka hyvin mä osaan tehdä tämän tytön kanssa”, tyttö kuiskasi hieman epävarmalla äänellä korvaani kaulalleni painamiensa suukkojen välissä, mutta jätin kommentoimatta asiaa mitenkään. Mielummin opettaisin puoliksi halvaantunutta papparaista käyttämään tietokonetta, maagista laitetta, jollaisesta hänen lapsuudessaan ei oltu kuultukaan, kuin alkaisin opettaa tytölle peruskikkoja, sillä halusin selviytyä toimituksesta mahdollisimman nopeasti. Osaisi hän varmasti vaistonvaraisesti toimia, joku korkeampi voima ohjatkoon hänen kätensä ja suunsa oikeille paikoille. Ei minulla ollut tarvetta istua avaruuteen saakka sinkoavan raketin selkään nauttiakseni painovoimattomasta leijumisesta koko seuraava viikko.

”Kuuntele mua!” hän huudahti turhautuneena.

Peruutin muutaman askelen verran kauemmas tytöstä mahtuakseni potkimaan löysästi sidotut tennarit jaloistani ja siirryin istumaan kohtaloonsa alistuneesti vinkaisevan sängyn reunalle. Kohotin kulmiani kysyen, liittyisikö hän seuraani vai aikoisi jatkaa raivoamista siitä, ettei kyseessä ollut mikään kallonkutistajan tapaaminen, eikä minun velvollisuuteni ollut kuunnella jonkun täysin vieraan tytön sepityksiä.

”Miksi sä haluat hoitaa tämän näin?” hän tivasi nojaten huoneen oveen ja risti kätensä rintansa päälle. Huoneessa hitaasti eteenpäin vellova, tunkkainen ilma yritti laiskoilla käsillään ravistella minusta lähtemään ääntä kuljetettavaksi tytön suuntaan. Tarkkailin tytön kasvoja toinen suupieli aavistuksen koholla, hän näytti kapinoivalta keijulta, joka ei enää halunnut verhota siroa vartaloaan ohuina harsoina ilmaa helposti allensa ottaviin, pastellisävyisiin mekkoihin, vaan painavaan nahkaan ja peitti herkät kasvonsa mustan meikin alle ja muokkasi vaaleat kiharansa rajumpaan kampaukseen. Tunkkainen ilma tuntui pysäyttävän myös ajan ja estävän kumpaakaan meistä liikkumasta. Musiikin jumputus ja juhlivien ihmisten äänet kuitenkin kantautuivat korviimme kuin paperinohuita, repsottavalla kukkatapetilla päällystettyjä seiniä ei olisi ollut olemassakaan.

”Etkö halua tätä?” tiedustelin pää kenossa virnuillen. Tiedostin ärsyttäväni häntä kolkolla olemuksellani ja tyhjillä silmilläni, mutta vaikka olisin kaivanut esiin aseen häntä uhatakseni, hän ei olisi päässyt ulos vaikutuspiiristäni, sillä olin magneetteja puoleeni kirkova, terävillä reunoilla helposti punaista verta ulos sylkeviä haavoja viiltävä ja silti tyynen viileä, metallinpala. Tyttö siristi tummiksi meikattuja silmiään tajutessaan tilanteensa.

”Tule sitten”, lausuin tyytyväisenä itseeni ja koukistin jälleen etusormeani kutsuvasti. Tällä kertaa hän ei odottanut minun käyvän kaappaamassa hänet mukaani, vaan lähti hitain askelin lähestymään minua. Edelleen rinnalle ristityt kädet kertoivat hänen yrittävän mököttää häviönsä vuoksi, ja hajareisin syliini kavuttuaan hän kiskoi paitani kovakouraisin ottein pois, viskasi sen pölyiselle lattialle selvästi toivoen muurahaisarmeijan lähtevän pikkuisilla jaloillaan rytmikkäästi kipittäen kuljettamaan sitä pehmusteeksi pesäänsä.

”Sä olet ärsyttävän itsekeskeinen”, hän jupisi samalla, mutta kuittasin kommentin naurahtamalla.

”Itse olet joku hemmetin keiju, pukeudut kotona säihkyviin siipiin ja balettitossuihin. Varo, ettei tuuli oikeasti tartu suhun liian tiukasti”, härnäsin tyttöä leikkimielisesti hänen yrittäessään saada kiskottua tiukat farkut jaloistani kilpikonnaa nopeammin.

”Kuules nyt, en mä mikään surkuhupaisa tapaus ole”, hän oikaisi puheitani ja pyyhkäisi kasvoilleen valahtaneet hiuksensa takaisin sivulle kömpiessään päälleni mustat rintaliivit enää ainoana vaatekappaleenaan, jolloin minun oli helppo antaa käsieni kulkea pitkin hänen pehmeää ihoaan, jossa ei tuntunut olevan ainuttakaan virhettä, ei arpia tai muita jälkiä. Katu-uskottavasta tyylistään huolimatta hän taisi elää sateenkaaren päässä sijaitsevassa Hattaramaailmassa, jossa yhdenkään valkoiset hampaat loistaen hymyilevän asukkaan ajatuksiin ei putkahtaisi keksiä mitään voiveistä terävämpää leikkausvälinettä tai edes värikkäitä vesipyssyjä, jotka kädessä nauravat lapset jahtaisivat toisiaan iloisenvihreällä, varpaita kutittelevalla nurmikolla auringon silitellessä heidän ihojaan pehmoisella lämmöllään.

”Ellet ala varoa puheitasi, puren sinulta vielä huulen halki”, hän keksi uhata kesken suudelman naurua äänessään. Huulen näykkimisen olisi kuulunut olla kuin vampyyrin puraisu, minun olisi pitänyt muuttua täysin pitelemättömäksi ja hyökätä vaativasti tytön kimppuun kuin villieläin paritteluaikana, mutta sekään ei tuntunut yhtään miltään. Harkitsin komentavani häntä läiskimään vatsaani, kunnes se rukoilisi armoa, vollottaisi punaiseksi muuttuneena haluavansa vielä viimeisen kerran nähdä hetken, jolloin Auringon häikäisevä yläreuna kohoaa kauniina taivaanrannan yläpuolelle. Annoin ajatuksen jäädä haahuilemaan loputtomiin sokkeloihin pääni sisälle löytämättä ulospääsyä, sillä en olisi tuntenut mitään, vaikka joku olisi laskenut punaisena hehkuvan rautakangen alastoman vartaloni päälle.

”Eihän tuosta jää edes jälkeä”, virnistin haastavasti yllyttäen häntä enempään.