Osa 38: Kaksi tyhjänä pysyttelevää kuorta sopivat paremmin yhteen kuin kuori ja sisus

Valta oli minulla, olisin voinut saada hänen iltansa tähdet jälleen siniselle taivaalle tuikkimaan kertomalla armollisesti hänen huomaamansa miehisen hajun selityksen olevan vaatteiden lainaaminen Mikolta, eikä hänen mutkat suoraksi oikomalla tehty johtopäätöksensä, mutta päätin antaa maiseman jäädä sameaksi. Jos tilanne olisi ollut erilainen, jos olisin kerennyt harrastaa seksiä aikaisemmin päivällä jo viiden ihmisen kanssa, olisin saattanut ohimennen avata suuni, mikäli me olisimme rojahtaneet maahan tuntien toistemme ihojen ohella karhean, salaperäisten keijujen asuttaman laakson ylösalaisin meille näyttävien kristallipallomaisten vesipisaroiden harvakseltaan kuorruttaman ruohikon. Kieriessämme maassa kuin yhtenä karvapallona emonsa jalat sotkuun saavat ketunpoikaset, tuntuisivat sadepilvien lapset ensin viileiltä, mutta allemme jäädessään särkyisivät äänettömästi, minkä jälkeen lähes polttavana hohkaavat ihomme haihduttaisivat veden pois.

Kakarana metsä tuntui minusta kiehtovammalta kuin mikään, rakastin juosta paljain jaloin yhden tietyn kiven luokse, istua maassa suureen, osittain sammaloituneeseen lohkareeseen nojaten. Vain kesäisin sain luvan kanssa juosta kerrostalon pihasta lähtevää kivipolkua metsään avojaloin, mutta syksyllä ja keväällä Sen asettuessa ulko-oven eteen kuin määrätietoinen vanginvartija, jouduin pujottamaan jalkani kumisaappaisiin, niiden kanssa ei tarvinnut tuskastua nauhojen kiemurrellessa omiin muodostelmiinsa rusetin sijaan. Kiven luo päästessäni potkin klonksuvat jalkineet jaloistani, myhäilin nerokkuudelleni rikkoa sääntöä. Muistaakseni kylmyydestä ja viimasta huolimatta varpaitani ei koskaan paleltanut, taisin olla liian keskittynyt omiin ajatuksiini, sillä kotiin paljasjaloin kävellessä varpaani olisivat alkaneet kalisuttaa hampaitaan jalkineita suojakseen rukoillen. Keksin mielessäni erilaisia tarinoita, näin satuihin liittyvien kuvien vaihtuvan suljettujen luomieni takana samoin kuin värikkään lastenkirjan kuvitetut sivut. Yhdessä tarinassa oli pahansuopa, raivoaan mustalla värillään ilmentävä myrskypilvi. Sadepisarat olivat sen lapsia, joita se julmasti paiskoi kohti maata. Kasvoja pahuudella ei ollut, mutta sen lieromaiset sormet olivat tismalleen samanlaiset kuin Sen ja ne viskoivat käsittämättömällä vauhdilla kipeästi apua rääkyviä pisaroita pois luotaan. Tarina puski myöhemmin painajaisena uniiini, aina uudelleen ja uudelleen, joten kehitin siitä onnellisemman, kevyiden perhosten lentelylle oivallisesti sopivaan hellepäivään sijoittuvan, version. Vesipisarat hyppivät iloisesti tirskahdellen maahan ja kipittivät sateenkaarisiltaa pitkin takaisin heitä lempeästi hymyillen odottavan äitinsä syleilyyn hihkumaan haluavansa hypätä uudelleen.

Pääni kääntyi automaattisesti äänen suuntaan, vaikkeivat aivoni olleetkaan jälleen viiveellä toimimisensa vuoksi vielä saaneet kimeähköstä huudahduksesta selvää.

”Sini!” innostui toinen ääni, ilmeisesti ensimmäinenkin ääni oli huutanut nimeäni, hieman kysyvämmin vain.

”Me mennään mun kämpille”, Joose kertoi muun osan äänekkäästä porukasta jatkaessa matkaa minun ja Elviksen ohi, mutta pysähtyessä vajaan kymmenen metrin jälkeen odottamaan. Jotkut näyttivät olevan yhtä tolkuissaan kuin seonnut, jatkuvalla syötöllä punakattoisesta mökistään ulos syöksyvä käkikellon lintu, joten oli ihme, etteivät he jatkaneet matkaansa tajuamatta ihmetellä, vaikka puolet lössistä olisi kadonnut sekoilemaan omille teilleen.

”Kiinnostaisiko liittyä messiin?” hän kysyi yrittäen kohteliaasti osoittaa kysymyksen myös seurassani olevalle pojalle, jota ei ollut koskaan nähnytkään, mutta vino virnistys ja silmänisku mustalla rajatulla silmällä kertoi, ettei hän toivonut meidän kolmen istuvan sohvalla rivissä puhumassa säästä lämmin kalja illan ainoana piristäjänä. Elvis ei olisi halunnut liittyä seuraan, häntähän ei ryyppääminen kiinnostanut, mutten antanut hänelle edes mahdollisuutta kieltäytyä. Nousin Elviksen sylistä ja muistettuani napata penkin vieressä vahtia säälittävän epäryhdikkäinä pitäneet märät kengät mukaani, kiedoin toisen käteni Joosen ympärille iilimatomaisen tiukkaan otteeseen. Heilautin Elvikselle kättä vilkaisematta hänen suuntaansa, pystyin kuitenkin kuvittelemaan hänen ilmeensä olevan sama kuin vanhalla lempinallella, joka uuden, hienoilla toiminnoilla varustetun nallen myötä joutuu roskapussiin nenäliinojen ja mätänevien omenanraatojen seuraksi. Ennen mustan säkin sulkeutumista viimeinen näky on kiiltävää nallea hymyillen halaava, rusettipäinen pikkutyttö ballerina-asussa ja heidän halatessa toisiaan kuuluu nallesta ontto ääni: ”Rakastan sinua”. Ne ovat vain sanoja ilman tunteita, sen tiedostaessaan yksikorvaisen nallen tekisi mieli osata itkeä. Suolaisten kyynelten puristaminen ruskeista nappisilmistä auttaisi ja paakkuuntunutta sisusta kouriva valtava tyhjyys yrittää paeta loukosta ujuttautumalla kyynelien matkaan. Kaiken särkyneisyyden poistamiseen tarvittaisiin niin paljon kyyneleitä, että lähes turkittomalle kuonolle valunut vesimäärä imeytyisi nallen sisuksiin asti saaden sen hytisemään.

”Joosefilla taisi käydä hyvä tuuri”, Roope huusi naureskellen meidän suuntaamme ja ylöspäin suunnatulla peukalollaan parasta kaveriaan kannustaen, mutta meinasi tukehtua kurkussaan olevaan limaan ja nauru vaihtui yskintään. Suurimmalle osalle Joosen tuntevista hän oli Joosef, monet olivat jopa luulleet sen olevan hänen virallinen nimensä, mutta minä mielummin suutelisin hänen varpaitaan alistuneesti kuin kutsuisin häntä Joosefiksi. Aina huulieni lausuessa kyseisen nimen pienet ukot kuljettaisivat pääni sisällä sijaitsevaan valokeilaan kunnioitettavasti käsiteltävän Raamatun ja alkaisivat kaikuvassa tilassa lukea elämänohjeita pyhästä kirjasta, jolloin tulisi selväksi, kuinka kaukana olin Neitsyt Mariasta. Minulle tuntematon, vaaleat hiuksensa rakenteeltaan pölypalloa muistuttavalle nutturalle nostanut, nauruunsa melkein itsekin tukehtuva tyttö kiirehti takomaan Roopen selkää, jolloin molempien tasapaino oli lähellä pettää. Puiston läpi kulkevalle hiekkatielle romahtaminen olisi kylläkin voinut saada heidät imaisemaan imurin lailla ympyränä vellovan sekasorron seuraksi sisäänsä päätä selvittävää ilmaa, jolloin monivärinen, lehmiä, pianoja ja ankkoja mukaansa kiskonut, lumipalloefektimäisesti kasvava sekasortopallo paiskautuisi hetkeksi sivummalle vierien takaisin vasta myöhemmin. Elvis varmasti katsoi jälkeemme nähden kaiken eri silmin kuin minä. Hän näki horjahdellen etenevän, yhteiskunnan jämäpaloista muodostuvan ryhmän, jonka teetä valkoisista, kultakoristelluista posliiniastioista pikkurilli pystyssä nauttivat rouvat ja herrat kiertävät kaukaa. Välittämättä asioista puhumista kannattavasta Elviksestä kiepsahdin tarraamaan Joosen takin etumuksesta kiinni ja annoin nopean suukon kuivina halkeileville huulille, häntä ei onneksi kiinnostanut yrittää onkia sisimpiä ajatuksiani esille.