Penkkivanhus päästi hiljaisen vingahduksen minun vapauttaessani se ikävästä tilanteesta, jossa se selvästi joutui jalat tanssivina spagetteina täristen ja naama sadoille uurteille puristettuna, hampaattomia ikeniään yhteen painaen yrittää täyttää tehtäväänsä, vaikka kahden ihmisen paino oli lähellä saada sen jalat luovuttamaan, heittäytymään mielummin kostealle ruohikolle saaden niskaansa penkin istuinosan ja selkänojan kahdella ihmisellä kuin jatkamaan tehtäväänsä koivet epätoivoisina vinkuen. Elvis yritti hakea luottavaista katsekontaktia voidaakseen ennustaa tulevaa, mutta yritti turhaan kavuta piikkipohjakengillään ensivilkaisulta täysin pystysuoraa jäämäkeä, joka peilin sileänä ilman ainuttakaan hiekanjyvää tai kuprua heijasti auringon säteet kymmenkertaisina mäkeä ylös yrittävän henkilön siristeleviin silmiin. Mäen yläpäässä olisi keppi johon tarttua, mutta Elvis ei päässyt tarttumaan siitä. Silmäni olivat jälleen tyhjät, tuntuivat aavemaisesti heijastavan Elviksen vakaata otetta hapuilevat katseet piruilevasti milloin mihinkin ilmansuuntaan, vaikka ei hän muutenkaan olisi pystynyt minua lukemaan yllättävän tarkkoja havaintoja tekevästä ihmisten analysointitaidostaan huolimatta.
Seisoin jalat kiinni Elviksen jaloissa, joiden kulman asteluku oli kolmioviivaimen avulla selvästi opeteltu, kulma oli tasan 90 astetta. Selkä sentään ei ollut pystysuorassa tai olisin jo ahdistunut, ainoastaan tuntemattomasta ulottuvuudesta peräisin olevat, meidän pystyssä kävelevien elämän tuhoamaan tulleet suuren koiran kokoiset muodonmuuttaja-avaruusmadot pystyisivät istumaan niin esimerkillisesti yrittäessään matkia epätäydellisiä ihmisiä. Tartuin hänen käteensä, se ei tuntunutkaan silkkihansikkaalta, kuten kerta toisensa jälkeen erehdyin aina kuvittelemaan. Kuin tielle osuvista oksista tai eläimistä välittämätön raivauskone, kiidätin hänen kätensä suuren hupparini alle, pakotin hänen kokemattomilta vaikuttavat sormensa puristamaan pienehköä rintaani niin kovin, että sadeveden jo lähes kokonaan pois haihduttaneista rintaliiveistäni olisi voinut muodostua vatsalleni satava musta myrskypilvi. Elviksen neuvottomina hapuilevat silmät rävähtivät ammolleen. Se olisi ollut ymmärrettävää, jos hän olisi säikähtänyt jonkun ampuessa minut ritsalla suoraan hänen syliinsä ja käteni olisi silloin vahingossa tarttunut häntä haaroista ottamaan tukea käsivarren sijaan, mutta tekoni oli aivan tarkoituksellinen.
”Olisit tehnyt näin kun mä nyt. Silloin olisin tunkenut kielen niin syvälle kurkkuusi, kuin ikinä olisit osannut pyytää”, lausuin toinen kulmakarva viekkaasti koholla. Elvis näytti kaupassa vanhemmistaan erilleen joutuneelta pellavapäälapselta, jonka veikeät kiharat laskeutuivat pientä päätä suorina viistäviksi samaa vauhtia kuin normaalisti rusottaviin poskiin saakka ylettyvä harvahampainen hymy kääntyi ylösalaisin ja pitkät ripset kostuivat kyynelistä.
”Itsehän sä minuun kosket”, huomautin päästäen perään aavistuksen pilkalliselta kuulostavan naurahduksen. Varovasti kokeillen Elvis yritti hivuttaa kättään vapauteen, mutta ärsyttääkseni en antanut hänen onnistua. Pienen ikuisuuden vaihtoehtoja puntaroituaan hän riuhtaisi kätensä lämpimän hupparin sisältä hämärtyvässä maisemassa vellovan kesätuulen hellittäväksi kuin mies eikä katkonaisesti pitkät viiksikarvat väristen kuorsaavan kissan vierestä juustopalaa puoli senttiä kerrallaan kohti koloaan hivuttava kapinen, kaikessa epäonnistumaan tuomittu hiiri, joka pyytäisi lattiaa tuijottaen pieneltä muurahaiseltakin anteeksi olemassaoloaan, jos puhuisi samaa kieltä.
”Sä tuoksut mieheltä”, Elvis pisti merkille nyrpistettyään ensin nenäänsä kuin olisi tuikannut suoran nokkansa peltirasian raosta haistellakseen sen hopeisissa sisuksissa homehdutettua banaania. Hänen sileät poskensa nykivät hieman, hänen olisi tehnyt mieli alkaa saarnata kunniallisen siveästä elämästä hiukset kiiltävällä ponnarilla ja jalat ristissä, kädet syliin aseteltuina. Mustetyynyyn painettu leimasin oli hänen otsansa edessä, nyhveröksi leimaaminen kävisi nopeasti ja siitä tietoisena Elvis jätti äänekkäät pätkät minusta ja toisesta miehestä rullaamaan päänsä sisään, vaikkei voinutkaan säätää ääniä hiljemmalle ja näin ollen oli asiasta jatkuvasti tietoinen. Sinnikkäästi Elvis yritti esittää, etteivät minun tekemiseni koskettaneet häntä tippaakaan, vaikka hänen silmänsä olivat tulvahtaneet täyteen halveksintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti