Osa 40: Kohteena hiirisydäminen tyttö

Onneksi en ollut viisikymppinen, kaljuuntuva kaljamahamies värittömillä hiuksilla ja yököttävän ylimielisillä siansilmillä. Silloin minun olisi tehnyt mieli palkata joku hakkaamaan pääni tohjoksi. Sillä tavalla kuin ylikypsä kurpitsa, jotta sisukseni varmasti sinkoavat kauas. Puolueellinenhan minä olin, mutta ajatuksien samankaltaisuudesta huolimatta nuoret tytöt viihtyisivät tasa-arvoa kunnioittavassa seurassani paremmin kuin yli puolet itseään vanhempien, rasvaisten nakkisormien puristeltavana. Minulle tytöt eivät olleet ainoastaan lämpimiä ja liikkuvia esineitä, jotka tosin sai napakalla käskyllä komennettua jopa liikkumattomiksi, joiden sisään sai useastakin eri kohdasta survottua sykkivän elimensä. Jos asiaa oli pakko ajatella, varmasti joku herkistä tytöistä, joiden kanssa olin maannut, piti minua vain itseään ajattelevana, toisia hyväkseen käyttävänä, mutta ne tytöt olisivat saaneet käyttää pähkinän kokoisia aivojaan tai vaihtaa viattoman siniset silmänsä oikeisiin, maailman julmuutta ymmärtäviin, silmiin. Minun tarkoituksenani ei ollut etsiä bileistä ihmistä, jonka kanssa viiden vuoden kuluttua istuisimme jouluna upottavalla sohvalla takkatulen ääressä kakaramme innosta kirkuen revittyä lahjakääröt auki ja sammahdettua lattialle, josta hänet typerän onnellista hymyä hymyillen yhdessä olisimme kantaneet kauniiseen sänkyynsä.

Nojasin pöytään, jolla boolikippo oli. Ehkä aiheuttaisin rysähdyksen pikkurillinohuisten pöydänjalkojen pettäessä painoni alta. Yleensä kaikki tapahtuu luontevasti, kiepun ja huojun jossain kiinni koko illan, kunnes tulevaa suunnittelematta riuhdomme vaatteet pois toistemme yltä. Tavoitteenani tällä kertaa oli vain saada joku, joku joka nimenomaan edustaisi naissukupuolta. Tunsin itseni vastenmieliseksi antaessa katseeni kiertää tunkkaisessa huoneessa arvioimassa, kenen kanssa voisin lennellä edes hieman yhtenevällä kiertoradalla, sillä bileiden porukasta suurin osa oli ilman alkoholiakin aivottomia kikertelijöitä, jotka olivat tappaneet viimeisetkin aivosolunsa heitä sankkana massana ympäröivän hajuvesipilven sisällä kulkiessaan. En halunnut itse kokea samaa, surullisen aivotonta kohtaloa, joten kymmeniä, leikisti kultaisine väreineen kalliilta näyttäviä, koruja ranteissaan helisyttävät tytöt ruksasin pois vaihtoehdoista.

Huoneen lyhyt sohva oli tarkoitettu kahdelle ihmiselle, mutta sille oli ahtautunut kaksi pariskuntaa nuolemaan toisiaan sellaisella voimalla, etteivät kielet vanhuuden päivilläkään sen treenin ansiosta kävisi jähmeiksi. Sohvannurkkassa istui silmistään säikähtänyttä talitinttiä muistuttava tyttö, mutta olkapäille heitetty, suuri ja näyttävä nahkarotsi viestitti, ettei hän halunnut sulautua imuroituna ja kolmella eri suihkeella raikastettunakin pölyiseltä näyttävään, harmaaseen kokolattiamattoon, jolla taloa näyttelevän hökkelirakennuksen kaikki lattiapinnat vaikuttivat olevan päällystetyt. Luotin siihen, että ihminen tietää, jos joku tuijottaa häntä ja vilkaisee automaattisesti, inhottavan tunteen sisälleen hiipiessä, oikeaan suuntaan. Halusin tytön katsovan minuun suurilla, jatkuvasti kosteiden näköisillä silmillään paljaiden varpaidensa sijaan. Suurennuslasini alla tyttö tarkoituksella vältti katsomasta suuntaani, hän esitti olevansa kiinnostunut milloin missäkin toisella suunnalla toisiaan lääppivistä pareista tai leikkimielisistä mukiloinneista ja erikoisista peleistä, mutta aina katseensa suuntaa muuttaessa hän laski katseensa alaspäin matkan ajaksi, jolloin mustat, melkein olkapäille yltävät ja vähän kissanpennun pöyhäämältä nukkumapaikalta näyttävät hiukset valahtivat peittämään kasvojen oikean puolen, toiselta puolelta hiukset oli nyrhitty saksilla lyhyiksi. Pohdin, saisikohan hänen pieni, tuhatta ja sataa pumppaava hiirisydämensä loppunsa, jos ilmestyisin hänen vierelleen, eikä hän voisi esittää piiloutuvansa. Hänen katseensa ei enää joka kerta suuntaa vaihtaessaan laskeutunut lattian tasolle piileskelläkseen ja yhden kerran, kun hän oli siirtämässä katsettaan tuijottamaan tylsistyneenä jotakin muuta haukotuttavaa, hän ei laskenutkaan katsettaan. Tyttö hämmentyi katseidemme törmätessä, silmät paniikinomaisesti auki rävähtäneinä hän laski nopeasti katseensa. Yritin ajatuksen voimalla kannustaa häntä nostamaan katseensa, tiesin hänen itsekin olevan lähes malttamaton katsomaan jälleen minua. Välimatkaa oli vain viitisen metriä, mutta kyseisissä bileissä se tuntui nelinkertaisesti suuremmalta ihmisten tullessa aina katkomaan katsekontaktiani, jolloin minun täytyi aina yrittää virittää se uudelleen voidakseni puuskahtaa seuraavan ihmisen napsauttaessa yhteys taas poikki.

En halunnut vaikuttaa toisia silmät kovana tuijottavalta, sellaiselta joka voisi käyttää luodeiksi puristettuja silmämuniaan aseina laukaisemalla ne valonnopeudella kuopistaan. Nauroin mielessäni jopa miesten mielestä mauttomasti tanssivalle, leopardisukasta itselleen mekon venyttäneelle tytölle, joka räpsyttelemällä tanssin lomassa puolen kilon painoisia, ripsien tilalle liimattuja pölyhuiskia ja mutristelemalla huuliaan oksennusta pidättelevältä näyttäen luuli olevansa jokaiselle bodatulle ja ulkona ahkerasti oleilemalla hankitulla rusketuksella lihaksiaan korostavalle miehelle lahja taivaasta. Huomasin sivusilmälläni sohvannurkkassa istuvan tytön vilkuilevan suuntaani. Keskitin huomioni jälleen häneen, virnistin vinosti ja sain hieman huteralla otteella mustaksi väritetyt huulet nousemaan varovasti aavistuksen ylöspäin, mutta tyttö oli valmiina säntäämään häntä pystyssä karkuun milloin tahansa. Käytin hyväkseni hetken, jolloin hän uskalsi neljällä pienellä tassullaan äänettömästi sipsuttaen alkaa lähestymään juustopalaa. Varma en tosin ollut siitä, oliko juustopala sijoitettu julmasti rysähtävään hiirenloukkuun vai pehmeälle kädelleni. Kuitenkin pyysin tyttöä lähestymään koukistamalla etusormeani kutsuvasti. Hän vastasi siihen pudistamalla lähes huomaamattomasti päätään ja kääntämällä sitten katseensa muualle. Vaihtoehdokseni jäi siirtyä itse hänen luokseen.