Osa 41: Mitä vitun väliä nimillä on?

Luovin tielle pakkautuneiden ihmisten välistä tytön luokse ja tervehdin häntä kohottamalla toista suupieltäni. Minua ei kiinnostanut noudattaa mitään kohteliaiden ihmisten käyttäytymisnormeja. Ei tyttö karkuun lähtisi, vaikka käyttäytyisin kuin kivikaudelta aikakoneella sivistyksen vuosituhannelle matkustanut lemuava olio teräviksi lohjenneilla hampailla, joiden välistä pilkottaa ylväästi metsästetyn majavan rustoa ja rupisesta nahkasta puskisi esiin tummaa ja pitkää ihokarvaa gorillan karvojen päättäväisellä sinnikkyydellä itseään ulos työntäen ja samalla puhkuen karvatuppi punaisena.

”Tunnetko tämän hökkelin?” tiedustelin yrittäen saada silmiini syttymään edes muutaman salaperäisyyttä lupaavan tähden tai saada tylsän tasaiset, elottomat, silmäni avautumaan hetkeksi niin, että tyttö luulisi silmieni lupaavan hänelle taianomaisia seikkailuja vihreiden liaanien lomassa ja kuumia hetkiä lasten satukirjan kiehtovilta sivuilta vedetyltä näyttävän, lempeästi kohisevan vesiputouksen alla kultaisten kalojen leikkiessä loikkivia pupuja kirkkaassa vedessä, joka saa niiden suomut säihkymään kuin prinsessan tiara. Jotkut ovat luonnonlahjakkuuksia kuiskimaan silmiensä välityksellä kauniita sanoja vielä tuntemattomista ulottuvuuksista, ehkei heidän edes tarvitse ajatella asiaa, heidän silmänsä lumoavat automaattisesti. Ainakin Iian silmät ovat sellaiset, ne eivät ole kuin minun mustavalkotelevisiosta 70-luvulla esitettyjä uutisiakin tylsempi katseeni. Sinisestä väristään huolimatta silmäni ovat yhtä moniulotteiset kuin tyhjä piirustuspaperi, vaikka teoriassa sille olisi mahdollista, jopa suotavaa, maalata abstrakti taideteos, jonka jälkeen voisi paperista taitella moniulotteisen origamikukan.

”Joitakin kertoja mä olen täällä bilettänyt”, tummiin verhoutunut tyttö kertoi samalla kun annoin katseeni liukua pitkin tanssivia ja alkoholissa mielellään vaikka sukeltavia, lopulta sielunsa pois karkottavia, kalpeina ja ryppyisinä pohjaan vajoavia, ihmisiä. Hänen sanavalintansa sai minut kohottamaan toista kulmakarvaani hieman ihmetellen, mutten halunnut tuhlata aikaa takertumalla siihen, ettei hän vaikuttanut juomalasit molemmissa käsissä alusvaatteisillaan reivaavalta tyypiltä. Kyse saattoi olla siitä, että hänellä oli tänään huono päivä, päämääränä unohtaa koko elämänsä eikä bilettää luullen ettei huomista tule.

Meinasin tarttua tyttöä molemmista käsistä, mutta toisessa hänellä oli lonkerotölkki, joten vedin hänet ylös sohvalta vain toisesta kädestä lähtien vetämään häntä perässäni kauemmas sohvasta, sillä sille en tahtonut yrittää ahtautua muiden pariskuntien sekaan, he kun olisivat saattaneet maailmansa heittäessä kaksoisvoltteja sekoittaa kumppaninsa toiseen yhtä kiinni liimautuneeseen.

”Vie meidät johonkin vähän rauhallisempaan paikkaan?” ehdotin hengitettyämme väliimme jäänyt pieni ilmakaistale lähes loppuun, tietämättä kumpikaan, miksi edes olimme siihen seisahtuneet. Hän näytti heittävän mielessään noppaa, arpovan olisiko tämä hyvä vai huono idea. Oletin nopan pysähtyneen ristiriitaisen sekavan pyörintänsä jälkeen osoittamaan jotakin positiivista, sillä tyttö otti suuren rohkaisukulauksen tölkistään ja lähti puolestaan vetämään minua perässään. Meinasin kompastua rosoiseen kynnykseen meidän pujotellessamme peräkanaa läpi käytävää muistuttavan keittiön. Haalean vihertäviä puukaappeja irronneilla vetimillä oli yritetty kaunistaa roiskuttamalla päälle mehua ja rasvaa, pöydillä oli ötököitä kauas kantavalla lemupilvellään houkuttelevia astiakekoja. Irvistin inhoavasti kahdelle tytölle, jotka suljettujen silmiensa ja taaksepäin notkahtaneiden päidensä kanssa lensivät taivaalla kuin joutsenet, unohtaen kiivenneensä murujen täyttämille keittiötasoille ja pudottaneensa alushousunsa lattialle hämähäkinseittien sekaan. Molempien edessä oli normaalistikin housujaan polvissa saakka lököttävät miehenalut, jotka onnistuivat laskemaan housujaan entisestään, nyt ne hytkyivät menossa mukana nilkkojen tasalla keräten oranssihtavalta laattalattialta samaa moskaa mukaansa kuin tyttöjen alushousut. Jättimäinen nahkarotsi olkapäillään edessäni kulkeva tyttö vilkaisi minua olkansa yli hieman hymähtäen. Vastasin samanlaisella ilmeellä, vaikka tyttö ei aavistanutkaan, etten olisi tarvinnut paljoakaan enempää juomaa hypätäkseni itsekin pienillä jaloillaan kipittelevien ötököiden sekaan keittiötasolle.

Tyttö painoi varmalla otteella ovenkahvan alas avaten oven ujosti virnuillen. Onnettomuudessa kolmijalkaisiksi muuttuneella puutuolilla, ala-arvoisesta kohtelusta malttinsa menettäneellä ja protestoivasti yhden vieterin ulos sisuksistaan sinkauttaneella raidallisella sohvalla sekä niiden kumppaneilla täyteen ahdatun huoneen keskelle oli saatu puristettua parisänky, jonka päällä yritti sinnitellä sininen lakana, vaikka lukemattomat nuoret näyttivätkin touhujensa lomassa potkineen sitä aina vain kauemmas kauniista ja kukkaissaippualta tuoksuvasta petauksesta. Huoneen oven perässämme kiinni vetänyt tyttökin oli astellut huoneeseen määrätietoisesti, joten oli selvästi itsekin voihkinut jonkun kanssa hajoamispisteessä kituvalla sängyllä.

Vedin tytön kädestä juoman irti, mutta onneksi hänen kätensä ei ollut kuin papiljottipäisellä villasukkamummolla, joka on elänyt jo niin pitkään, että uudella opilla päänsä liian täyteen pumpanneena on unohtanut, kuinka tavaroista päästetään irti. Ennen pöydälle laittamista join tölkistä loput, ei pohjalla montaa kulauksellista edes lojunutkaan. Alkajaisiksi nostin rotsin tytön harteilta, aineksina oli varmaan käytetty kaikkea elefantista saatua nahkaa, taiteltu se niin paksuksi, että takilla selviäisi vaikka Siperiassa ja kaiken kankaan sisälle oli piilotettu elefantin syöksyhampaat tuomaan lisäpainoa, ettei tuuli pistelevillä kynsillään takkia mukaansa riuhtoessaan saisi sitä nousemaan ilmaan vaikka koivunlehdet pyörisivät vauhdilla, jossa jäljelle jäisivät vain piiskatun näköiset lehtiruodit. Tyttö näytti itse painavan takkiaan vähemmän, ihme että jaksoi kantaa sitä harteillaan takin kuluneisuudesta päätellen päivittäin. Pistin merkille takin alta paljastuneen väljän bändipaidan, Mikko käytti saman hevibändin paitoja. Syvällisesti vaatteiden historiaa, tulevaisuutta sekä merkitystä selvittävä, hulluksi professoriksi ylennetyksi tulemisesta haaveileva, tilannetajuton rillipääkään ei olisi alkanut vääntää paidan bändistä jutunjuurta, joten kuljetin käsiäni tytön kylkiä pitkin ylöspäin, jolloin paita nousi samalla.

”Eikö sua kiinnosta tietää edes minun nimeäni?” tyttö kysyi kummastellen paidan kuljettua hänen kasvojensa yli, jolloin lyhyehköt hiukset menivät entistä enemmän sotkuun. Ei ollut tarkoitus, mutta huulteni välistä vapautui syvä huokaus, niin kova, että tyttö olisi voinut kellahtaa nyt kumoon, kun painava takki ei enää ollut tuplaamassa hänen painoaan.

”No kukas sinä sitten olet?” Yritin saada ääneeni hieman purppuran sävyä ja mustaa magiaa, mutta todellisuudessa mieleni olisi tehnyt vain tiuskaista hänelle, että mitä vitun väliä nimillä on, ellei sitten tapahtuisi vuoden hassuin juttu: tulisi ilmi meidän olevan Romeo ja Julia, jolloin välillämme alkaisi kipinöidä enemmän kuin kahden tähtisadetikun. Syntisen kiihkeää rakkaustarinaamme Oprahin showssa kertoessamme yleisö kohahtelisi henkeään haukkoen, jotkut vuodattaisivat kyyneleitäkin. Mutta minä en ollut Romea kuten en Juliakaan, joten hänen nimellään oli minulle vähemmän merkitystä kuin talossa vilisevien muurahaisten lukumäärällä. Tyttö tuntui kokevan sydämessään asti tuntuvan elämyksen tajutessaan ajatukseni, päätti olla esittäytymättä ja luettelematta montako suloista pikkusiskoa hänellä oli ja montaako eri sanaa itseään kaljuksi nyppivä papukaija osasi ladella samalla kun perheen isä täytti tyynyä linnun itsestään nyhtämillä sulilla.