Osa 36: Kaksi suojeluskoiraa plus yksi niitä muistuttava ihminen

Istuin yksin omalla penkilläni, sillä puiston ränsistyneellä penkillä, joka ei sopinut yhteen uusien penkkien kanssa. Ehkä sitä ei oltu huomattu silloinkaan, kun toiset maalipintansa vuosia sitten ulos sylkeneet penkit oli kuskattu kaatopaikalle kiiltävien tieltä. Nytkin yö tuntui lyövän pimeämmin minun penkkini kohdalle, muualla kesäyö oli valoisa päivän synkästä sademyräkästä huolimatta. Päivän tapahtumista minua muistutti vain sadepisaroilla koristeltu nurmikko paljaiden jalkojeni alla, sillä Mikon luota lähtiessäni en ollut jaksanut yrittää käydä taistoa uitettujen tennareideni kanssa, vaan olin antanut niiden keinua hiljakseen kävelyni tahdissa retuuttaessani niitä katkeamisella minua pelottelevista nauhoista. Nyt tennarit istuivat penkin jalkojen juuressa kuin kaksi uskollista suojeluskoiraa. Uitettua suojeluskoiraa, joiden luut oli heitetty happoon ja nahat rullattu mankelista läpi, jotta ne eivät voisi turvata selustaa edes nukkaiselta tiskirätiltä, joka päättää kostaa kokemansa vääryyden hyppäämällä lemuavana tunkeutumaan kivuliaasti sieraimiin ja liisteröimällä suun vuosien varrella keräämällään limalla umpeen.

En laskenut kuluneita minuutteja, istuin yksinäni rauhassa unohduksen ja pysähtyneen ajan kuplassa ajattelematta yhtään mitään. En miettinyt, saapuisiko Elvis istumaan vierelleni. Oikeastaan uskoin hänen saattavan kävellä ohitseni huomaamatta minua varjojen seasta enkä silloin vaivautuisi kiinnittämään hänen huomiotaan. Elvis kuitenkin halusi löytää minut, hän pyyhki kosteaa penkkiä kädellään ja istahti penkin toiselle laidalle jättäen väliimme kunnioittavan tilan, josta olisi voinut taskulampun valossa lukea hiljakseen lahoavan penkin tarinan. Minä en olisi myöntänyt tilanteessa olevan tulkittavaa, mutta hän kuitenkin tulkitsi oikein, eikä alkanut heti sylkemään kiinnostuneita kysymyksiä kasvoilleni eikä lohikäärmeen pitkällä, haaraisella luikerokielellä alkanut kasvojani sivellen maanittelemaan minua laulamaan satakielen herkästi pirstaloituvalla, mutta koko lähiseudun taloihin savupiippujen kautta sukeltavalla äänellä sen päivän tarinaa.

"Kenen vaatteet sulla on niskassa?” Elvis avasi keskustelun, huomasin hänen silmiensä valon hieman hiipuvan kysymyksen kohdalla, vaikka soin hänelle ainoastaan nopean vilkaisun kysymyksen puolivälissä. Hän ei ollut varma, halusiko tietää vai ei.

”Missä lukee, että mun täytyisi pukeutua haalean väriseen mekkoon ja korkokenkiin?” tuhahdin matkalla itsensä ruoholla kuorruttaneita varpaitani tuijotellen. Hiukseni valahtivat kasvojeni eteen, mutta määrätietoisesta sivuun ohjaamisesta huolimatta ne valahtivat naureskellen takaisin. Huokaisin hiljaa ja kohotin katseeni nostaen samalla likaiset jalkani penkille.
”En tarkoittanut, että häpeäisin olla sinun seurassasi”, hän vakuutti hyväntuulisesti hymähdellen uutuutta säihkyvissä vaatteissaan. Sontaläjässä kierinyt emakko ja näyttelykuntoon trimmattu puudeli, ne me olimme.
”Mutta itseasiassa mulla olisi mahtava ehdotus! Tykkäätkö näyttelemisestä?” Elviksen tyyni ääni pongahti yhtäkkiä kovaa kuin kanteleen aiemmin sovinnaisen rauhallisesti näpytelty kieli, jonka kovakourainen lapsi tarkoituksettomasti katkaisee, kun ei ymmärrä ettei kaikkea voi käsitellä norsun voimalla. Pelkäsin, että innostunut Elvis itsekin syöksähtää kohti avaruutta jättäen ainoastaan prässätyt housut muistoksi itsestään.

”Loppukesästä meidän suku pitää jokavuotiset grillijuhlat mun tädin huvilalla”, Elvis aloitti minun pyöräytellessä silmiäni. Tietenkin hänen sukulaisillaan on jokaisella kolmikerroksinen rantahuvila siroilla kalusteilla ja vaaleilla väreillä sisustettuna. Rannassa kelluu kymmenen moottorivenettä, joilla voidaan järjestää kilpailuja sillä välin kun palvelijat kauluspaidoissaan grillaavat kahdeksalla tapahtumaa varten ostetulla uutuusgrillillä. Koskaan aallot eivät pillastu, nouse takajaloilleen, ja aurinko hellii heidän pehmeitä ihojaan aina. Heillä olisi varaa maksaa säätä hallitsevalle pikkumiehelle, joka istuu kuun reunalla tarkkailemassa alhaalla näkyviä tapahtumia suurennuslasinsa läpi, tylsinä hetkinä valjastaa meret ja käskee niiden hyökätä rakennusten päälle, kuristaa ihmisiä syleilyynsä. Pikkumies ei kuitenkaan peri maksua, hän suo eliitti-ihmisten nauttia huolettomasta elämästään ilman, että yksikään auringon välkkeessä aidolta kullalta näyttävä hius ponnahtaisi aivot solmuun saavan kireästä poninhännästä ylös. Elvis hymähti ja esitti läimäisevänsä minua reaktioni vuoksi, mutten edes hätkähtänyt.

”Olisi ihan huippua, jos haluaisit esittää mun tyttöystävää ja järkyttää sukua”, hän ehdotti nauraen niin, että valkoiset helmihampaat hohtivat hämärän keskellä. Omat huulenikin tavoittelivat korkeuksia, ymmärsin oitis, millaista tyttöä hän tarvitsi. Täytyisi pukeutua verkkoon, nahkaan ja niittiin, kiroilla ja puhua elämän viihteestä avoimemmin kuin yksikään juhlien nainen uskaltaisi edes valkoisen lukkopäiväkirjansa uumeniin kuiskata. Avasin jo suuni nauraakseni, että Iia loihtisi kasvoilleni kunnon sotamaalauksen, kunnes muistin ettei tulisi sivelemään kasvojani kutittavalla meikkisudilla eikä taitavalla kielellään. Uuden käänteen saaville juhlille höröttäen lupauduin lähtemään Elviksen daamiksi. Ei helvetti siitä tulisi hauskaa, hämmentäisin ihmisiä niin, etteivät he enää edes osaisi kuvitella pahempaa olevan tulossa!

”Saanko harjoitussuudella sua?” Elvis kysyi virnistäen ja hänen silmäkulmassaan välkkyi taskulamppu, joka ei tiennyt käynnistyäkö vai sammuako, joten se tarkkaili tilanteen etenemistä valoaan rämpyttäen. Elviksellä ei ollut tapana katsoa minua tähtisilmin, mutta pelkäsin silti hänen haluavan suudella minua liian tosissaan. Hän oli syvällinen ihminen, joka ei tehnyt mitään listaamatta ensin plussat ja miinukset, laskematta todennäköisyyttä ja hämmentämättä tunteitaan kattilassa yrittäen saada aineksista jotain valmista ja tunnistettavaa.