Osa 32: Punainen piru

Iia nojasi keittiösaarakkeeseen, mutta silmäni kieltäytyivät katsomasta hänen suuntaansa, en edes nähnyt häntä silmieni muuttaessa kaikki värit kirkuvan punaisiksi. Tulipunaisuuden keskuksena olivat pitkät, punaiset hiukset. Niistä säteili voimakasta väriä kaikkialle. Silmäni olivat lamauttavan hämmennyksen alla kiinnostuneet, mikä oli yllättävää. Vasten tahtoani pääni kääntyi pikaisesti baarijakkaralla istuvan tytön suuntaan, mutten kerennyt nähdä muuta kuin silmäni lähes polttavat hiukset. Onneksi en pystynyt jäämään tuijottamaan, en halunnut tietää hänestä muuta kuin hiusten värin, kasvonpiirteetkin oliva minulle mysteeri, vaikka hän varmasti tuijotti keittiöön Iiaa seurannutta pummin näköistä, jokaisessa yrittämässään asiassa pahimmat mokausvaihtoehdot uuteen uskoon moukaroivaa tyttöä. Sateen jäljiltä todellakin näytin sellaiselta.

En kuullut yhtään mitään, kuin kuuloaistini olisi vain juossut pakoon. Hiljaisuus velloi ahdistavana keittiössä, mutta Iian ja punahiuksisen tytön täytyi kuulla kattoon ropiseva sade. He saattoivat pitää tunnelmaa vaivaantuneena, kiusallisena, mutta minä en pystynyt tuntemaan yhtään mitään. Silmät kirvelemään saava punainen vetäytyi omistajaansa kohden, pystyin tuijottamaan lasittunein silmin valkoista seinää turvallisesti näkemättä ainuttakaan ihmistä. Helvetti, tietysti olin lapsellisempi kuin tahmaista hattaraa syövä saparopää huvipuiston karusellissa, ei minulla ja Iialla mitään sopimuksia ollut, ja kuka hullu allekirjoittaisi sääntölistan suhteelle, jonka hännästä oli vaikea saada otetta voidakseen määritellä sen tyyppi. Veren maku suussa ja ällöttävät hikikarpalot otsalla kaivoin norsulauman tuhanteen kertaan ylikävelemään kivikovaan maahan monta metriä syvän kuopan. Lapion avulla viskasin loukkaantuneisuuteni kuoppaan, peitin sen hiekalla. Vihelsin norsut tömistelemään maan uudelleen tiiviiksi. Jäljelle jäi ainoastaan tyhjä olo, en ollut enää loukkaantunut punahiuksisen, luultavasti kadulta mukaan riuhtaistun tytön kelvatessa Iialle panopupuksi, vaikka minut hän oli torjunut yksitoista päivää sitten.

En voinut leikkiä, ettei Iia olisi ollut samassa huoneessa, sillä hän käänsi minut ympäri, selästä työntäen ohjasi omaan huoneeseensa. Katselin tapahtumia kuin elokuvateatterin valkokankaalta. Poliisiautojen valojen välke ja hidastetut liikkeet saivat kaiken tuntumaan järkyttävän lopulliselta. Treenattu poliisi ohjasi määrätietoisesti sisältäpäin kipsiksi muuttunutta naista poispäin kadulta, jolle naisen rakastettu oli pudottautunut vinojen ikkunoiden takia irvailevalta näyttävän kerrostalon parvekkeelta. Iia ohjasi minua juuri samalla tavalla. Ovi naksahti perässämme kiinni ja Iia käveli istumaan leveän sänkynsä reunalle, minä peruutin lipastoon kiinni nojatakseni johonkin tukevaan. Tummat hiukset valahtivat Iian kasvojen peitoksi, olin varma, että hän antoi harkitusti muotoiltujen hiustensa tahallaan pudota hunnuksi silmien eteen. Hän toimi toisin kuin aavistelin, kämmenselällään huitaisi ne takaisin sivuun kuin motorisesti vielä kehittymätön taapero tumput kädessä. Esteettömät silmät alkoivat sahata edestakaisin minun ja hänen paljaiden varpaidensa väliä. Pistin merkille varpaidenkynsien olevan mustiksi maalatut, niistä tuli mieleen minun ja Iian tummat kynnet, jotka sopivat yhteen sormiemme ollessa lomittain.

Minä odotin Iian sanovan jotain räikeähiuksisesta tytöstä, mutta hän taisi odottaa minun alkavan puhua asiasta, jonka takia olin taloon tunkenut häiritsemään.

”Meneekö siinä juttelemisessa kauan?” Iia halusi tietää samalla siirtäen kätensä selkänsä taakse nojatakseen niihin. En minä tiennyt menisikö siinä vartti vai kolme tuntia, en edelleenkään ollut valaistunut ja saanut selvitettyä itselleni, mistä halusin keskustella.
”Etkai sinä sille tytölle jokaisesta minuutista maksa ekstraa?”, vitsailin suupielet ylös nousten. Tunsin Iian yrittävän saada pienimpiäkin kasvojeni liikkeitä tarkkailemalla selville, kuinka tosissani olin. Heiton olisi pitänyt saada Iian valkoiset hampaat esille, hänhän olisi viimeisiä ihmisiä, joiden ainoa vaihtoehto olisi saada seuraa maksamalla ja sellaiselta toiminnalta hänen jokainen periaatteensa suojasi häntä keskiaikaisen suojakilven tavoin.
”Sini... Me ollaan yhdessä, minä ja Moona”, Iia totesi tyynesti ja minun teki mieli suuttua kuin ärsytetty urosleijona. Karjua hänelle, että helvetti soikoon lopettaisi kasvojeni jokaisen värähdyksen huomioimisen kuin uusinta mallia oleva kopiokone, jonka valo kulkee nopealla tahdilla monistettavan paperin läpi. Ärsyyntyneisyyteni kiepsahti pöydältä alas ennen kuin kerkesin ärähtää Iialle. Ymmärsin, mitä Iian sanat merkitsivät. Iia kävelisi kesän viimeiseen auringonsäteeseen saakka tyttönsä käsi lämmintä asfalttia tavoittelevissa takataskuissaan. Maiseman muuttuessa vihreästä keltapunaiseksi he kävelisivät laiturin päähän romantisoimaan yhteistä elämäänsä ja pakkasen yrittäessä purra ikkunoista läpi tavoittaakseen onnellisen parin, he vain nauraisivat huurteelle käpertyessään viltin suojiin upottavalle sohvalle, silittäisivät kankaan suojissa toistensa ihoja kiusoittelevasti televisiosta lumista rakkaustarinaa katsellessaan. Noin se tulisi menemään, Iia teki kaiken selväksi jakamalla porukan kahteen eri leiriin. Olivat he ja oli Sini.