Osa 31: Kerrankin haluaisin puhua

Piti olla kesä, mutta värittömästä maisemasta sekä suoraan päin näköä paiskautuvista jättikokoisista sadepisaroista tuli mieleen myöhäissyksy, jolloin maahan leijailleet lehdet ovat muuttuneet kaikki samaksi ruskeaksi mömmöksi. Aurinko oli paennut sadetta, lomaili taivasta sinisemmässä vedessä pärskyttävien perheiden kanssa Gran Canarialla, hönkäili lämmintä ilmaa auringonpalvojien ruskealle iholle. Sateenvarjostani oli vain se hyöty, että musta väri oli kuin taivaalta peilattu. Pystyin maastoutumaan synkkään maisemaan kameleontin lailla. Korvia huumaava sateen sähinä olisi ollut tuudittavaa kuunneltavaa omassa huoneessani, mutta ei kukaan nauti ulkona kävelemisestä taivaan haljettua, sen itkiessä kipuaan hamsterin kokoisin kyynelin. Kukaan ei ollut pakottanut minua räpiköimään tietäni Iialle, valinta oli omani. Yksitoista päivää, tiesin täsmälleen montako päivää viime tapaamisestamme oli kulunut, vaikken tarkoituksella niitä ollut laskenut. Muistin myös, ettei yhtenäkään niistä päivistä ollut satanut, taisin imeä raivokkaasta sateesta itseeni energiaa.

Muutaman kerran olimme kirjoitelleet Facebookin chatissa, mutta olin käyttäytynyt tahtomattanikin torjuvasti, ne keskustelut olivat olleet pintapuolisia, päättyneet ennen kunnollisen keskustelun tasolle nousua. Iia toivottavasti oli kotona, en ollut ilmoittanut hänelle aikovani ilmaantua ovelle hehkeän, koiran hampaiden väliin kertaalleen joutuneen viemärirotan näköisenä. Aikaa ajattelemiseen oli ollut, mutta en osannut kertoa, miksi halusin mennä Iian luokse tai mitä aioin hänelle sanoa. Taisin haluta tehdä itsestäni pellen, seistä ulko-oven avautuessa liikkumattomana ja yhtä ilmeettömänä kuin tiiliskivi.

Tärisytin toista jalkaani samalla tavalla kuin jotkut hermostuksissaan tekevät. En ollut hermostunut, tapoin vain sekunteja niiden vyöryessä ohitseni yksi toisensa jälkeen. Melkein kerkesin epäilemään, ettei vierailu onnistuisikaan, mutta kuulinkin rapinaa, jota seurasi oven avautuminen. Iian lämmöllään peremmälle kutsuva tervehdys oli sodassa määrätietoisesti raollaan pysyvän oven kanssa. Tuntui, että Iia näki minut keskiöisen täysikuun loisteessa ovea raivokkaasti kolkuttaneena epämääräisenä ihmisenä, jolle oli pakko avata ovi päästäkseen jälleen nukkumaan, mutta jolta halusi kotiaan suojella.

”Voinko tulla?” ehdotin Iian käytöksen vuoksi epäuskoinen hymy huulillani ja nyökkäsin pienesti oven suuntaan. Miksei hän ollut päästänyt minua jo aikaisemmin sisälle kuivattelemaan?
”Ajattelin mennä nukkumaan”, Iia kaarteli epämääräisesti kysymykseni ohitse. Hän otti paremman asennon, nojasi ovenkarmiin sekä riippui kiinni ovenkahvassa kuin koko elämä olisi ollut ohi, jos ote lipsuisi. Ei hän mihinkään laavaan kahvasta irti päästämällä putoaisi, ellei ollut vetänyt ties mitä aineita. Kurtistin kulmiani, Iian silmät olivat skarpit kuin ruokaa odottavat pikkupiraijat, niissä ei näkynyt edes hänen väittämäänsä väsymystä.
”Voitaisiinko silti jutella? Ei sinun sänkysi kovin kauas juokse puolessa tunnissa töppöjaloillaan”, kerroin faktan Iialle päätä nyökäytellen vakuuttaakseni asian todellakin olevan kertomallani lailla. Mielikuva lakanat lepattaen karkuun puhkivasta sängystä oli koominen, hymähdin hassuille ajatuksilleni.
”Käykö joskus muulloin? Olen nyt vähän kipeä”, hän väitti kirkkain silmin, painautui kiinnemmäs ovenkarmiin näyttääkseen auton alle jääneeltä oravalta, jonka suolet pursuavat vatsasta ulos.
”Taidatkin olla aika helvetinmoisessa kuumetokkurassa, kun olet pukenut päällesi bleiserin ja kauluspaidan nukkumaanmenoa varten”, huomautin hänen vointiaan pahoitellen, minkä jälkeen suuni puristui tiukaksi viivaksi. Huulteni välistä sillä hetkellä lentänyt kärpänen olisi kokenut muodonmuutoksen, näyttänyt mustalta paperinpalaselta.

Siirsin painon jalalta toiselle, tunsin veden tihkuvan ulos koiran purulelulta näyttävästä kengästäni. Tyhmyys pitkälti on tietämättömyyttä, tunsin itseni tyhmäksi. Vastauksen käsittämättömän oudolle tilanteelle täytyi olla niin lähellä, että pystyin haistamaan sen, mutta kuvitteellinen nuha esti hajujen pääsyn sieraimiini. Iian olisi täytynyt ojentaa nenäliina, jotta niistämisen jälkeen pääsisin hajusta perille. Hän kuitenkin notkui vain ovenraossa sanomatta enää mitään valaisevaa. Olisin halunnut tietää, oliko hänen päänsä sisällä kaikuva valkoinen halli vai äänekäs, monikaistainen moottoritie. Astuin eteenpäin, asetin käteni vasten lämpimältä tuntuvaa puuovea.

”Puhutaan nyt, jooko?” Mieleni teki polvistua maahan, anella kädet taivasta kohti kurkottaen häntä keskustelemaan kanssani omasta elämästäni ja hänen elämästään, jotka ovat muistuttivat lasinsirpaleiden kilinää ilmoille vapauttavilla puikoilla neulottua kaulaliinaa. Alussa neulos oli väljää, olisin voinut työntää kovan nyrkkini siitä kepeästi läpi. Myöhemmin läpi mahtui vain yksi sormi, mutta lopetusrivillä lanka olikin niin tiukassa, etteivät silmukat liukuneet sulavasti hopeisina kiiltävillä puikoilla, vaan niitä täytyi kiroillen ja sormet verillä pakottaa liikkumaan. Olimme molemmat tarttuneet kiinni ovesta, Iia oli se, joka antoi periksi. Hän henkäisi niin syvään, että huokaisusta hajaantunut lämmin ilma tavoitteli pumpulisormin kasvojani.

Viskasin eteisen lattialle märän nahkatakkini ja sateenvarjoni. Mikäli Iian äiti oli kotona ja ottaisi asiakseen sotkuisuudestani valittamisen, perustelisin laiskuuteni sillä, että eivätpä ainakaan heidän vaatteensa kastu, kun eivät joudu riippumaan naulakossa vieri vieressä uitettujen riepujeni kanssa. Kenkien riisuminen oli inhottavaa, en avannut naruja kunnolla vaan vedin kengät pois niin, että sukat jäivät märkinä makkaroina kenkien sisään. Paljain jaloin tassuttelin kohti keittiötä, jonne olin kuullut Iian jalkojen laahustaneen edeltä. Jätin jälkeeni märkiä jalanjälkiä, omasta tahdostani riippumatta näytin kauhuelokuvan kaivoon hukutetulta, kostonhaluiselta tytöltä enemmän kuin pitkään aikaan, enkä sopinut harmoniseen sisustukseen. Nihkeiden vaatteiden ja märkinä kasvoilla roikkuvien hiusten takaa kumpusi mukavan lämmin olo, keskustelumme jälkeen toivoin voivani jopa hymyillä hentoa hymyä. Keittiöön astuessani kaikki ajatukseni pääsivät karkuun laitumelta harjat hulmuten, hetkeen en osannut ajatella mitään.