Osa 30: Maailmassa vain me kaksi, vaikka mitään 'meitä' ei ole

”Älä nyt, pilaat minulta mahdollisuuden olla kerrankin urhoollinen”, Iia painoi suupieliään alaspäin minun potkiessani tehottomasti jaloillani, en viitsinyt aiheuttaa pienehkössä huoneessani vaaratilannetta sätkimällä kuin tapettava kala kuivalla maalla. Yhdellä suurella liikkeellä olisin päässyt sekunnissa seisomaan omille jaloilleni. Tieto vallasta lohdutti minua, pysyin hetken paikoillani. Jatkuvasti päässäni sisemmälle hyrräävästä porakoneesta huolimatta lämmin iho omaani vasten tuntui mukavalta, joskin meistä muodostuva asetelma houkutteli minua kapinaan.

”En ole mikään suojelua tarvitseva prinsessa, älä rupea ärsyttävän stereotypisiin leikkeihin”, valitin vaihdellen erilaisia kärsimystä kuvaavia ilmeitä kasvoillani diaesityksen tapaan tasaisin väliajoin. Iian ilme kertoi, ettei hän ollut yhtään mielissään ehdottomuudestani, mutta hän ei ymmärtänyt, etten tahtonut olla kukka hänen tai kenen muunkaan kämmenellä. Kaikissa kirkkaiden värien rikastuttamaan miljööseen sijoittuvissa saduissa lihaksikas prinssi kaappaa vierellään heiveröiseltä näyttävän kaunottaren käsivarsilleen. Nainen on aina pahin painajaiseni, ihminen jollainen en kestäisi olla. Elämäntehtävänä on hymyillä vienoa hymyä ympäri vuorokauden, harjata hiuksia musiikkia soittavalla harjalla meikkauspöydän tuolilla jalat ristissä istuen ainoan jännityksen ollessa täydellisen puolisonsa kannustaminen tämän osallistuessa laukkakisoihin valkealla hevosellaan. Jännitys luonnollisesti on ilmassa sormin kosketeltavaa, sitä voi näppäillä ja kuulla sointuja. Kaikki katsomossa tietävät valkoisen hevosen olevan voittamaton.

Uskoin Iian laskevan minut takaisin sängylleni odottamaan maailmanloppua, hän tarkoituksella härnäsi ollen jo vapauttamassa minut epämieluisasta roolistani, mutta käännähtikin ympäri ja lähti kantamaan minua kohti huoneeni ovea keppostelijan itseensä tyytyväinen virne naamallaan. Hänen saadessaan oven auki, aloin miettiä, ketkä kaikki olisivat paikalla todistamassa tätä. Jonkunhan oli täytynyt päästää Iia sisään, enkä halunnut kenenkään todistavan noloja, tarkoituksella hermojani liian tiukasti lankakerän päälle pyörittäviä leikkejä.

”Irti lähmäkäpälät, kävelen itse”, marisin surkeana. Iian käsivartta läpsäistyäni tilanne alkoi naurattaa itseänikin. Humoristinen sanavalintani oli osasyy, mutta Iian naureskelu tuntui tunkevan naurun siemeniä korvieni kautta pääni sisään, missä ne aluksi poksuivat kuin popcornit, minkä jälkeen lähtivät onnellisina itämään.
”Ole tytön sijaan sitten itsepäinen härkä, jyrää kaikki pois tieltäsi rynnistäessäsi itse eteenpäin”, Iia dramatisoi ja varoittamatta pesi kätensä koko jutusta. Onneksi osasin arvata hänen ajatuksensa etukäteen, enkä mätkähtänyt lattialle hallitsemattomasti raajat haaraisten, kovaan lattiaan osumisen kipua ympäriinsä viestittävien hermosolujen tavoin jokaiseen ilmansuuntaan sojottaen.
”Niin teenkin”, vakuutin kuin Putte Possu sirkuksen värisillä nimipäivillään. Iia oli samanlaisessa kuplivassa mielentilassa, hän työnsi minua selästä kohti kylpyhuonetta. Tunsin hänen kävelevän yhtä suorasti viivaa pitkin kuin juuri kävelemään oppinut koiranpentu. Erona se, ettei Iia kuitenkaan kellahtanut kippuraan hekottamaan.

Tavallisessa kerrostaloasunnossa välimatkat huoneesta toiseen eivät olleet tähtitieteellisiä, Iia avasi minulle oven, työnsi sisälle vaaleasti laatoitettuun kylpyhuoneeseen. Ehkä hän pelkäsi minun tekevän täyskäännöksen, palaavan päivän ja yön päälläni olleiden vaatteiden kanssa muhimaan hikisenä peiton alle. Hän oli saanut minut kannattamaan suihkua, virkistymisen lisäksi halusin tuntea oloni hehkeämmäksi kuin vanhainkodin ylijäämäruuissa uitetuksi epäihmiseksi. Saattajani näytti kuin olisi ollut kahden, jatkuvasti keskemmälle pahaenteisen musiikin säestämänä lipuvan tuliseinämän välissä, eikä osannut päättää palatako tulosuuntaa, kaiken turvallisen keskelle, vai juosta ovi auki odottelevan Tuntemattoman syleilyyn. Hermostuneisuus loisti Iian silmistä niin kirkkaasti, että lähes häikäisi minut. Lisäksi hän pureskeli huultaan sisäpuolelta. Otin askelen tuliseinämiä kohti, toisen niiden sisään ja suuren harppauksen ahdingosta ulos. Vedin huoneen oven äänettömästi kiinni, käänsin sen ilmoittamaan punaisella huomiovärillä kylpyhuoneeseen pääsyn olevan muille mahdotonta.

En tiennyt, miksi kohtelin Iiaa kuin helposti särkyvää esinettä, mutta hellin ottein vedin hänet pois tulen keskeltä ja ahdistin vasten valkoista ovea. Hänen silmissään oli loputtomasti kerroksia, joiden välissä oli tiellä esteitä, joita väistelin siirtelemällä jatkuvasti syvemmällä tunkevaa katsettani niin pienesti, ettei monikaan olisi huomannut silmieni liikkuvan yhtään. Purjehdin syvemmälle yrittäen löytää asutettuja saaria, joiden luonnonläheisten kulttuurien kansoilta voisin löytää vastauksia mihin tahansa kysymyksiin, mutta näin vain merta silmän kantamattomiin. Kaikki oli pysähtynyttä, kummankaan suu ei osannut päästää ilmoille lauseita. Äkkinäiset liikkeet olisivat leikanneet ilmaa, joka olisi pudonnut maahan kuin hajotettu kattoikkuna. Olisimme aistineet lasinsirpaleiden syöksyvän ilmassa aiheuttaen viiltävää ääntä ennen lattialle kolisemista. Hyvin, hyvin hitaasti nostin molemmat käteni Iian olkapäille. Kynnet esillä lähdin raivaamaan reittiä olkapäiltä aina ranteissa tien tukkiviin metalliketjuihin saakka. Syvällä Iian kehossa, lämpimien verisuonien seassa, kulki uudenlaisia suonia, jotka kuljettivat niin kylmää vettä, että seassa viilettävät jäähileet sattuivat enemmän kuin molemmilta olkapäiltä käsivarsiin puskeneet viisi veistä, jotka etenivät kiduttavan hitaasti. Kumpikin uskalsimme hädintuskin hengittää. Jos samassa talossa olisi ollut joku minusta välittävä, hän olisi saattanut tulla kysymään, olinko kunnossa vai enteilikö hiljaisuus kaiken musertumista.

Iian ranteiden kohdalla kaikki varmuuteni rosvottiin, lattiassa oli minua vahvasti luokseen vetäviä magneetteja, mutta onnistuin sinnittelemään. Minä en romahtaisi, en koskaan. Sormeni tuntuivat olevan tuoreessa veressä, vaikka minun lyhyillä kynsilläni ei sellaiseen olisi pystynyt. Olisivatpa ne olleet veitsiä, silloin olisin välittänyt Iialle omia tuntemuksiani, saanut hänet tuntemaan kanssani samanlaista pohjatonta tyhjyyttä ja kipua, jota ei voinut hoitaa kastelemalla pois, koska kivulla ei ollut railoille kuivunutta multaa perustanaan. Kipu vain oli sisälläni haahuilemassa tietämättä, mihin pyrkii laittamalla minut kärsimään. Iian silmiin upottautuneilla silmilläni ei ollut lupaa kostua, vaikka olisin halunnut vollottaa koko elämäni edestä samalla Iiaa suudellen. Omien kyynelteni lisäksi halusin maistaa hänen suolaiset kyyneleet suussani.

Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi oloni oli kummallinen. Musertaa yrittävästä, ei mihinkään sijoittuvasta kivusta piittaamatta yritin pysyä yhtenä kappaleena, vaikka tuntui kuin olisin ollut lapsen mielikuvitusystävä, joka on välillä olemassa huoneilman asettuessa tietyllä tavalla, mutta jo vähän ajan päästä hajoaa ilman jatkaessa vellomistaan. Pakotin ajatukseni voimalla ilman asettumaan tietyllä tavalla, olin niin määrätietoinen komentaja, että päähäni koski. Sain astuttua kiinni Iian litteään vartaloon, jolloin jänestä lähtevä tupakan, metsän ja vapun tuoksujen harmoninen karusellissa pyörivä sekamelska pääsi sisälleni. Tunsin peukalon silittävän olkapäätäni muutaman kerran. Toisellekin olkapäälleni ilmestyi käsi, mutta se ei silittänyt. Minut työnnettiin kauemmas Iiasta ja meinasin pyristellä sitä vastaan, kunnes ymmärsin Iian olevan etäisyyden haluaja. Hän oli aivan sulkeutunut, kasvot olivat pelottavan ilmeettömät. Tulkitsin sen niin, että hän kävi sisällään vaikeaa kamppailua, vaikka syytä siihen en osannut edes arvata.

”Ei tänään, Sini.” Iia ei kuiskannut, hän puhui normaalilla äänellä, vaikka sitä oli vaikea uskoa. Ääntä ei kuulunut juuri yhtään, mutta se hiljainen ääni oli aivan tavallinen, käheä ja lempeä. Samalla hetkellä elämä palasi Iian kasvoille, hän hymyili samalla tavalla vinosti kuin ennenkin. En olisi halunnut myöntää olevani enemmän kuin hämmentynyt, mutta juuri sitä olin.

”Mene nyt suihkuun, nähdään myöhemmin”, hän komensi äidillisellä äänensävyllä heilauttaen vielä kättään ennen kylpyhuoneesta poistumista. Kerkesin nähdä hänen vetävän pipon syvemmälle päähänsä, mutta sitten hän olikin poissa silmistäni. Seisoin paikoillani, vasta kuullessani oven sulkeutuvan Iian perässä palasin omaksi itsekseni ja kävin lukitsemassa kylpyhuoneen oven uudelleen. Omat käteni riisuivat minut Iian silkillä päällystettyjen hiekkapaperikäsien sijaan, mutta totesin, ettei äskeisessä ollut mitään hälyttävän kummallista.