Osa 29: Tarkastuskäynti sielujen ruumishuoneelle

Säpsähdin hereille todellisuuteen, keskelle kamalaa oloa. Vaikka olinkin vavahtanut salamana hereille, silmät olivat täynnä unihiekkaa, enkä saanut niitä havaitsemaan, mikä minut oli herättänyt. Unihiekasta mieleeni tulivat pimeässä loistavat keijut ja pumpuli, jonne haluaisi vain upota nukkumaan, hautautua sen pehmoisuuden syleilyyn. Tuntea olevansa turvalliselle lempeydelle tuoksuvan äitinsä heijaavilla käsillä puettuna mukaviin vauvan vaatteisiin ja elää uskossa, ettei pahuutta ole olemassa kuin sanana. En ollut vauva, kärsin yön seurauksia, enkä ollut kerennyt nukkua montaakaan tuntia ennen herätystä. Unihiekan sijaan silmissäni oli varissutta sipsiväriä ja jotain limaa, joka lillui sumentavana sinisten iiriksien päällä. Muutama silmien sulkeminen ja avaaminen auttoi, näkö tarkentui ja vedin epämääräiset mönjät pois silmieni sisänurkista. Päätäni ei naputeltu hopeisella lusikalla, enemmänkin jyräkone oli virnistellyt puskiessaan ylitseni, minkä jälkeen sovelluin niin somasti asfaltin jatkeeksi, että vielä kymmenkunta ihmistä oli kävellyt ylitseni.

”Halusin tulla katsomaan, että olet hengissä”, kuului hymyileväinen ääni, jonka perässä ovi sulkeutui. Kohdistin katseeni huoneeseen tulleeseen Iiaan, joka oli tainnut kuulla joltain yöllisistä tapahtumista, joista itselläni ei ollut aavistustakaan. Ei edes kiinnostanut kokeilla, pystyisinkö muistamaan yksityiskohtia. Onneksi yö oli osaltani ollut luultavasti varsin pitkälle vain yhden liikkeen toistoa. Tölkki suulle, tölkki alas, taas tölkki suulle.

”Sanonta menee jotenkin, että mikäpä nyt pahan tappaisi”, mumisin peittokäärön sisältä miettien, täytyisikö nousta ja lähteä kuristamaan ihminen, joka päästi Iian sisään vai olla iloinen Iian vaivauduttua tulemaan.
”Itse tuon aiheutit, älä leiki marttyyriä”, Iia nauroi minulle hyväntahtoisesti ja istahti sängyn reunalle ikään kuin olisin maannut valkoisen huoneen inhottavassa sairaalasägyssä tuntien itseni koulun vanhaksi tietokoneeksi, johon on kytketty kiinni kymmeniä eri johtoja, joiden viroista opettajakaan ei ole kärryillä. Hetken aikaa olin merisairautensa tähden vihreänä loistava rotta laivassa, mutta olo meni nopeasti ohi Iian istuutumisen aiheuttaman sängyn heilahduksen jäätyä vain matalaksi, heti alkuunsa kallioon törmääväksi aalloksi.

”On ihme, että pääsit yksin kotiin asti”, Iia kummasteli, ja asetteli päässään olevaa ylisuurta pipoa paremmin. Aivoni viestittivät silmäluomille, että ne täytyisi sulkea, mutta matkalla oli liikaa häikkää, enkä pystynyt yrittämään uudelleen nukahtamista, vaikka se oli sillä hetkellä hartain toiveeni. Katsoin laiskoilla silmilläni Iian eleitä, mutta kaikki oli varsin epämääräistä. En jaksanut yrittää nähdä erikseen jokaista tummaa hiusta tai erottaa aina tunteita suurennuslasin lailla peilaavia silmiä tumman meikin keskeltä. Siinä alueella oli epämääräistä sumeutta.

”Se ei ole mikään ihme, pystyn mihin vain”, muistutin niin itsevarman oloisena, että jokainen ihminen olisi tulkinnut sen vitsiksi. Ikävää epäilijöiden kannalta, mutta olin tosissani. Pärjäisin kaikissa tilanteissa, minun kohdallani kyseessä ei ollut monivalintatehtävä, oli vain yksi ympyröitävä vaihtoehto eli pärjääminen. Iia oli avaamatta suutaan, mutta katsoi minua kuin lasta, joka ylpeänä julistaa, kuinka on päättänyt, että hänestä tulee isona ihan oikeassa linnassa asuva prinsessa. Vieläpä prinsessa, joka pukeutuu ainoastaan muhkeisiin, kimmeltäviin prinsessamekkoihin ja puoleen selkään yltävät hiukset on palvelija kihartanut näteiksi. Keskelle kiharoita on luonnollisesti työnnetty kultainen tiara, samanlainen kuin satujen kaunottarilla. Iialla oli kauniit kasvot. Symmetrisyyttä puhkoi toiselle puolelle vahvemmin pyrkivä, veikeä hymy ja hänen kulmahampaansa olivat seksikkäällä tavalla aavistuksen vinot. Hän voisi helposti mennä prinsessasta tyylinvaihdoksen ja sivistyneen naisellisille tavoille ruotivan etikettikäytöskoulun jälkeen. Onneksi Iiasta olisi yhtä mahdotonta saada avuton tyllimekkoprinsessa, kuin saada käppyräinen langanpätkä seisomaan pöydällä omilla jaloillaan ilman liimaa tai muita käsittelyjä. Ainahan langasta irti päästettäessä se putoaisi sykkyräksi pöydälle. Järjettömät ajatusleikit olivat hauskoja, mutta voisin käsi Raamatulla vannoa kolmekymmentä vuotta sitten kulahtaneilla huiveillaan harvoja hiuksiaan peittelevien alakerran mummojenkin unohtavan homokammonsa Iian nähdessään, viimeistään hänen kanssaan hetken juteltuaan. Maata laahaaviin mummoleninkeihin ja reikäisiin makkarasukkiin pukeutuneet kävisivät kuumana Iiaan, viskaisivat tekohampaansa jo valmiiksi syrjään, siinä menossa ne kuitenkin tippuisivat matkasta. Hekään eivät voisi vastustaa hieman renttumaista, mutta huoliteltua ulkomuotoa tai välittävää, mutta spontaanisti elävää luonnetta.

”Kylmä suihku voisi tehdä susta vähän elävämmän”, Iia ehdotti olotilalleni naureskellen katseltuaan hetken peittokääröstä pilkistäviä kasvojani. Pelkäsin uuden merisairauskohtauksen iskevän hänen noustessaan sängyltä, mutta hämmästyksekseni vältyinkin tunteelta. Nopealla liikkeellä Iia veti peiton pois päältäni, vasta silloin tajusin olleeni kuin höyrystettävä banaani grillissä. Huoneeni ilma ei ollut mistään raikkaasta metsästä purkissa kannettua, mutta se oli viileää ja ihoani sivellessään sai minut elämään muutenkin kuin paksun, ajattelusta vaikeampaa tekevän harson läpi. Ärsyynnyin Iiaan hänen kaapatessa minut käsivarsilleen, olin ollut piristymisestäni huolimatta liian epätietoinen tapahtumista, en ollut osannut tehdä mitään ennen kuin olin jo hänen sylissään.