Osa 35: Taidan olla Marsista

”Ota koppi”, Mikko komensi, kuulosti kuin hän olisi mumissut tyynyn läpi siansaksaa, jonka nollavaihteella käyvät aivoni kuitenkin saivat siansaksa-suomi -sanakirjan avulla käännettyä ainakin melkein suomeksi. Hitaasti, kirjain kerrallaan aivoni äänsivät kyseiset kaksi sanaa minun yrittäessäni pysyä perässä huolimatta vaikeuksista hahmottaa ylipäätään mitään. Jokin pehmeä syöksyi vatsaani päin valoakin nopeammin, joten en nähnyt sen lentorataa. Havainnoin pehmeän asian vasta sen osuessa vatsaani, josta se jatkoi putoavan hissin tavoin matkaa varpailleni. Minua ahdisti valtavasti tietää 500 kilogrammaa painavan hissin korin lähestyvän paljaita varpaitani, mutta jalkani kuin hievahtamattomat kivenmurikat, jotka oli vielä varmuuden vuoksi sidottu paikoilleen. Alistuin kohtalooni puristaen silmäni umpeen juuri sillä hetkellä, kun mieleni teki karjua kivusta hissin iskiessä varpaani mustiksi lenkkareille yliastutuiksi koppakuoriaisiksi. Purin hampaani yhteen ja raivoisasti pakotin silmäni entistäkin tiukemmin kiinni. Onnistuin olemaan päästämättä edes hiljaista metsähiiren vinkaisua ja varpaideni oltavat alkoivat tuntua suloisen lämpimiltä. Ne olivat vähän kuin kananmunat hautomossa.

Kaksi suurta kättä tarttui määrätietoisesti olkapäistäni ja ravitseli varovasti, jolloin minun oli pakko avata silmäni, vaikken olisi tahtonut nähdä taivaalta varpailleni pudonneen hissin aiheuttamaa hävitystä. Räpyttelin sateen kastelemia ripsiäni pariin kertaan, silloin kaikesta tuli hieman selkeämpää. Huone tuntui hieman huojuvan ja pelkäsin lampun putoavan katosta aiheuttaen tulipalon, mutta näin Mikon kasvot yllätyksekseni tarkasti hänen silmänsä peittävää sumua lukuunottamatta. Hän kumartui ottamaan suloisen pehmeyden pois varpaideni päältä ja komensi minua nostamaan käteni ylös, jotta sai puettua lämpimän hupparin päälleni. Tunsin oloni säikähtänytttä kanaa aivottomammaksi, elelin maailmassa jonka hännästä oli mahtodonta saada otetta kaiken ollessa vain yhtä sekavaa mössöä. Yritin hämmentyneenä päätellä, mikä kuului todellisuuteen ja mikä oli pelottavaa harhaa. Vahvoilla huumeilla päänsä ikuisiksi ajoiksi kuperkeikkaa heittäväksi saaneet varmaan pohtivat vastaavia kysymyksiä päivittäin, mutta minä en ihan oikeasti ollut vetänyt mitään, vaikka ilmeisesti Mikkokin sitä epäili. Horjuin huoneen mukana Mikon yrittäessä pysyä itse pystyssä ja huolehtia siitä, etten halkaisisi päätäni kaatuessani laattalattialle samalla kun hän puki minulle mustia collegehousuja ja lopuksi kiristi ne vyötäröltä pussimaiseen muotoon, jotta ne eivät syöksyisi puremaan pienillä hampaillaan nilkkojani heti hänen päästäessään irti.

Selkääni pitkin lipuvia piikkejä pehmensi päälläni oleva huppari, eivät pienet piikit muutenkaan olisi kipeää tehneet. Jokaisen silityksen myötä mieleni selkeni hieman, vaikka tahallani yritin laittaa vähän vastaan ja pysytellä sumuisessa olotilassa.

”En ole mikään paijattava piski”, tiuskaisin vetäen myrskyisällä otteella Mikon käden pois selästäni. Tartuin häntä ranteesta, vedin mustan piikkisormuksen hänen sormestaan ja heitin sen lentämään väärin laukaistun avaruussukkulan lailla päin julisteilla vuorattua seinää. En halunnut saada tietää, kuinka monta tuntia olin istunut siinä samassa intiaaniasennossa keskellä sänkyä hänen silitettävänään, sillä tieto olisi saanut minut oksentamaan. Silitys oli melkein kuin lohdutusta.
”Kyllä mä uskon sun vähän olevan. Tyhjin silmin, melkein väkipakolla, yritit saada minut harrastamaan seksiä kanssasi. Syytä siihen mä en tiedä, mutta välitän susta niin älyttömästi, etten anna sen tapahtua sun ollessa sellaisessa mielentilassa. Näet älyttömästi vaivaa peittääksesi kaiken herkkyyden, mutta-”
”Haluaisit mun kaulaan siis pannan? Ja lisäksi hihnan osoittamaan, ettei minulla ole omaa tahtoa?” keskeytin Mikon avautumisen, sillä sitä pidempään kuunnellessani olisin ajatunut niin epätoivoiseksi, että olisin varmaan yrittänyt itsemurhaa hyppäämällä sängyltä pää edellä puulattialle parempien tapojen puutteessa. Rakkaudentunnustukset olivat viimeinen asia, mitä sillä hetkellä toivoin kuulevani.
”Siihen kaulapantaan voisi vielä ripustaa ikuista sitoutumista kuvaavan lukon”, ehdotin nyrpeä ilme kasvoillani.

”Tiedätkö, aina en pysty käsittämään, mistä sä ongit noin kummallisia ajatuksia”, Mikko hymähti loukkaantumatta yhtään töykeästä käytöksestäni. Jos roolit olisivat toisin päin, hän olisi lentänyt jo ikkunan kautta niskaperseotteella ulos laajassa kaaressa jalat harallaan kuin mikäkin oranssina pallona ilmassa liitäessään rääkäisevä kissa, sillä en olisi vaivautunut poistamaan ongelmaa ulko-oven kautta nopeammankin tavan ollessa olemassa.

”Ehkä mä olen Marsista”, ehdotin tylsällä äänellä olkapäitä samalla kohauttaen. Välillä tunsin itseni eri planeetalta kotoisin olevaksi, joten se voisi oikeasti olla loistava selitys häntä viuhottaen kattoa kohti loikkivaa jättikokoista kuolakoiraa muistuttavalle elämälleni. Räpiköivä ampaisu kohti yläilmoja, katonrajassa heiluvia hämähäkinseittejä, sitten litteäksi läjäksi liukkaalle parkettilattialle putoaminen, jonka jälkeen uusi ampaisu ylös. Tasaisesti lattialla eteenpäin kävellessäni sopisin enemmän yhteen muiden kanssa.
”Ainakaan sun iho ei ole vihreä”, Mikko totesi tahallaan virnuillen kuin ensimmäistä kertaa paljasta ihoa nähnyt finninaamainen teinipoika ilmaislippis päässään. Jälleen kerran hän oli liian samankaltainen kanssani, olisin itsekin ottanut ilon irti ja huomauttanut asiasta hänen asemassaan ollessani, vaikka kukaan tylsä bisnesnainen tai -mies salkku kädessä ei olisi nähnyt puolialastomuudessa mitään vitsailemisen arvoista. Ikävää Mikon kannalta, silmäruoka ei ollut ollut mitään suklaalla ja mansikoilla kuorrutettua. Muotoja minulla ei ollut niin paljoa, että saisin maalaisjuntit kuolaamaan näylle vaikka kuinka vartaloni kauneutta esitteleviin asentoihin taipuisinkin, eikä alusvaatteitani ollut vaaraa sekoittaa vartalon ympäri kiedottuihin narunpätkiin. Pidin kyseiset ajatukset sisälläni ja pyöräytin vain silmiäni Mikon huomautukselle ihonväristäni.

”Saanko mä lainata tietokonetta?” kysyin keksittyäni keinon, jolla saattaisin saada yhteyden Elvikseen. Mikko nyökkäsi musiikkiaiheisia lehtiä sekä tummanpuhuvaa krääsää pursuavan työpöytänsä suuntaan. Käännettyäni läppärin ruudun piiloon Mikon katseelta näppäilin itseni sisään Facebookiin ja avasin keskustelun Elviksen kanssa, vaikka sillä hetkellä hänen nimensä perässä ei ollutkaan vihreää palloa. Olin jo aikeissa lähettää viestin, jossa kysyin tulisiko hän puistoon seurakseni, mutta kumitinkin viestin ja muotoilin uudelleen. Ilmoitin olevani puistossa. Sama asiahan molemmista välittyi, halusin hänen seuraansa. Asialla oli väliä vain minun päässäni, mielestäni oli pienempi paha ilmoittaa olevansa jossain kuin pyytää jotakuta tulemaan sinne seurakseen. En tiennyt oliko Elvis aktiivinen kävijä vai kirjautui sisään kerran viikossa, mutta vannoin itselleni, ettei minua haittaisi, vaikkei hän tulisikaan. Sitten kirjauduin ulos Facebookista ja nousin seisomaan.

”Nämä jättivaatteet tippuvat tuonne kadulle minun kävellessäni”, nauroin ja kiskoin Mikon lainaamia housuja ylemmäs, jolloin hän hyppäsi ylös sängyltä paljon ketterämmin kuin hänestä olisi mustaan farkkuun ja nahkaan pukeutuneesta ulkokuoresta uskonut. Hän tuli luokseni ja vei kätensä selkäpuolelleni, tarttui housujeni reunasta kiinni. Sisälleni vyöryi viileän kesäillan, heikon tupakansavun ja nahkan tuoksu, nahkan pystyi haistamaan vain kun todella keskittyi erottelemaan eri ulottuvuuksia vartaloani vasten painautuneen ihmisen vivahteikkaasta tuoksusta.

”Näytän hopparilta, joka on sähköä säästäessään vahingossa napannut pimeästä kaapistaan mustan bändihupparin”, vitsailin kasvot lähellä Mikon kasvoja, jolloin tunsin hänen hengityksensä hentona tuulena vasten kasvojani. Painoin suukon hänen huulilleen, joiden pehmeyttä rosoinen parta tasoitti. En halunnut alkaa analysoimaan suukkoa, miettimään teinkö sen koska oikeasti halusin vai pystyinkö perustelemaan suukon sillä, että Mikko odotti jotain sellaista tapahtuvaksi ja halusin miellyttää häntä. Se ei ollut edes suudelma, mutta kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun tein jotain sellaista Mikon kanssa tosissani. Olimmehan me kerran aikaisemmin suudelleet puistossa, mutta se oli ollut vain pelleilyä.
”Mun täytyy nyt mennä”, ilmoitin ja vedin hänen vastahakoiset kätensä irti itsestäni.
”Hey hey, dude”, ilmoitin vielä hänen huoneensa ovelta hopparien kehonkieltä koomisesti matkien ja onnistuin saamaan Mikon nauramaan liikkeilleni.