Osa 33: Mörkö on tuomittu lipumaan yksin eteenpäin, se ei voi koskea mihinkään kauniiseen tuhoamatta sitä

Olin ollut pahasti väärässä. Olisin saattanut lyödä lähelle totuutta, jos Iia olisi seisonut baarijakkaralla istuvan tytön takana, kietonut kätensä tytön ympärille ja haudannut kasvonsa hänen hiuksiinsa kuin mikäkin aivoton strutsi minun astuessani vaaleaan keittiöön. Sängyn reunalla istuva Iia oli vaihtanut asentoaan, ottanut kädet syliinsä tunteakseen olonsa suojellummaksi kuin kädet vartalonsa takana tunsi. Pääni sisälle säheltävän juoksutyylin nopeusennätyksen tehden juoksi ajatus tuhatjalkaisen muodossa. Pitkä ötökkä yritti saada minut voimaan pahoin, mutta oljista kyhätyllä luudalla harjasin sen ulos. En jaksanut ajatella, oliko Iia jättänyt minut yksin kylpyhuoneeseen siksi, että oli jo silloin luvannut olla toiselle uskollinen.

”Pidetään Sini pimennossa”, esitin narisevalla noitaäänellä salajuonia punovaa Iiaa. Syytös vaikutti osuvan tikarin lailla hänen petolliseen sydämeensä, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi hyviä, lattiaan saakka painetuilla suupielillä kerrottavia tarinoita perusteluiksi.
”Saan mä seurustella, vaikka sä leikkisit loppuelämäsi yksinäistä sutta”, hän syyllisti, vaikken missään vaiheessa ollut väittänyt romantiikan ja sitoutumisen olevan suurimmat ongelmat.

”Kutsukaa kakkukahveille, kun valkoisella puuaidalla rajatulla takapihalla jölköttelee kultainennoutaja”, murahdin ja jälkeenpäin pakotin huuleni poskiani kivistävään hymyyn. Poskeni tärisivät kuin kädet, jotka eivät jaksaneet nostaa harmaita käsipainoja enää kertaakaan ylös, vaan jäivät puolitiehen, eikä auttanut purra hampaita yhteen niin kovaa, että paloja lohkeili irti. Silmäni puolestaan olivat synkät kuin noidan lapsia syövällä korpilla, jolta noita oli nälissään purrut toisen pitkäkyntisen jalan, nielaissut sen kokonaisena saaden musteelta näyttävää verta vuotavia haavoja kurkkuunsa.

”Sini”, Iia varoitti äänellä, josta kuulsi läpi, ettei hän saattanut uskoa minun heittäytyneen lapselliseksi. Iiaa tulisempi ihminen olisi jo alkanut hengittää tiheästi kuin vanhanaikainen veturi, joka rymistellee kukkuloiden välistä ja niittyjen halki huonokuntoisilla raiteillaan. Tihea hengitys rajatussa tilassa olisi saanut huoneilman liikkumaan, olisi voinut nousta pyörremyrsky, joka pistää ihmiset lentelemään toisiaan päin aiheuttaen kasvoihin punaisia naarmuja. Iia nousi sängyltä, hän käveli minun luokseni ja laski kätensä olkapäilleni, jotka leikkivät olevansa kukkuloita ja mustat hiukseni olivat synkkiä sadepilviä niiden yllä, pilvistä tippui vettä kukkuloille.

 
”Ihmiset haluavat jonkun, jolle uskoutua. Kumppanin, joka saa heidät nauramaan, mutta joka tarttuu kädestä kiinni, nostaa jaloilleen vaikeina aikoina. Fyysinen läheisyys on tärkeää, mutta se ei todellakaan ole ainoa asia parisuhteessa, vaikka läheisyys taitaakin olla ainoa tarve, jonka pystyt ymmärtämään”, yhdenkin asteen verran hitaammin lausuttuna Iian puhe olisi ollut tavausta. Hän yritti saada otteen katseestani, mutta silmät viileinä viivoina väistin tuijottamalla hänen päänsä ohitse. Läimäisin hänen molemmat kätensä pois olkapäiltäni, ne eivät tuntuneet rauhoittavilta vaan bodarin painoilta, jotka yrittivät saada epätreenatun tytön lyhistymään.
”Älä puhu tuollaisia, tiedät varsin hyvin, etten ole jälkeenjäänyt”, sähisin hampaideni välistä ja samalla kehoni valtasi käsky poistua paikalta. Pystyin vain ajattelemaan, että halusin äkkiä ulos tästä rakastavaisten siirapilla yhteenliimatusta, karamelleilla ja tomusokerilla koristellusta talosta, vaikka ulkona minua lyövä sade ei sekään tuntunut onnellisuutta lisäävältä vaihtoehdolta. Avasin Iian huoneen oven voimalla, se kiisi kiertoratansa päähän ja pamahti vasten seinää.

Seisoin vesisateessa takki ja tennarit kädessä. En välittänyt sateesta sen vertaa, että olisin jaksanut aukaista sateenvarjon estämään jäisten pisaroiden paiskautumisen päälaelleni tai kiirehtiä kenkien pukemisessa, sukathan olivat jo märät. Kengät ja sukat harasivat vastaan kuin lenkillä liikkumasta kieltäytyvä mopsi timanttikaulapannassaan. Vedin nahkarotsin niskaan, mutta hymähdin nähdäkseni synkkyyden keskellä näyn värikkäillä ilmapalloilla ja serpentiinillä koristelluista, takapihalle pystytetyistä kekkereistä, joissa leppäkertuiksi ja merirosvoiksi pukeutuneet kakarat leikkivät hippaa. Näky oli mahdollisimman pirteä, niin kiiltokuvamainen, että mieli tekisi pilata juhlat usuttamalla räksyttävä koira aiheuttamaan kaaosta. Juuri siksi näky sai minut hymähtämään, joten jatkoin kuvitelmaa unohtaen, ettei nyt ollut perhosia lentelemään houkuttelevan loistava kesäpäivä ja vedin tiskirättejä muistuttavat sukat pois jaloistani. Retuutin sukkia ja kenkiä käsissäni, kesällähän kuuluu kävellä paljain jaloin. Pohdin, riittäisivätkö käteni yhden röökin polttamiseen, mutten saanut kaivettua askia takkini taskusta. Sade oli niin kova, että ilman katosta olisin yhtä hyvin voinut yrittää sytyttää tupakkaa sukeltaessani delfiinien kanssa. Istahdin ensimmäisen vastaantulevan bussikatoksen suojiin, se oli kotoisasti koristeltu teinipoikien taiteella ja viimeistelty maahan harkitusti tallotuilla energiajuomatölkeillä ja karkkipapereilla.

Mikon kruunupäinen pikkusisko juoksi avaamaan oven, ihmettelin saadessani hymyileväisen tervehdyksen, sillä en olisi jaksanut ihmetellä, vaikkei hän olisi tunnistanut märkää minua samaksi ihmiseksi, jonka oli nähnyt vain kerran aikaisemmin isoveljensä huoneessa. Mikon huoneeseen astuessani näin hänen selaavan sängyllä värimaailmaltaan tummanpuhuvaa lehteä raskaan musiikin säestämänä. Hämmästyneellä äänellä hän tervehti minua ja laski lehden lattialle sänkynsä viereen. Minä olin kuin zombi, en tervehtinyt, kävelin vain Mikon luokse. Kapusin hieman upottavalle sängylle, ryömin hänen ylleen painaakseni tupakalta ja rankkasateelta maistuvat huuleni vasten hänen karheita huuliaan. Hän hymähti merkiksi, että oli päässyt hämmästyksestä yli ja oli hetkessä mukana, mutta siinä vaiheessa käteni olivat jo siirtyneet avaamaan hänen niittivyötään.