Osa 34: Alusvaatteet ovat mustat, kaikkeen muuhun se onkin liian iloinen väri

”Odota”, Mikko pyysi hiljaa, mutta ei meidän tarvinnut mitään odottaa. Pikkusiskolleen hän voisi kymmenen vuoden kuluttua pitää varoittelevan saarnan, ettei pojan kanssa tarvitse tehdä mitään ennen kuin jokainen pelko on hypännyt hänen päästään seuraavan pikkutytön päähän, jotta tuo puolestaan voi aikanaan saada epävarmuuden loikkaamaan seuraavalle sukupolvelle, jotta he eivät aloita aikuisten leikkejä samaan aikaan Barbie-leikkien kanssa, ja aloittaa itse testaamaan huvipuistojen vaivalloisesti korvia vihlovan narinan säestämänä eteenpäin nytkähteleviä karuselleja sekä nopeudellaan korvat lukkoon naksauttavia vuoristoratoja, joka hiukset pystyyn nostavassa, seinäjyrkässä alamäessä saa aivot lentämään matkasta aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin.

”Näytät lentelevän jossain ihan muualla kuin tässä hetkessä minun kanssani”, hän väitti, yritti kiemurrella allani säädyllisempään asentoon. Päätin, että ilmoittaisin Mikolle tämän olevan hänen elämänsä tilaisuus. Hän saisi naida minua kaikin voimin jättäen pois jokaisen välittämistä ilmaisevan eleen, tai puraisisin häneltä kielen kahtia. Hän ei saisi olla mikään herrasmies, vaan purkaisi kaikki halunsa minuun niin kovaa, että pärjäisi seuraavat kahdeksan vuotta ilman naisia. Sain Mikon housujen vetoketjun auki sellaisella vauhdilla, että siihen oltiin tarvittu selvästikin harjoitusta enemmän kuin kolme kertaa.

”Ethän sä ole vetänyt mitään? Ethän vaan?” Mikko veti happea sisälleen saadakseen auki räjähtäneet silmänsä ja kylmänhikiseksi, taittamisella poikki napsahtavaksi jääpuikoksi muuttuneen vartalonsa normalisoitumaan uloshengityksen rentouttaessa. Hän väänsi väkisin huuleni irti kaulaltaan, jolloin hänen kookkaat kätensä olivat kuin kaksi nosturin kovaa kauhaa, joiden väliin joutuessaan ihminen ei voi taistella vastaan niiden koneellista voimaa, joka ei irvistä kengästä osuman saadessaan ja puremisyritys on turha, ellei halua jo nuorella iällä siirtyä tekohampaisiin. Kauhat väkisin väänsivät kasvoni Mikon analysoivien silmien eteen. Hänen kasvonsa olivat siinä, mutta en nähnyt hänen ilmettään vaan edessäni oli tunnelimaisessa muodossa jatkuvaa tyhjyyttä. Laiskoin silmin tuijotin silmiä räpäyttämisellä kostuttamatta kohtaa, jossa uskoin tyhjyyden päätepisteen tulevan vastaan, jos siihen suuntaan kävelisi ikuisesti. Olisin halunnut irvistää Mikon typerille kysymyksille, jos olisin jaksanut rasittaa aivojani sen verran, että olisin saanut etsittyä ohjeet kasvojen rutulle vääntämiseen. Ylitsepääsemätön muuri olisi muistamisesta riippumatta jysähtänyt hiekkapöllyn aikaansaaden eteeni silloin, kun olisi pitänyt liikuttaa kasvojen lihaksia. Ei tyhjyydessä ole järkeä yrittää liikkua, tuntuisi samalta seistä päällään kuin pomppia tasajalkaa taaksepäin, joten miksi vaivautua tekemään mitään.

”Näytät enemmänkin siltä, että sinun pitäisi saada itkeä. Mitä sulle on käynyt?” hän analysoi minua pää pohtivasti kallellaan. Hänen äänensä oli lempeä mutta jämäkkä. Hän vaati saada vastauksia voidakseen mennä kostamaan sille, joka oli kadulla ampunut luodin vain puoli metriä ohi siksakilla karkuun yrittävästä vartalostani mieleni ollessa lamautuneena, mutta kuitenkin punaiset vaaraa toitottavat valot aggressiivisesti välkkyen. Mutta minulla ei ollut säröä ulkokuoressa kuten ei sisimmässäkään. Sisin oli niin vahvasti kaiken kestävällä teipillä moneen kertaan päällystetty, ettei mikään saisi siihen edes nuppineulan vihreän pallopään kokoista reikää.

Mikko hoisi minua kuin lasta, jonka todellisuudentaju, koko käsitys maailmasta, oli sekoittunut uuteen uskoon kuin vaaleanpunaiselle pilvelle näyttävä hattara raidallisessa hattarakoneessa hänen joutuessaan kokemaan tsunamin. Harkituin ja varmoin liikkein Mikko siirsi minut pois päältään ja nousi itse seisomaan, äänestä päätellen veti housujensa vetoketjun kiinni. Hän kiskoi minut sängyn reunalta jalkojeni varaan ja tuki koko ajan kuin nilkkansa nyrjäyttänyttä, lähti hitaasti ohjaamaan ulos huoneestaan. Niittivyö jäi toistaiseksi vielä auki ja kilisi meidän lipuessamme hitaan epävarmasti jonnekin. Mikko taisi pelätä minun lyhistyvän lattialle oksennuslätäköksi ilman kahden käden tukea, eikä siksi hoidellut vyötään niin, että se lakkaisi kilisemästä. Aistin kotoisan lämpimän puulattian muuttuvan viileäksi laataksi paljaiden jalkojeni alla.

”Ota märät vaatteet pois päältä, saat lainata multa kuivat vaatteet”, hän huolehti äidillisen lämpimästi samalla silittäen märkää selkääni, minkä jälkeen päästi minusta varovasti irti, tarkkaili ettei korttitorni lähde horjumaan ja siksi varoi hengittämästä liian äänekkäästi.
”En ole sitä tyyppiä, joka rupeaa strippaamaan samalla”, huomautin, kun aukinaisen vyön kilinä ei ilmoittanut Mikon lähteneen pois minua seuraavalta tyhjyyden vyöhykkeeltä. Aloin repiä ihooni sulautua yrittävää paitaa pois päältäni, se tuntui uskomattoman vaikealta. Kuin en koskaan aikaisemmin olisi riisunut paitaa. Kilinä ilmoitti lehmän löntystävän ulos huoneesta, mutta yksistään askelten rauhallinen töminä kertoi hänen palanneen pian takaisin.

”Minähän sanoin tietäväni noiden olevan mustat”, hän hymähti. Oli ihme, että joku yhdisteli päässäni oikeat johdot yhteen saamastaan hiukset säkkärinä ylös nostavasta, naaman mustaksi sumuttavasta sähköiskusta huolimatta. Tajusin hänen puhuvan alusvaatteistani, hymähdin sille rannalla vietetylle päivälle sisäisesti, mutta Mikon kuultavaksi olisi ollut liian raskasta tuottaa edes tuhahdusta.