Osa 20: Kadulla perään raakkuvat varikset

Kukaan ei jaksa tuijottaa samoja seiniä koko elämäänsä, ellei vaihtele seinillä roikkuvia taideteoksia ja koriste-esineitä tietyin väliajoin. Vaihtelua saadaksemme menimme pitkästä aikaa naapurikaupungin elokuvateatteriin. Pitkän jankkaamisen jälkeen myönsin Iialle tarinan olleen hieman surullinen, mutta minä en sentään joutunut salaa pyyhkimään helmien kokoisia, hämärässä salissa välkkyviä kyyneleitä poskiltani jokaisen pidättäessä henkeä, pelätessä seuraavaa vastoinkäymistä. Säälimätön, kylmän julma mies hiipi huonokuntoisen hiekkatien viertä etsien ihmisiä, jotka luulivat olevansa muiden katseilta suojassa. Huomatessaan melkein käsiin hajoavan auton takapenkillä pelehtivät nuoret, hän tainnutti heidät ja ajoi kotiinsa. Sieppaajan vastenmielisen likainen parta sai hänen sekopäisen hymynsä näyttämään entistäkin pelottavammalta. Hänen tekonsa olivat suoraan helvetistä, hän halusi nähdä nuoren miehen ja miehen tyttöystävän turvautuvan toisiinsa, kokevan välillään ihastusta syvempää rakkautta epätoivon keskellä, vaikka alkoivat sairaassa ympäristössä eristyksissä ollessaan melkein pelätä toisiaankin. Heidät pakotettiin vuorotellen katsomaan, kuinka sieppaaja hyväksikäytti sekä nöyryytti heille rakasta ihmistä. He yrittivät sudenkorennon hennon särkyviä siipiä muistuttavilla, syvään suruun ja epätoivoon hukkuneilla silmillään tukea toisiaan kaiken alistetuksi tulemisen keskellä. Kolmentoista vuoden epäinhimillisen nöyryytyksen ja henkisen tuhoutumisen jälkeen koitti ensimmäinen ja varmasti ainoa tilaisuus paeta. Heidän katseensa kohtasivat kuin kahden säikyn villihevosen, mutta he rohkaisevat toisiaan, uskoivat parempaan elämään. Mutaisilla kengillä tallottuina ruohonkorsina he yrittävät pysyä pystyssä, juoksivat yhdessä metsän halki lähimpään naapuritaloon saadakseen paikalle poliisit. He lyhistyivät helpottuneina maahan pelastuksen auton kaarrettua uljaana näkyviin. Seuraava hetki oli kuin venytetty painajainen, hetki kesti liian kauan, tuhosi mieheksi kasvaneen nuoren pirstaleiksi ulkoa, naisen sisältä. Sieppaaja kerkesi viimeisenä tekonaan ampua tappavan luodin kohti miestä.

”Oletteko te kaksi miestä vai kaksi naista?” kuului ivallinen huuto selkiemme takaa. Pysähdyin ja käännyin kiivaasti ympäri päästämättä irti Iian kädestä. Pieni joukko oletettavasti juuri mopokortit saaneita poikia naureskeli kuin olisimme olleet sirkustaiteilijoita ja yleisö arvuuttelisi, onko värien vinhan pyörteen keskellä mahtaileva, punaiseen paljettimekkoon ja värikkäisiin koruihin sonnustautunut parrakas nainen todella nainen vai ehkä jotain muuta. Epävarmuus saa yleisön hämilleen, he olettavat parrakkaan naisen sinisessä luomivärissä ja muhkeissa huulissaan uskomattomiin asentoihin venyvien miesten reunustamana olevan nainen, mutta jotain häiritsevää hänessä on, vaikka kukaan ei mystistä ominaisuutta keksikään.

”Te puolestanne lienette sokeita?” kysyin kovaan ääneen vetäen päälle puuhkaan pukeutuneen hienostorouvan roolin, ja vedin Iian mukanani lähemmäs porsasmaista röhönaurua räkättäviä poikia. Kaksi heistä oli äänessä, muut olivat vain surkeita shakkilaudalla eteenpäin hinautuvia sotilaita, joiden tähänastisen kouluelämän suurin saavutus on tunnistaa merkki, jonka jälkeen on pamahdettava taivaan tuuliin nauraen niin kovaa, että hörötys kuuluu maassa möyriville kastemadoille asti. He tulkitsivat Iian välinpitämättömyyttä väärin, luulivat hänen olevan itsestään epävarma, toivovan voivansa kutistua lyhyemmäksi piiloutuakseen taakseni kuin peloissaan alahuultaan väpättävä taapero tekisi.

”Kyllä me teidät näemme, mutta tiedätkös, sun kaveri on aika epämääräinen”, teurastuksen kannalta ajateltuna mukavan pulleaksi kasvanut sika hekotti suunnaten huonon vitsinsä minulle. Ilmeisesti hän oli päättänyt vaihtaa taktiikkaa ja katsoa, kumpaan suuntaan vauoristoradan vaunu oli ohjelmoitu rullaamaan risteyksessä ensimmäisellä kahdesta ajokierroksesta, jos hän laittaa aluille leikin, jossa Iiaa kohdellaan, kuin hän olisi äänieristetyssä lasikopissa, eikä vieressäni kuulemassa ja halutessaan valmiina tunkemaan poikien suuhun löysää paskaa kaksin verroin runsaammin verrattuna siihen, millaista he meille yrittivät syöttää. Iia olisi ollut valmis jättämään tilanteen tähän, olla kypsempi ja antaa vain olla, mutta ruokaa tehdessään ei voi päättää kesken häipyä lenkille ja jättää makaronilaatikkoa uuniin palamaan. Minä sanon viimeisen sanan, minä päätän, milloin otan makaronilaatikon valmiina ulos uunista.

”Sun poikaystävällä on pakko olla jotain isoa housuissa, kun ne roikkuu noin alhaalla”, toinen porukan johtajista keksi saaden koko jengin nauramaan kuin ensimmäistä kertaa elämässään. Tuijotimme heitä odottaen, oliko tulossa vielä lisää loistavia vitsejä, jotka voisimme koota vitsikirjaan ja myydä vajaaälyisille, pienille teinipojille. Tuon tasoisia vitsejä vetäisee helposti mustasta silinterihatusta valkoisten kanien mukana, sillä pitkäkorvaiset nöpönenätkin osaavat kertoa yhtä kehnoja vitsejä.

”Kaikkien kannalta olisi hyvä saada vastauksia. Jos sä voisit tehdä näin, niin nähtäisiin nouseeko sun poikaystävälläsi vai onko se muovinen?” teurastamista varten Hesburgerin ruoilla lihotettu sika vinkui kärsä odotuksesta väristen ja näytti nopeasti omalla vartalollaan esimerkkiä, kuinka minun tulisi tarttua kädelläni Iiaa haaroista ja alkaa hyväillä. Pojan kannattaisi ryhtyä koomikoksi, nauroimme Iian kanssa absurdille ehdotukselle. Pojan kasvojen vilkaisu riitti todistamaan, ettei hänen päänsä sisällä ollut useita erilaisia ajatuksia mahdollistavaa viisikaistaista moottoritietä, vaan kuoppainen, paikoitellen jopa umpeen kasvanut soratie, jota pitkin kulki ainoastaan yksi nopeuskisoissa kilpikonnalle jo kättelyssä häviävä, kivikaudelta peräisin oleva kulkuväline, joka kuoppaisella tiellä voihki ja aneli selvitäkseen eteenpäin, vaikka siitä kuului samalaista ääntä kuin vanhan autoromuttamon suunnalta. Poika oli kuin oppilas, joka luonnollisesti olettaa opettajan selittävän, miksi yksi plus yksi tekee kaksi, kun hän hikikarpalot otsallaan puoli tuntia pähkäiltyään pyytää selitystä outoudelle.
”Jos housujen korkeudella mitataan teidän piireissä miehisyyttä, vetäkää kuulkaa te kaikki vauhdilla housunne korviin asti, ettei kukaan raukka vahingossa luule teillä siellä jotain olevan”, nauroin osoitellen heitä pilkallisesti onnistuen saamaan koko porukan hetkeksi hämilleen. Ainoasta toiminnassa olevasta autosta hajosi eturengas, joten sekin joutui pysähtymään surkeana kuoppaisen tien varteen, kukaan pojista ei keksinyt hyvää kommenttia vastatakseen samalla mitalla takaisin. Hymyilin omalle nokkeluudelleni, kun jätimme vitsiniekat leikkimään kysymysmerkkejä, jotka yrittävät kysyä toisiltaan, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, mutta saivat vastaukseksi vain kysymysmerkkejä.

Kävelimme vähän matkaa katua eteenpäin, kun kivikaudelta peräisin olevan, jätteistä kyhätyn kulkuvälineen hajonneen renkaan tilalle saatiin uusi, vaikkakaan ei edellistä toimivampi, rengas.

”Saatanan lesbot!” joku pojista huusi peräämme. Reagoin nopeammin kuin pimeydessä hiipivä kissanainen, käännähdin heti ympäri ja vapautin Iian käden omastani, vaikka ne sopivatkin täydellisesti yhteen meidän molempien lyhyiden, mustiksi lakattujen kynsien takia.
”Mitä te siellä vielä huutelette?” heitin pojille pallon takaisin. Tunsin pienen liekin syttyvän silmieni takana ja lähtevän varovaiseen kasvuun. Palon olisi vielä saanut sammutettua heittämällä peitteen päälle ja unohtamalla koko jutun, mutta pojathan rakastivat leikkiä hengellään, temppuilla tulen kanssa ja kuvitella hallitsevansa arvaamatonta elementtiä.
”Helvetin lesbot!” pullea poika karjui kovaa, jotta kaikki kilometrin säteellä kuulivat hänen asiansa, vaikka pelkkä minulle kertominen olisi riittänyt. Hän heitti ämpärillisen bensaa liekkeihin, rauhallisuus meni siinä.