Osa 8: "Missä olit koko yön?!"

Kello oli jotain yli kymmenen, sillä kymmenen aikoihin olimme heränneet ja minä olin kiskonut lattialla ryppyisiksi kuivaneet vaatteet takaisin ylleni. Olisi Iia suostunut lainaamaan vähän kauniimmassa muodossa olevat vaatteet minulle, mutta pidin sitä turhana. Taskukelloa leikkiessäni tajusin kellon sittenkin saattavan olla jo yli yksitoista. Muuten ei olisi mahdollista, että olin jo melkein kotona. Mitään päiväohjelmaa minulla ei koskaan ole, joten voisin oven avaamiseenkiin käyttää vartin. Tiirikoida avaimen käyttämisen sijaan. Laiskiaisen piirteistäni johtuen tyydyin käyttämään kotiavaintani ja tuuppasin oven auki. Sisällä odotti piraija hampaat ilmaa napsien, huomasin aamiaisen jämien roikkuvan huonokuntoisista piikkihampaista. Luulin saavani nauttia luksuksesta eli olla yksin kotona, mutta olisikin kannattanut tarttua purkan lailla Iian jalkapohjaan koko päiväksi ja pysyä poissa täältä.

”Et vastannut soittoihini!” Se tuli rääkymään niin kovaa, että sylki melkein lensi kasvoilleni. Tuntui, kuin hyttynen yrittäisi määrätietoisesti etsiä mukavaa laskeutumispaikkaa iholtani, mutta kenkiä riisuessani ja muuten eteisessä pyöriessäni se ei pysty päättämään parasta paikkaa iskeä kiinni. Samalla tavalla Se piiritti minua, taisi olla joku poliisien kikka. Ärsyyntymismittarini lähti kohisten nousuun.

”Vittu väistä nyt!” karjaisin hermojen kiristyttyä räjähtämispisteeseen, jolloin kädet paikoillaan pitänyt kuvitteellinen kuminauha kiristyi liikaa ja katkesi. Samalla sekunnilla käteni syöksyivät vauhtiin kuin avaruuteen matkaavat raketit. Se kerkesi väistää, koska poliisien täytyy osata ennakoida toisten seuraavia siirtoja pysyäkseen niskan päällä. Päätin olla välittämättä mistään mitään. Hitto, minähän menisin huoneeseeni puskien Sen sitten väkisin pois tieltäni, kun ei ämmä suostu itse reittiä antamaan.
"Väistä! Minä käskin väistämään”, jatkoin raivoamista. Ei tapahtunut mitään. Yritin hillitä käteni, mutta ne nykivät vaatiessaan päästä yrittämään uutta lyöntiä. Vihaan Sitä niin paljon, että mieleni tekisi aina välillä hakata Se kuoliaaksi. Kokeilla montako ja millaisia iskuja ihmisen tappamiseen tarvitaan. Hakkaisin ja potkisin ympäri kehoa, en todellakaan unohtaisi yksityisiä paikkoja. Tyylistäni puskisi läpi silmitön viha ja inho, kaikki tuhannet henkilökohtaiset syyt raivolle. Samalla itse pysyisin ammattimaisen tyynenä ilman, että ilmeenikään värähtäisi. Hoitaisin asian pois päiväjärjestyksestä kuin tunteeton kylmäverinen palkkamurhaaja, jolla on listalla kymmenittäin ihmisiä erilaisista syistä. Aikaa turhuuksiin tuhlaamatta hän hoitaa homman kuin uhrin puhetta ja anelua ymmärtämätön robotti.

Turhaan yritin puskea itseni yhden hengen järjestämästä piirityksestä läpi. Vaihdoin paikkaa, yritin nokkeluudellani ja nopeudella luikahtaa karkuun. Puskin, työnsin ja hämäsin, mutten päässyt millään keinolla ohi.

”Haluan tietää, missä olit. Niin kauan kuin tässä talossa asut, tulet yöksi kotiin tai ilmoitat olinpaikkasi.” Se alkoi leikkimään huolehtivaa äitiä, minun teki mieli oksentaa kyseisille sanoille. Sille oli kuitenkin yksi lysti, missä ja mitä tehdessä elämäni rullaa eteenpäin tai vieriikö se lumipalloefektinä alamäkeen, mutta isän pyynnöstä Se sepittää minulle tuollaisia satuja. Pääni tuntui minä tahansa hetkenä räjähtävältä tulivuorelta. Olisipa isä tai Sasu ollut kotona, silloin tappelu ei olisi koskaan alkanut.
”Mulla ei ole puhelinta! Turha yrittää soittaa enää ikinä!” huusin ja löin Sitä kivuliaasti käsivarteen. Hämmennyin vähän äkkipikaisuudestani, mutta sitten aloin hymyillä tyytyväisen läskin murmelin hymyä. Se reagoi lyöntiin ajatuksiani nopeammin tarttumalla käteeni kiinni kuin käsiraudat. Vihasin Sen kosketusta, tilanne oli kamala. Halusin vain Sen päästävän irti, melkein aloin rukoilla, että Se vetäisi puistatusta aiheuttavat kätensä siivosti kylkiensä viereen.
”Nyt kerrot, missä yön olit”, Se käski hampaidensa välistä. Liioitellun rauhallinen ääni ja tyyni olemus heittivät sisälläni palaviin liekkeihin kunnon lavallisen bensaa niin että roihahti. Näin Sen silmien takana palavat rauhallisuutta syövät liekit. Tiesin, että Sen teki mieli lyödä takaisin, mutta onnistui hillitsemään itsensä leikkiessään vuoden parasta kasvattajaa. Turhaan antoi hikikarpaloiden nousta otsalleen normaalia äitiä leikkiessään, sillä minun kohdallani kaikki oli jo menetetty.

Raivopäissäni rimpuilin, yritin kaikin voimin päästä ohi. Se piti minua tiukasti otteessaan, taitaisi tulla lisää mustelmia. Onnistuin potkimaan Sitä polviin ja lyömään muutaman kerran käsiin. Silmäni olivat raivosta viiruina kuten hyökkäävällä kissalla. Erona oli, että minä olin jo hyökännyt kaikin voimin kynnet ojossa, hampaat esillä, turkki pystyssä ja pelottavaa sähinää kuului kidastani.

”Hyvä on! Halusit tietää, missä olin. Mä kerron!” karjaisin lukittaen kaikki lihakseni. Ehkä kerrottuani pääsisin menemään. Tappelua en enää kauaa voisi jatkaa tai alkaisin vollottaa säälittävästi. Sitä iloa en viholliselleni soisi.
”Harrastettiin Iian kanssa seksiä. Se on aikuisten hauskanpitoa, ehkä ymmärrätkin sanan merkityksen”, kerroin, ja kaivoin syvältä kaiken raivon seasta hetkeksi kasvoilleni voitonriemuisen hymyn. Se ei yllättynyt ja unohtanut järkyttyneenä pitää kahlintaotteensa tiukkana, eli en päässyt luiskahtamaan veneeseen nostettavasta kalastushaavista vapauteen. Puhuin kerrankin totta, mutta lopputulos oli sama kuin aina. Se luuli minun tarinoivan tuollaista tarkoituksenani järkyttää.

Hetken olimme molemmat patsaina, reaktio oli automaattinen kuullessamme jonkun avaavan ulko-ovea. Narisevan oven lähtiessä avautumaan Se irrotti kahleet minusta. Syöksyin heti turvallisemmille vesille ja pyrsto vinhasti viuhuen kiisin huoneeseeni. Perässäni paiskasin oven vihaisesti kiinni saaden asunnon tärisemään. Ryntäsin vaatekaapille penkomaan esiin mustat farkut ja ylisuurta kokoa olevan bändipaidan. Kuvittelin itseni kauniiden tossujensa kärjillä kaksi kierrosta ympäri pyöriväksi ballerinaksi vaihtaessa vaatteeni yhtä sulokkaasti ja nopeasti.

”Puhuin äsken ihan totta”, huusin avatessani huoneeni oven. Uskoisi nyt silmät päästään häveten, että sitä minä nimenomaan eilen tein. Pohtisi, mitä mieltä muut marttakerholaiset mahtavatkaan olla hänen tyttärensä roisista elämäntyylistä. Matkalla eteiseen törmäsin äsken kotiin tulleeseen Sasuun ja tämän yltiötäydelliseen tyttöystävään, josta varmaan tulisi huippumalli muutaman vuoden vartuttuaan ja entisestään kaunistuttuaan. Jätin kyyhkyläiset huomiotta. Oli lähellä, etten kilahtanut uudelleen linttaan astuttujen Conversejeni ärsyttäessä tahallaan. Ne olivat sellaisessa roskakunnossa, ettei nopeasti jalkoihin kiskominen onnistunut ja aika tuntui tikittävän eteenpäin liian nopealla tahdilla.

”Sini! Et lähde nyt mihinkään, meidän täytyy myös puhua siitä pyyhkeestä”, Se ilmoitti. Äänestä alkoi jo kuultaa läpi hienoiset vaikeudet pysyä tyynenä, mutta eihän vieraiden läsnäollessa voi ryhtyä Tyrannosaurus rexiksi, joten Se yritti hengittää tasaisesti ja välttää silmiensä pullistumista ulos päästä. Ihastuttava naapurimme oli eilen täytynyt pistäytyä kauhistelemassa käytöstäni sekä seurassani ollutta yhteiskunnan järjestystä vastaan taistelevaa hevaria, jonka on pakko olla rankemman sarjan rikollinen. Ei huvittanut vastata mitään, joten nappasin toisen kengän matkaa ja karkasin rappukäytävään. Juoksin raput alas ja kannustin kenkää vaativassa suorituksessa saada syötyä jalkani uumeniinsa. Oli aivan hiljaista, joten kuulin narisevan ulko-ovemme avautuvan. Otin jalat alleni. Reittien suunnittelu, kartat ja kompassit ovat kaikki turhia. Ampaisin juoksuun laukausta pelästyneenä villihevosena.