”Harmi ettei nyt olla näkemässä, kuinka sitä vituttaa”, virnuilin ja samalla aloin pusertaa suurimpia vesiä vaatteistani pois ja kuivasin pyyhkeeseen hiuksiani. Eihän pyyhkeen avulla ytimiään myöten kastuneita kuteita ja hiuksia täydellisesti kuivata, mutta sen verran ettei vesivana seuraa minua halki kaupungin.
”Ei jumalauta”, tajusin kauhistuneena hetken hiljaisuuden jälkeen. Vaistomaisesti käteni syöksyivät armeijakuvioisten housujeni taskuille etsien nyky-yhteiskunnassa elämääkin tärkeämpää esinettä. Perkele, oliko se vajonnut ihan piruuttaan veden pohjalle? Näin mielessäni, kuinka puhelimeni virnistellen hyppäsi taskustani ja lähti sukeltelemaan pakoon minua kilpaa kalojen kanssa. En minä sentään liian huono omistaja ollut, vaikka ihmisenä puhelimeni olisikin maannut sairaalassa puoli vartaloa kipsissä, ilman aivoja ja kapisen hinkuyskästä kärsivän spurgun näköisenä. Nokka olisi verillä niistämisestä, syyläiset kasvot rään peitossa. Huojennuin tavoittaessani puhelimen taskuni uumenista, se taisi kaikesta huolimatta katsella minua hattaraisten lasien läpi ja rakastaa minua. Ainoa asia koko maailmassa, joka jaksaa istua kanssani samassa junassa yhtä pysäkkiä pidemmälle. Läiskäisin elottoman puhelimeni maahan ja se ilmoitti kivusta oksentamalla uumenistaan vettä ympärilleen. Mikko yritti tarkastella asiaa kirurgina. Löytää potilaalle jotain positiivisia uutisia tai vielä yhden hoitokeinon, eikä ilmoittaa hänen muuttuvan pian kastemadoille ravinteikkaaksi mullaksi.
”Uimakoulustakaan ei taida niille olla hyötyä. Muuten Nokian tehtaalla olisi jo altaita sekä uimaopettajia”, vastasin hilliten haluni naurahtaa jutulle. En ollut vihainen, tämä sopi minulle hyvin nyt, kun olin miettinyt asiaa tarkemmin. Voin loogisesti selittää, miksen ole tavoitettavissa ja eristäytyä täysin, muumioitua yksin huoneeseeni vaikka koko kesäksi. Lopulta hämähäkinseitit ripsistä roikkuen häikäistyn auringon kirkkaudesta, tukehdun puhtaisiin kesän tuoksuihin ja pelkään ihmisiä kuin avaruusolioita, mutta päättäväisenä raahaudun surkastuneilla jaloillani Iian luokse nauttimaan elämän huveista. Tuskin minusta lähtee enää ääntä, kun hämähäkit ovat syöneet äänihuuleni, mutta puhumattomuus ei varmaan haittaa.
”Minun täytyy kohta olla jo muualla”, leikin muistavani yhtäkkiä, ja kyykistyin nostamaan puhelimenraadon maasta. Sitä ei saisi enää henkiin happikoneellakaan, mutta uutta en aio ostaa, vaikka rahaa olisikin.
”Ihan sama”, totesin puhelimeni kohtalosta olkapäitäni kohauttaen, lampsien jo tilanteesta karkuun. Mikko taisi hämmästyä välinpitämätöntä asennettani, moni asemassani olisi raadellut hänet riisin kokoisiin palasiin.
Olin ajautunut Iialle, ihan vain siksi että hän sattui asumaan melko lähellä, enkä kehdannut kävellä märkänä kotiin asti. Keräsin katseita kuin pikkukaupungin oma julkkis, mutta oloni ei luonnollisestikaan ollut imarreltu.
”En”, hän totesi hetken puntaroituaan vastausta. Otin kasvoilleni korppikotkan katseen ja tuuppasin hänet seinää vasten. Uskottavuuttani hieman söi yritykseni ahdistaa itseäni reilusti pidempi vasten seinää, eikä hän ottanut ilmettäni vakavasti. Emme ole koskaan puineet tunteitamme syvällisesti tai puhuneet ulkopuolisten silmiin mahdottomalta palapeliltä vaikuttavasta suhteestamme. Iia tietää riittävästi, hänen mielikseen alkuaikoina suostuin monen päivän kinuamisen jälkeen ottamaan vähäsanaisesti osaa keskusteluun muiden kanssa makaamisesta. Pidin sitä turhana, ei kiinnosta juurikaan kenen kanssa Iia mihinkin sukeltaa. Etsiköön vaikka joka päivälle uuden missin tai povipommin, ei maa jalkojeni alla tärisisi tai kuu jysähtäisi taivaalta päälleni. Minä en juuri puhu hänelle henkilökohtaisista asioistani, en puhu kenellekään. Mieleni serpentiineistä Iialla ei ole aavistustakaan, vielä vähemmän synkän utuisesta osiosta. En luota Iiaan tarpeeksi, mutta järkevästi ajateltuna tiedän, ettei maailmasta löydy ihmistä, jolle olisin valmis antamaan avaimen ajatuksiini. Iian kanssa kuitenkin viihdyn. Muutamina kertoina ollessamme pitkään näkemättä, olen kaivannut häntä, en tosin ole ikinä paljastanut sitä kenellekään. Ihmisen kaipaaminen on heikkoutta, minun täytyy edes pitää tunteettoman soturin kulisseja pystyssä, vaikka parempi olisi todella pystyä olemaan tuntematta minkäänlaista kiintymystä keneenkään. Varmaan tärkeimpänä syynä juttumme kestämiseen on, että alusta asti välillämme on ollut sanoja tarvitsematon yhteinen ohjenuora. Kumpikaan ei tahdo, eikä odota tästä muotoutuvan kunnollista parisuhdetta. Se on ollut aina selvä.
”Ollaan ilman vaatteita, jää vaikka yöksi”, Iia kuiskasi korvaani, ja hänen kätensä lähtivät märän paitani suojissa kiipeämään kylkiäni ylöspäin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti