Osa 3: Jörö ja Lystikäs joutuvat samaan tarinaan

Kotimme ei sijaitse missään ydinkeskustassa kiireisten ihmisten ja ruuhkan keskellä. Ei sillä, että tämä olisi niin suuri paikka, että ruuhkaa suuremmin ihan keskustassakaan olisi, mutta silti en tahtoisi asua siellä. On ihan virkistävää törmäillä välillä tuttuihin, vaihtaa pari sanaa heidän kanssaan. Jatkuvasti sellaista en kuitenkaan jaksaisi, kaipaan omaa rauhaa. Haluan olla mielummin erakkomummeli lenkkipolun varrella puluja ruokkimassa kuin citytorakka hengaamassa aina muiden kämpillä. Parinkymmenen vuoden päästä liityn marttakerhoon, ensin täytyy vain saada Se pois joukosta. Voisi onnistua, jos ryhtyisin Sen esimerkistä poliisiksi. Opettelisin jokaisen keksityn ja vielä keksimättömänkin taltutuskeinon ja sitten koittavassa fyysisessä tappelussa pääsen niskan päälle. Saa ämmä huomata, ettei enää voita minua poliisikoulussa opituilla jipoillaan, itkeköön lopultakin itse. Tuon jälkeen häivyn maisemista lopullisesti, en anna sen saada enää ikinä yhteyttä minuun. Miettiköön sitten kurttuisena vanhuksena itselleen villasukkia näprätessään, miksei voi lapsenlapsilleen väkerrellä suloisia pienoisversioita omistaan.


Syvälle synkkiin ajatuksiini vajonneena en ollut kiinnittänyt ympäristöön mitään huomiota. Nostin katseeni todetakseni kirkkauden piikittävän arkoja silmiäni, ihmisten pirteys puolestaan masentaa minua. Porukka hyppelee pilvettömästä kesäpäivästä nauttien ohuissa kesäkuteissaan. Minä en ole osannut hyppiä reiluun kolmeen vuoteen. En saisi lyijyn raskailta tuntuvia jalkojani samanaikaisesti ylös, silkkaa mahdottomuutta. Olo on muutenkin surkea, tappelun jälkeiset fyysiset kivut viimeistään muistuttaisivat, ettei minua ole luotu värikkääksi perhoseksi.

Pääsy vakiopenkilleni piristi hieman. Kulunut puupenkki saa vain toisen yksinäisen sielun kutsuttua luokseen. Kiiltävän siniset ja tyylikkäät penkit kauniilla paikoilla varastavat ihmisten huomion. Naurettavaa tietenkin, mutta kuvittelen aina samaistuvani ränsistyneeseen puistopenkkiin. Olemme toisillemme uskollisia, täytämme toistemme tarpeet. Minä en jätä sitä unohduksen maailmaan ja minä saan istua sillä rauhassa. Yhdessä olemme suojakuvun alla, eivätkä ihmiset huomioi meistä kumpaakaan.

Sytytin Marlboron punaisen ja aloin katsella hajamielisesti näkökenttääni osuvia ihmisiä. Kuvittelin heidän olevan pakoon päristeleviä kaloja meressä, ja minun tehtäväni on katseellani ampua värillinen tunnistusmerkki jokaisen kylkeen. Osuma saa heidät paniikkiin, sätkimään epätoivoisesti pyrstöt viuhuen vaaraa pakoon. En saa jättää yhtäkään merkkaamatta tai käy jotain hirveää. Kreisiä ajattelua, en kiistä sitä. Järjettömyys on parasta viihdettäni.

”Morjens!” Kenen täytyy karjua tervehdys tuollaisella voimalla? Penkki notkahtaa ja lähettää vihaisesti myllertävät aallot kuvitteelliseen mereeni. Kalat sinkoilevat vedenalaisissa pyörteissä, kuin olisivat joutuneet pyykkikoneeseen. Sinne menivät ne kalat, saakeli.

Hitaasti käänsin katseeni penkin toiselle reunalle jäätävä ilme kasvoillani. Kuka uskalsi häiritä elämäni suuntaa näin pahasti? Hyvä ettei tupakka pudonnut kädestäni järkytyksestä. Silmäni eivät kerenneet vielä edes käsitellä näkemäänsä, kun kaksi kättä nosti hiuksiani ja tyyppi kurkkasi korviini.
”Ei kuulokkeita”, hän totesi, kuin käytös olisi ollut normaalia. Kuluu hetki, mutta vihdoin aivoni alkavat yhdistellä tapahtumia. Pahoja aukkoja silti jää. Äskeinen tervehdys oli tullut viereeni istahtaneen hevarin suusta ja oli osoitettu minulle.
”Etkö muista minua?” hän kysyi ja nauroi hyväntahtoisesti perään. Eikö tollo voinut katseestani päätellä, ettei nyt kiinnostanut naureskella tuntemattoman äijän kanssa huonoille jutuille?
”Iikan mökkibileet kaksi viikkoa sitten perjantaina? Raksuttaa, raksuttaa?” hyypiö virnuili. Poliisikoulun käytyäni hankkiudun presidentiksi, ja määrään kaikille pakolliseksi kurssin, jolla opetellaan, miten ei ole suuri älynväläys mennä puhumaan ihmiselle, josta näkee sadan metrin päähän, että pää on jo muutenkin räjähtämässä. Kurssi täytyy olla hyväksytysti suoritettu ennen päivää, jolloin siirtyy täysi-ikäisten puolelle tai joutuu homeiseen rottaselliin kymmeneksi vuodeksi.
Bileet muistin. Tai no muistin ja muistin... Olin silloin kuin heliumia vetänyt varpunen tivolissa, mutta vannon, etten ole koskaan nähnytkään vieressäni virnistelevää vaaleahiuksista hevijätkää parralla. Osasi 'uljas nuorukainen' ministi ihmisiä tulkita, Luojalle siitä kiitos. Hän näki kai kasvoistani, että muistin bileet.

”Mikko. Pakko todeta, etten muista sun nimeä”, päiväni piristäjä jatkoi esittäytymällä ja työnsi samalla oikeanpuoleista kättään kasvojeni eteen. Harmi, ettei tupakan polttamiseen tarvittu molempia käsiä. Tai ainahan voisin kehittää uuden tyylin, mutta nyt jouduin vastahakoisesti kättelemään Mikkoa.

”Sini”, huokaisin liioitellun masentuneesti, mutta silti viesti ei mennyt perille.
”Huomaan kyllä, ettet muista minua. Ei me taidettu silloin vaihtaa yhtäkään sanaa, joten en ihmettele”, Mikko sepitti saaden vastaukseksi murhaavaa tuijotusta. Kultsi jatka vielä vähän, jooko? On niin helvetin ihanaa puhua kanssasi samalla kun yritän rentoutua tässä penkillä yksikseni.
”Sä puolestasi jäit helposti mieleen, peikkotyttö.” Mikko ei pettänyt minua, jatkoi pälpättämistä edelleenkin. Tällä kertaa hänen sanansa olivat muidenkin kuin hänen itsensä mielestä hauskoja ja hän taisi itsekin yllättyä. Nauroin heti kuultuani ilmauksen 'peikkotyttö', ja siinä räsähti minua ympäröinyt lasikuutio pirstaleiksi. Tunteet, kuten huvittuneisuus, pääsivät kosketuksiin ulkomaailman kanssa ja en pääsisi Mikosta eroon seuraavaan viiteenkymmeneen vuoteen, sillä jos tuo jaksaa puhua pitkästymättä yhtä eloisalle ihmiselle kuin kivi, mitenköhän kauan joutuisin kestämään tuota yhden vahingossa ilmoille päässeen naurahduksen seurauksena? Onneksi aina voi kylmästi, mitään sanomatta lähteä lätkimään.

Mikko oli arvaamattaan osannut valita hyvät sanat. Kakarana en ihaillut prinsessoja vaan peikkotyttöjä, halusin isona näyttää metsässä asuvalta ja olla yhtä kieron itsepäinen. Tyytyväisenä tiedän olevani ainakin puoliksi onnistunut. Rastat minulla on ollut jo 12-vuotiaasta. Silloin elin pahinta vaihetta tavoitellen naurettavilla keinoilla peikko-olemusta. En harjannut karheita hiuksiani koskaan. Kuka täysjärkinen tahtoo näyttää samalta Animal Rescue -sarjan kaltoinkohdeltujen eläinten kanssa!? Niiden raukkojen, joiden turkki on huovuttunut henkeä uhkaavaksi, eläimen itsensä painoiseksi taljaksi! Tilanteeni johti ajan kuluessa rastojen syntymiseen luonnollisesti, kiitän siitä hiuksieni luonnollista karheutta. Muistan kokemani ilon ja valaistumisen tajutessani hiuksistani muotoutuvan ohuita pötkylöitä. En ollut edes ajatellut rastojen olevan itseäni varten, mutta silloin siitä tuli itsestäänselvyys. Tuntisin itseni rottweileriksi puudelisalongissa, jos joutuisin luopumaan kaikkein omimmasta jutustani. Puoli identiteettiäni räjähtäisi taivaan tuuliin. Eivät hiukseni ihan itsestään täydellisiksi asettuneet, jouduin vähän muotoilemaan niitä huovutusneulalle, mutta pääsin kuitenkin helpolla.

”Varo vaan, nämä osaavat purra neniä poikki”, varoitin virnistäen ja nostin yhtä pikimustaa pötkylää häijy kiilto silmissäni, minkä jälkeen tumppasin tupakan maahan. Kenties Mikko pysyttelisi varuillaan.

”En nyt tiedä, pitäisikö uskoa vai ei. Jos soitetaan tyttöystävällesi ja varmistetaan? Oli sillä itsellään nenä matkassa vielä silloin perjantaina”, hän jatkoi vitsailua. On pieniä puroja, ne virtaavat kaukanakin toisistaan ja eri suuntiin. Lopulta ne kaikki silti yhtyvät yhteen suurempaan. Minusta tuntuu samalle hyvin usein puhuessani puolituttujen kanssa. Aiheesta riippumatta päädytään tiettyyn suuntaan, aiheeseen josta en tahdo puhua. Vedin suuni tiukaksi viivaksi, edes ohut paperi ei olisi mahtunut siitä läpi.