Osa 1: Kaverit vain luulevat tuntevansa minut

”Auuuu! Mun selkä murtuu!” karjuin kurkku suorana. Kasvoni olivat jäykistyneet vihasta mielipuolisen raivohullun kasvoiksi. Kukaan tuttuni ei osaisi olla mitenkään päin, jos näkisivät edes kuvan tästä. Yksikään heistä ei uskoisi tämän olevan totta ja hämmentyneinä joutuisivat lopulta myöntämään itselleen, että paskaakaan he minusta tuntevat. Häipyisivät kaikki sekopäisestä elämästäni, jonka itse miellän normaaliksi. Kai sitten ajattelen sairaalla, oudolla tavalla ja olen tunnevammainen yksilö, mutta ei kiinnosta pätkääkään. Turhaan ne läheisimmätkään kuvittelevat minut tuntevansa, todellisuudesta heillä ei ole kärpäsen paskankaan vertaa tietoa! 'Joo Sini on vähän ongelmalapsi, väittelee aina vanhempiensa kanssa ties mistä, hahahaa. Esimerkkinä se keskustelu röökeistä, siitähän Sini eilen kertoi, hahaa, se oli hauska juttu.' Välillä tekisi mieli karjaista, ettei se todellisuudessa ihan noin mene. Viha, puhtaaksi tislattu ja silmitön viha, tätä se on.

”Onko kuulossa vikaa? Vai oletko ihan saatanan typerä?” karjuin ja aistin pullistuneet verisuonet otsallani. Todella tuntui, että ne voisivat räjähtää, enkä millään päässyt eroon kyseisestä inhottavasta tunteesta. Löisin ämmää salamana, jos se ei olisi fyysisesti mahdotonta. Kunhan vain saisin käteni vapaiksi, en pysyisi enää roudussa ja räjähtäisin tornadona välittämättä mistään. Hakkaisin sen naaman niin tohjoksi, että kasvojensiirto odottaa.

”Häivy! Päästä jo irti!” Voimat ja tulisuus alkavat kummasti huveta puolen tunnin jälkeen. Ei niin saisi käydä, minun on pakko voittaa tämä. En saa antaa periksi.

”Häivy! Päästä irti. Nyyyyt!” Huusin vihan ja väsymyksen kyyneleet poskillani. Taistelin väsymystä vastaan, mutta järkähtämättömyytensä, ylivoimaisuutensa ja ominaismassansa vuoksi kalliota on mahdotonta hakata nyrkein hienoksi pölyksi. Tajuaa, että tämä voi päättyä vain yhdellä tavalla, itse on kastematona ongenkoukussa. Varsinkin kun ämmä on liian oppinut voittamaan nämä tilanteet. Olin huutanut samoja käskyjä raivoisasti kuin karmivaan harhamaailmaan joutunut narkkari, mutta se on pysynyt vaiti ja liikahtamattomana. Olen potkinut vimmatusti jalkani kipeiksi, mutta en ole osunut kuin muutaman onnettoman kerran muuallekin kuin olohuoneen lattiaan. Kädet puolestaan ovat täysin poissa käytöstä. Niistä on yhtä paljon hyötyä, kuin jos ne olisi kahlittu käsirautojen avulla kohti kattoa.

Väsyneenä ja turhautuneena aloin hyväksyä tappioni, se oli varmaan suu maireassa hymyssä ja pari hassua hikikarpaloa otsallaan. Parempi vaan etten pysty näkemään sen inhottavia kasvoja. Vihaan niitä kasvoja kaikista eniten. Enää en jaksaisi edes lyödä sitä turpaan, tahdoin vain käpertyä omaan sänkyyni nukkumaan. Tai voisin nukkua tässäkin! Kovalla lattialla hiukset rupikonnan kyyneleistä ja räästä limaisina, samoin koko naama ja jopa puulattia allani. Meikit ovat juosseet ties minne, tiedän näyttäväni pelottavalta, sopisin kauhuleffaan aiheuttamaan enemmän pelkoa kuin elokuvan The Ring Samara-tyttö. Kerran meikkien valuttua pitkin poskini onnistuin pelästymään omaa peilikuvaani, mutta tämänhetkistä ulkomuotoani ei voi edes verrata siihen. En tunne itseäni edes ihmiseksi. Elävältä haudattu, sitä ennen kekseliäillä tavoilla kidutettu ja sitten raiskattu tyttö sopisi roolikseni. Ei joku tarvitsisi roolin näyttelijää nyt heti? Ei tarvitse turhaan maksaa maskeerajalle.

Tuijotin vain lattiaa, en tahtonut katsoa muualle tai se näkisi äänettömästi, mutta ankarasti itkeneet kasvoni. Varmaan se oli tajunnut minun itkevän, mutta ehkä luuli itkemisen alkaneen vasta kun rauhoituin aloilleni ja lakkasin yrittämästä päästä irti sen otteesta. Oikeasti itkin puolisen tuntia kestäneestä raivoamisesta ja vapaaksi riuhtomisestani ainakin puolet. Liikkumattomuuteni johti lopulta johonkin, käteni vapautettiin puristavasta otteesta ja irvistin vapaaksi purkeutuvalle kivulle. Vedin kädet pääni alle tueksi. En ajatellut mitään vieläkään. Pääni oli tyhjä, vaikka voisi kuvitella minun kantavan kaunaa tai olevan syvästi vihainen niin kutsutulle äidilleni. Suhtauduin siihen kuin robotti robottiin, viileästi kuin jää ja suomatta ensimmäistäkään ajatusta sille.

Heräsin mieluusti kipuihin ja inhottavaan oloon. Olin samassa makuuasennossa mahallani edelleen. Silmät olivat muurautuneet umpeen, jouduin kiskomaan muutaman ripsen irti, sillä halusin äkkiä taas nähdä maailman. Ripsien vetäminen on yksi suurimpia kylmien puistatusten aiheuttajia, mutta siitä aiheutuva inhotus kestää vain sen hetken. Tiedostan kyllä itsestäni löytyvän pienen masokistipirun piirteitä.

Se ei enää istunut valaan painollaan selkäni päällä, joten sain kokonaisvaltaisesta heikotuksesta huolimatta kammettua itseni tutisevien jalkojeni varaan. Huterin askelin lähdin laahustamaan läpi pimeän ja äänettömän asunnon suuntana pieni kylpyhuone. Minut valtasi aavemaisen kolkko olo, mutta vaaran tunne oli selittämätön. Tiesin sen jo olevan nukkumassa ja tilanne oli ohi. Tapahtumista ei juoruttaisi kenellekään, eikä kumpikaan enää muistelisi tätä, sillä kumpaakaan ei kiinnosta. Sopi loistavasti, sillä en ottanut tätäkään tappelua henkilökohtaisesti. Kaikki oli minulle toimintaa ilman ajatuksia ja tunteita. Ikään kuin 'bisnes bisneksenä'.