Osa 5: Hauskojen tyyppien hauskuus perustuu siihen, ettei heistä pääse eroon

Kuulin askeleita takaani, Mikko harppoi minut kiinni nahkabootseillaan. En osannut arvata hänen koskevan minua olkapäähän kuin pyytäen pysähtymään, mutta ilmeisesti en antanut hänelle vaihtoehtoja esittäessäni, etten kuullut hänen tulleen vierelleni.
”Minne sulla on noin hoppu?” hän kysyi kummastellen.
”Elämä vetää minua tähän suuntaan, se käskee olla pysähtymättä liian pitkäksi aikaa samaan paikkaan”, totesin laiskalla äänellä, vaikka virke olikin mukamas syvällinen. Mikko ei lannistunut, vaikka itse en olisi kyennyt tulkitsemaan sanojani muuten, kuin suorana kehotuksena lähteä vetämään vastakkaiseen suuntaan ja mielellään heti.
”Kävellään yhdessä, samaa matkaa”, Mikko päätti. Se ei todellakaan ollut mikään kysymys, jätkä ilmoitti tuosta noin vain liittyvän seuraani. Hemmetti, olin menossa kotiin. Missä vaiheessa järjen jättiläinen tajuaisi kurvata omalle radalleen?

Minulla ei tietenkään ollut mitään puhuttavaa Mikon kanssa ja ihme kyllä Herra Papupata itsekin löntysteli rennon hiljaisena vierelläni.

”Mennäänkö rannalle?” hän ehdotti, kun lähestyimme sinne johdattavan tien risteystä. Mielialani ja fiilikseni vaihtelivat jojon tavoin. Viiden minuutin ajan olen valmis kuristamaan ihmisiä, mutta seuraavassa hetkessä taas sovin yhteiskuntaan ja kuulun kesästä nauttiviin ihmisiin. Hetki hymyilyä ja naurua, sitten palaan ihmisiä raivoisasti keilaavaksi norsuksi. Ties mistä tuokin epätasapainoisuus johtui. Aurinkoisessa säässä kirmaavien ihmisten ympäröimänä ei ollut mahdollista mököttää pitkään, vaikka yritinkin pyristellä positiivisuutta vastaan. Se voisi olla eräs syy, miksi hyväksyin Mikon ehdotuksen. Sisälle päästessäni en enää onnistuisi leikkimään liiskattua hyttystä kitumassa elämänsä viimeisiä minuutteja, joten uuden päiväsuunnitelman tarvitsin joka tapauksessa. Mikko sellaista työnsi nenäni alle, joten miksi kieltäytyä.

”Hyvin voit mennä alusvaatteissa uimaan, jos tulee liian kuuma”, Mikko ehdotti itselleen tyypillinen leikkisä virne naamallaan. Välillä hänestä tuli mieleen koiranpentu, joka yrittää olla karski ja pelottava, vaikka elämän suola on kamppailu parhaasta nukkumapaikasta emon vieressä.

”Ei yhtään läpinäkyvää”, analysoin katsoen samalla kaukaisuuteen, ja heiluttelin osittain veden alla olevia jalkojani laiturin reunalla. Ranta kattoi suuren alueen, mutta puut ja muu kasvillisuus siellä täällä tekivät siitä silti kotoisan suojaisan. Yhdessä paikassa istuessaan ei ollut mahdollista tarkkailla jokaista rannalla olevaa ihmistä, eikä porukkaa onneksi ollut kuin ampiaispesässä. Lapsiperheillä oli päiväuniaika, hetki jota vihasin koko sydämestäni ollessani pieni kauhukakara. En koskaan olisi malttanut nukkua. Oman ikäisilläni puolestaan oli töitä, samoin monilla aikuisilla. Saimme omia kauimmaisen neljästä laiturista käyttöömme aiheuttamatta kenellekään punaista päätä ja savua syökseviä korvia.
”Älä tee vääriä tulkintoja. En minä sentään housut puristaen odota näkeväni sua vähissä vaatteissa”, Mikko puolusteli itseään väärinymmärretty ja sääliä kerjäävä ilme kasvoillaan. Katsoin häntä hetken ja räjähdimme molemmat nauruun kuin samanaikaisesta äänettömästä sopimuksesta. Juu, eipä tietenkään odottanut. Poikkeuksellisen suora ja erikoinen huumorimme pelasi loistavasti yhteen.

”Ihan tosi... Tiedän näkemättäkin, millaiset alusvaatteet sulla on päällä”, hän sai jokseenkin ymmärrettävällä suomella kerrottua naurunsa lomasta, pahimman hekotuskohtauksen jo pyyhkäistyä meidän ohitsemme. Katsoin häntä kummissani, kohotin kysyvästi toista kulmaani. Kohotetusta kulmakarvastani sain mielleyhtymän uteliaaseen, maakuopastaan taivasta kohti kuikuilevaan karvamatoon. Oli lähellä, ettei uusi naurupommi lentänyt kasvoilleni ja räjähtänyt siinä, saaden minut nauramaan kuin ekstaasissa oleva monivärinen papukaija.

”Ne ovat mustat, eikö totta?” Mikko kysyi voitonriemuisena ja jouduin nielemään totuuden, etten ole aina kovin salaperäinen tai arvaamaton. Olisi mahtavaa olla ihminen, jonka ajatuksista, tunteista, seuraavista liikkeistä tai elämästä kukaan ei ota selvää, mutta silloin varmaan täytyisi olla täysin tunnevammainen. Joku erikoinen psyykkinen sairaus, jonka takia toimii kuin robotti, jota ei ole ennalta ohjelmoitu tekemään mitään. Tai sitten olisin suosiolla suomuinen avaruusolio discopallolla varustettu antenni päässä.
”Jatkatko arvailua vielä? Mummomallia, pitsiä, läpinäkyvää... kiiltonahkaa?” autoin Mikkoa ja naurahdin viimeiselle vaihtoehdolle. Totesin, ettei elämääni kuvaava hamsterin juoksupyörä sittenkään pudonnut paikoiltaan liiskaten hamsteri-parkaa niin, että pulleista poskipusseistakin puristuisi kaksi lättymäistä frisbeetä. Minun kohdallani musta oli ainoa loogiselta tuntuva vaihtoehto, kukaan ei lähtisi veikkailemaan neonvihreää tai hempeää roosaa valkoisilla ruseteilla.

Heiluttelin edelleen rauhallisesti jalkojani lämpimässä vedessä, kun kaksi vahvaa kättä sysäsi minut kanuunan voimalla veteen. Vajosin veden alle, mutta sain räpisteltyä itseni epätoivoisesti veden pinnalle, joka vielä hkeinui putoamisestani syntyneen suuren pärskähdyksen vuoksi.

”Vitun idiootti!” karjaisin ihan ensimmäisenä päästyäni selville, miten päin itse olin ja missä suunnassa Mikko hekotti kippurassa kuin lankakerä. Yskin vettä pihalle keuhkoistani, hyvä etten tukehtunut tähän veteen. Yritin hapuilla pohjaa, mutta missään ei ollut mitään, mistä saisin otteen.
”Jalat ei edes yllä pohjaan!” karjuin vedessä säälittävästi pärskien. Toivoin naiset pulaan jättävän todellisen herrasmiehen pian nauravan liikaa pilalleen, ja vahingossa sen seurauksena mulskahtavan itsekin veteen. Mielellään lyövän päänsä samalla, jotta minä vuorostani saisin nauraa mielipuolen tavoin.