Osa 6: Pyyhevarkaus ei ole mitään ilman täydellistä uhria

”Kesällä yleensä järjestetään uimakouluja lapsille”, Mikko kertoi nauraen entistä enemmän, ilmeisesti mielikuvat minusta, viattomien pellavapäisten räkänökkien seassa pulikoimassa Mikki Hiiri -kellukkeissa, olivat hyvinkin realistisia.
”Osaan mä uida. Nosta mut täältä ylös”, komensin kuin pelastuskoiraa. Hän ei letkauttanut korvaansakaan kuulemisen merkiksi.
”Nyt!” karjaisin ilmoille kaikin voimin saaden vihdoin toimintaa silmieni eteen. Pelastukseni ei sujunut yhtä vaivattomasti kuin hyväkroppaisilta Bondi Beachin rantavahdeilta, mutta lopulta olin kokonaan laiturilla turvassa. En jaksanut kääntyä mihinkään suuntaan, makasin laiturilla kuin teurastettu hylje. Varmaan näytinkin samalta hytkyessäni naurun tahdissa. Mikko oli rojahtanut istualleen laiturille, ja hänen innokas naurunsa veti minut aina uudelleen mukanaan välkkyviin vuoristoratoihin.

”En kyllä voi tallustaa uitettuna koirana pitkin katuja. Tarvitsisin pyyhkeen tai jotain”, valitin Mikolle meidän kävellessämme laituria pitkin kohti rantaa. Joku vielä pyörtyisi kauhistuksesta minut nähdessään. Meikit valuivat dramaattisesti poskia pitkin ja perässäni vaani vesivana. Kauhuelokuvissa hukkumalla kuolleet ovat juuri tällaisia, ihostanikin tulee mieleen ruumis.

”Onhan täällä paljon pyyhkeitä”, Mikko huomautti ja heilautti kättään epämääräisesti ihmisten suuntaan ja pistin merkille hänen kasvojensa merkitsevän ilmeen. Ajatus oli suorastaan nero verratessa sitä ensimmäisiin ajatuksiini koko tyypistä.
”Minä käyn ottamassa tuon”, Mikko ilmoitti ovelan ketun tavoin osoittaessaan rannalle vahtimatta jäänyttä pyyhettä. Joku yksinäinen miehenkäppärä menettäisi ruman pyyhkeensä.
”Ei, ei! Odota”, otin pyyhevarkaisiin nopeasti luikahtaneen Mikon kiinni.
”Mä tahdon tuon punaisen pyyhkeen”, ilmoitin saaden osakseni kummaksuvan katseen. Punaisen pyyhkeen molemmin puolin oli kaksi lasten kuvioitua pyyhettä, molemmat oksettavan vitsikkäitä. Helmiäismäinen hammasrivi täyttää puoli naamaa, eikä ulotu yhtään matalemmalle kuin korviin saakka. Paintilla suurennetut piirroshahmojen silmät täyttävät lopun pirteästä naamasta, sekava kokonaisuus takaa samanlaisia näköhäiriöitä migreenin kanssa. Kuka ostaa tuollaiset pyyhkeet lapsilleen? Mielummin simppeli yksivärisyys kunniaan.

Operaatio pyyhevarkaus aiheutti naurupyrskähdyksiä. Ainoa mahdollisuuteni oli jäädä kauempaa puun takaa tiiraamaan piilostani, kuinka Mikko asteli coolina rannan läpi ja nappasi punaisen pyyhkeen niiden kahden värioksennuksen välistä, kuin olisi pyyhkeen omistaja. Hän heitti pyyhkeen olalleen lampsien rannan omistajan elkein kohti piilopaikkaani. Nauroin näylle. Naurua oli sellainen määrä, että siitä saatavalla energialla lentäisi vaikka Plutolle tutkimaan epäplaneettaa ja siellä asustavia kissakalapäisiä ankeriaslieroja. Ne kuulemma ovat ihmisiäkin sivistyneempiä, oikein juhlalliseen ja vauraaseen kulttuuriin ohjautuneita. Puvut on kaikilla päällä ympäri vuorokauden sekä luonnollisesti ympäri vuoden. Matojen kaukaiset sukulaiset ovat keskenään lisääntyviä 'rutupeja'. Sana tarkoittaa heidän kielellään miespuolista, ja ne lisääntyvät keskenään liiankin härskein menoin. Muistan sanasta sanaan Eeron sepitykset niiden lisääntymisestä. Sellaisen keksiminen vaatii vuoristoradan ja karusellin pään sisälle, muutoin ei voi 10-vuotiasta tyttöä saada kuuntelemaan itseään kuin idolina. Myrskytaivaan ainoa säihkyvä tähti Eero olikin, uskon osan kierosta huumorintajustani olevan hänen tarinoitaan kuuntelemalla omaksuttua. Mielenkiintoisia tarinoita ne olivatkin, ihme kun 12-vuotiaan aivot voivat kehittää sellaisia.

Pyyhkeen omistaja olikin porkkanaa terävämpi ja bongasi mummolasit nokkansa kärjessä juuri sopivasti poispäin kävelevän pyyhkeensä. Varmaan pyyhkeenrumilus on hänen itsetekemänsä, arvokas kuin palkintoruusu. Eriskummallisesti harppovin askelin hän nousi vedestä rantaan, aina vain vauhtiaan kiihdyttäen. Ilmeestä olisi täytynyt näpsäistä kuva, mutta nauroin maassa kirjaimellisesti kaksinkerroin. Pakko minun oli pelastaa Mikko, sen kuitenkin ymmärsin. Puusta sain tukea kammetakseni itseni ylös, naurun lomassa hengittäminen helpottui samalla. Astuin esiin viittomaan Mikon painamaan kaasua. Hän ymmärsi heti, ei tuhlannut edes aikaa vilkaisemalla taakse nähdäkseen säälittävän kääkän. Eikö mummeli ymmärtänyt, ettei tulisi saamaan pyyhettään takaisin.

”Juokse!” karjaisin saadakseni Mikkoon vielä lisää vauhtia. Itsekin karautin pakoon kuin pistoksen saanut kilpahevonen, Mikko laukkasi perässä. Kuntoni ei ole hyvä, juoksu on pallopelien jälkeen rasittavin laji. Karkuun juoksemista silti rakastan, tunne on mahtava ja silloin juoksen varmaan kovempaa, kuin ne jokaiselle luokalle kuuluvat huippu-urheilijat. Cooperin testissä kerrankin pääsin juhlimisen arvoiset 300 metriä eteenpäin. Hiirenloukkua pakoon sätkivät hiirulaiset olisivat minun juostessani heidän ohitseen hämmästyneet niin, että vauhti olisi hiljentynyt ja he olisivat murskaantuneet. Silti ovat muka loistosuorittajia liikunnassa.

Pääsimme vihdoin tarpeeksi kauas, vedin Mikon perässäni nurkan taakse piiloon ihan varmuuden vuoksi.

”Haluatko tietää, kenen pyyhkeen veit?” kysyin uuden naurukohtauksen kourissa. Äskeinen näky oli ollut paras pitkään aikaan, kuin sketsiohjelmasta varastettu.
”Kyseinen variksenpelätin asuu mun kanssa samassa talossa. Tulee aina välillä meille marttakerhon kokoukseen. Bongasin sen vedestä ja laskin sen varaan, että se on pullalla pulskiksi lellittyjen kauhukakaroidensa kera matkassa ja pyyhe kuuluu hänelle”, kerroin välillä hajoillen saaden Mikon liittymään nauruuni.