”Anteeksi! En arvannut teidän leikkivän söpösti kotia, äitiä ja isää. Onko teidän meininki makuuhuonee-”, Mikko uteli kuin jännille jäljille päässyt salapoliisi suurennuslasin kanssa. Ainoa vaihtoehtoni oli läimäistä häntä käteen saadakseni lause katkaistuksi. Mikko karjaisi yllättyneenä ja ei läimäisyni mikään neitimäinen ollut, joten saattoi tuntua vähän enemmän kuin leppäkertun laskeutuminen käsivarrelle.
Ihmetyksekseni en ollut ärsyyntynyt Mikon uteluista, pikemminkin jopa huvittunut. Hän osasi kerrankin käyttää aivojaan ja viedä keskustelun suuresta sinisestä joesta haarautuvaan pikkuruiseen jokeen, jonka vesi pulppuilee innoissaan ja suurta jokea paljon säihkyvämpänä. Se pisti hymyilemään. Poikkeuksetta taliaivot alkavat jankata, miten minulla on pakko olla tyttöystävä. Ovathan he nähneet meidät lääppimässä toisiamme sohvan nurkassa. Kaikkein 'fiksuimmat' yksilöt ymmärtävät vielä selittää yksityiskohtaisesti, kuinka he limainen kiilto silmissä ja kuolat poskella vahtasivat meitä lipittäen samalla boolia, etteivät vaan olisi kävelykunnossa. En osoita pienellä eleelläkään kuulleeni ihmissuhteisiini liittyviä puheita. Ei siksi että häpeäisin itseäni tai tekemisiäni. Voisin joku kaunis aamu pitää koululla satutunnin, mennä kuuluttamaan keskusradiosta hulluimmista seksikokemuksistani ilman mitään ongelmaa. Olen kertomatta asioistani siksi, että ne eivät kuulu muille ihmisille paskan vertaa ja he eivät tee tiedoilla yhtään mitään. Jos tekisivät, varmasti jakaisin anteliaasti tietoa.
”Ollaan me molemmat ajateltu pysyä ihan naispuolisina.” Äänessäni oli aavistus naurua. Mikolla oli yhtä erikoiset ja häpeilemättä ilmoille tulevat ajatukset kuin minulla. Ajatukset vellovat spiraalien seassa, pomppivat ylös ja alas, robottikädet venyttävät ja vanuttavat ajatuksia kutitellen samalla hauskoilla sormillaan. Lopulta kekseliäät, huvittavat ja moniulotteiset ajatukset muutetaan ulkoiseksi puheeksi. Prosessi on ihan erilainen verrattuna vain prässin läpi kulkeviin ajatuksiin, jolloin henkilön puhekin on tyyliä 'sain eilen uuden tietokoneen' ja minä kuolen kiinnostuksesta.
”Tämä oli ihan oikeasti ensimmäinen kerta, kun vastasin tuohon kysymykseen yhtään mitään”, suuni pälpätti leppoisasti huolimatta elämänohjeistani, joiden sääntö numero yksi on olla puhumatta idiooteille mitään noin henkilökohtaista. Mikko nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt lauseen paljastavan aika paljon minusta ja periaatteistani. Koska Mikko ymmärsi sen, hän myös onnistui lukemaan rivien välistä, miten kaikki muut ottavat saman asian esille. Tulevat silmät loistaen jakamaan neronleimauksensa, ja mieleeni nousee aina silloin kuva hullaantuneena kylvystä ylös loikkaavasta Arkhimedeksesta, kun hän keksi kuuluisan lakinsa. Osa oikeasti luulee olevansa nero saadessaan lampun syttymään päänsä päälle, jolloin säntäävät tuli hännän alla kertomaan Iian pukeutuvan miesten osastolta ostettuihin vaatteisiin, joten hänen on pakko haluta olla mies. Matematiikan tuntien oppien varaan ei kannata pohjustaa koko elämäänsä, se ei aina mene niin että yksi plus yksi on kaksi. Ihmiset ovat monimutkaisempia.
Oloni alkoi käydä turhankin virkeäksi. Lepattavaksi perhoseksi ei ollut vaaraa muuttua, mutta vikkelä ja määrätietoinen koppakuoriainen mustalla panssarilla minä kohta olisin. Vertasin usein itseäni koppakuoriaiseen, mistä lie avaamastani taikalampusta ajatus on alunperin pöllähtänyt savuna kasvoilleni, mutta tavallaan aika osuvaa. Minullakin on ympärilläni suojakuori, väritkin täsmäävät koppakuoriaisen kanssa. Nyt en halunnut olla virkeä, se oli vikana. Herätessäni tunsin itseni tappelussa alimmaiseksi jääneeksi, mutta nyt kaikki kivut ja surkea olo liukenivat kesäilmaan. Yritin saada niistä otteita, mutta kaikki pakenivat eri suuntiin ollen minua nopeampia. Nousin penkiltä, lähtisin kotiin surkuttelemaan itseäni.
”Hei!” penkille yksin ihmettelemään jäänyt Mikko huudahti. En kääntynyt vilkaisemaan penkin suuntaan. Teki mieli todeta 'hei hei vaan sullekin', mutta se olisi ollut liian ilkeää, joten en sanonut mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti