Osa 2: Itkeminen on heikkoutta

Laskeuduin varovaisesti istumaan suihkun lattialle ja vedin jalat koukkuun vasten kehoani. Vesi valui päälleni ja veden matkassa loputkin meikit valuivat viemäriin. Nojasin seinään, katselin varpaitani. Mustat kynsilakat voisi poistaa ja tilalle laittaa uudet, nykyiset olivat päässeet halkeilemaan rumiksi. Toisaalta ei jollain helvetin varpaankynsillä mitään väliä ole, ei kukaan edes näe niitä kenkieni läpi. Nyt tuntui, että helppo asia, kuten kynsien maalaaminen, pistäisi koko huoneen pyörimään silmissä. Hengittäminenkin oli valtava ponnistus verrattavissa Mount Everestille kiipeämiseen.

Tutkailin alastonta vartaloani. Ei missään suurempia jälkiä, ei ainakaan vielä. Ilmestyisi edes kolme mustelmaa, jotta voisin koskettaa niitä huomenna ja elää uudelleen tämänhetkisen olotilani. Purin huultani kaikin voimin silmät kiinni. Eikö minuun voisi sattua edes vähän enemmän? En tuntenut muuta kuin väsymystä ja voimattomuutta! Halusin kärsiä, tuntea kipua ja vuodattaa kyyneleitä kilpaa suihkusta paineella tippuvien vesipisaroiden kanssa. Olisipa mahdollista itkeä kuin suihku ja raapia ihon alta verisuonet näkyviin, murtaa oma kätensä lyömällä se vasten kaakeleita.

”Ärghh!” huusin vihaisena ja potkaisin kantapäälläni laattalattiaa. Kipu sivalsi läpi vartaloni, karjuin kasvot vääristyneinä hirviömäisiin ilmeisiin.

Jo kertaalleen laantunut viha nousi uudelleen. Vihasin sitä henkilöä entistä enemmän, vaikka tavoitteeni on suhtautua siihen kuin sitä ei olisi olemassakaan. Elää vain isän ja pikkuveljen kanssa, olla näkemättä ja kuulematta Sitä. Hitto! Minunhan piti olla henkisesti vahva, mutta olinkin heikko. Heikko! Hakkasin molemmin nyrkein otsaani, minkä jälkeen yritin töppökynsilläni raastaa poskiani. Kyyneleitä pursusi ulos siihen malliin, että kohta täytyisi juoda viisi litraa vettä tai kuihtuisin hoitamattoman ruukkukasvin tavoin. Jonkun ruman ja oksettavan kahden euron Halpahallikasvin tavoin. Kukaan ei edes kaipaa sellaista kasvia. On vaan onnellinen päästessään siitä vihdoin eroon.

En saisi itkeä. Rikoin itselleni antamaa määräystä. Käskyn rikkominen lisäsi haurauden tunnetta. Täytyy olla harvinaisen vajaa ihminen, jos ei kykene pitämään omista käskyistään kiinni. Vihaan heikkoutta ja itkemistä. Itkeminen on heikkouden merkki, en halua olla heikko. Haluan noudattaa ainoaa elämänohjettani.

”Mä en itke ikinä”, murisin hampaideni välistä, mutta purskahdan vain entistä lohduttomampaan itkuun.
”Etkö osaa pitää kiinni mistään? Ilmankos koko elämä hajoaa kuin palapeli. Kaikki sata palaa heitetään lentokoneesta maahan. Niitä palasia ei saa enää koskaan takaisin.” Yritän lopettaa itkemisen puhelemalla vihaisesti itselleni, seurauksena vain suurempia kyyneleitä. Syvällä sisimmässäni haluan kuitenkin itkeä, sillä silloin oloni on ihanan surkea.

Heräsin kesäauringon täyttämään huoneeseen. En ilmeisesti muistanut sulkea verhoja ennen sänkyyn rojahtamista. Silmäni olivat ihan turvoksissa, oikeastaan niin koko naama, mutta nautin tunteesta. Surkea olo ei ollut kadonnut unen mukana, joten raahustin tyytyväisenä keittiöön. Vilkaisin valkoisia kaappeja jaksamatta avata ainuttakaan. Ei sittenkään ole nälkä, halusin vain päästä nopeasti vehreään ulkoilmaan ja tuntea hennon tuulen kasvoillani. Naurahdan käheästi ristiriidalle. Mitä nimittäin aioin mennä puhtaaseen ulkoilmaan metsäpolun varrelle tekemään? Tietysti vetämään päivän ensimmäisen tupakan. Voisin polttaa sisälläkin, olen yksin kotona ja ylipäätään lakannut letkauttamasta korvaanikaan huudoille, kuinka saastutan koko kämpän ja aiheutan itseni lisäksi muille keuhkosyövän, eikä Se voi kokoontua marttakerhoinensa juoruilemaan vastakkaisen talon Miisan uudesta rumasta kissasta ja katin ruokavaliosta, sillä herranjestas eihän tähän huusholliin kehtaa ketään kutsua. Saavat kuulemma kaikki sydäninfarktin jo syntisen 'tupakka'-sanan kuulemisesta, saati jos saisivat tietää, että yhden marttakerholaisen tytär tupakoi. Hui hui sentään.

Ulkona on auringon kirkkaudesta päätellen läkähdyttävän kuuma, mutta vedän siitä huolimatta vakiovaatteet niskaan. Polvipituiset maastohousut armeijakuvioinnilla ja seuraksi väljä musta toppi. En ole ikinä viihtynyt tiukoissa paidoissa, bändipaidat ja muut vastaavat ovat muodostuneet minun jutukseni. Nahkarotsi on pakollinen varuste, sitä ilman ei voi astua ovesta ulos ja taskuissa kulkee kaikki tarpeellinen.

 

Lähes läimäisin jo ulko-oven takanani kiinni, mutta onneksi hoksasin avainten saattavan olla ihan hyvä idea. Se työskentelee poliisina, tulee vasta illalla kotiin ja isä samoihin aikoihin. Sasu huitelee ties missä. Meidän talostamme löytyi hissikin, mutta yleensä käytän portaita. Ne voi astelle rennosti alas, eikä ole suurta vaaraa törmätä marttapoppoon jäseniin, jotka kulkevat hissillä. Joukko tosin taitaa olla täynnä kuuroja ja puolisokeita. Eivät ole kertaakaan valittaneet tai edes puolella sanalla ilmaisseet kuulleensa meidän asunnossamme käytävistä riidoista. Tai ehkä typerät muijat luulivat eilen illalla maanjäristyksen koittaneen ja piiloutuivat kaniiniensa kanssa pöydän alle, kun katto ja seinät tärisivät minun paiskuttaessa lattiaa jaloillani.