Osa 14: Kummallinen rantaetiketti

”Säkö olet ihan varma, ettet voisi olla kenenkään kanssa tosissasi?” Iia kysyi vielä uudemman kerran saaden kysymyksiä välttelevän nyökkäyksen vastaukseksi. Tuttavapiirimme kun muistuttaa tuhatpäistä muurahaisarmeijaa, olivat muutamatkin eri ihmiset ottaneet Iian kanssa puheeksi varsin anonyyminä pysytelleen pitkätukkaisen miehen, jonka seurassa olivat nähneet minut muutamien menneiden viikkojen aikana talsimassa aurinkoisia katuja pitkin. Tietenkään Iia ei kysymyksellään tarkoittanut minua ja Mikkoa, vaan yleisesti kysyi, eikö ole olemassa poikkeusta sääntöön. Minähän olin selittänyt hänelle Mikon ja minun välien kuvaajasta, joka voi vapaasti hypehdellä ystävyyden eri asteilla, riippuen ihan Mikosta itsestään, mutta piikkilanka-aita tultasyöksevillä lohikäärmeillä varustettuna estää kuvaajaa nousemasta sydämen pamppailemaan saaviin tunteisiin.

Haluan olla kiiltäväturkkinen, huonoa onnea aiheuttava musta kissa, joka vaeltaa yksin kohti sateenkaaren päätä löytämättä sieltä onnea. Turkki takkuisena, voimien ja elämänilon noustua nääntyneestä ruumiista taivaan enkeleille, kissa ottaa hyiseltä kalliolta kuoppaisen paikan ja nauttii viiltävistä kivuistaan, kunnes ei enää tunne, kuinka raivokas tuuli meinaa sysätä hänet kielekkeeltä alas. Kissa ei enää tunne mitään. Lisäksi haluaisin olla vapaa lintu, niissä on jotain hyvin salaperäistä. Ahdistuksen kasvaessa tietyssä paikassa liian suureksi, ne voivat lentää toiseen paikkaan ilmaiseksi ja milloin tahansa. Lintuna olisin kiertänyt jo puoli maapalloa. Ei kissaa ja lintua voi yhdistää, joten olen outo sekasikiö, enkä osaisi käyttäytyä parisuhteessa oikein. Pilaisin kaiken ajautumalla virran haarautumakohdassa kauniina pärskyvälle ja jännittävälle puolelle tylsän tasaisena liplattavan vaihtoehdon sijaan. Valitsen tahtomattanikin väärin, sillä vedän kaiken liian fiilispohjalta, ajattelematta myrskyävän puolen lumoavuudestaan huolimatta olevan vaarallinen vaihtoehto. Voin helposti jäädä aaltojen alle, enkä enää silloin ole mahdollista korvat luimussa pahoitellen palata tyynelle puolelle. Kukaan ei enää kaipaa minua sinne, minä jään yksin ahdistaviin ongelmien pyörteisiin vellomaan pääsemättä koskaan takaisin pinnalle happea haukkaamaan.

”Mennäänkö uimaan?” ehdotin nousten auringonottoasennostani istumaan. Luurangoilla ei ole ihoa, mutta rusketun silti niitä vähemmän. Säälittävät auringonottoyritykseni ehkä silti imeyttävät kehooni erilaisia aineita kuin tupakka, joten voin leikkiä olevani hetken terveellinen ulkona viihtyvä terveydestään välittävä ituhippi. Tuntui, että samalla rannalle kanssamme oli ängennyt puoli Suomea, mutta onneksi pää punaisena rääkyvien sekä innostuneena kiljahtelevien, pullaviipaleilla elossa pysyvien lellikakaroiden äänet voi sulkea mielestään lähes kokonaan. Vähän samaan tapaan kuin peleissä on mahdollista säädellä erikseen äänitehosteiden ja taustaäänien voimakkuutta, klikkauksien voimakkuutta ja musiikkien voimakkuutta.

”Voin mä ainakin tulla kahlaamaan sinne”, Iia totesi pompaten heti pystyyn, voidakseen vetää minut perässään ylös. Kuristan sen, joka on keksinyt kesän olevan rakkauden ja hauskuuden aikaa, sillä en tuntenut yhtään halua riuhtaista kättäni irti Iian otteesta. Kävelimme käsikkäin rantaveteen, ajatuksissani jopa silitin peukalollani Iian kämmenselkää. Tämä oli omalla mitallani hattaraan kietoutunutta söpöilyä pahassa muodossa, normaalisti olisin jo oksentanut kaiken vaaleanpunaisen, sydämin koristellun hilepölyn ulos itsestäni.

Iia kaipaisi omistautumista ja söpöilyä välillä, tiedän sen. Hän pystyisi olemaan luotettava tyttöystävä halutessaan, vaikka sinkkuna elääkin kanssani niin holtittomasti, että hampaattomien mummeleiden tekohampaat putoavat suusta sen loksahtaessa ammolleen järkytyksestä. Olisi kuin painajaisten taloon astuisi, jos Iialle mennessäni siellä olisikin toinen tyttö kietoutuneena hänen kaulaansa kuin lemmenkipeä koala. Ikävä kyllä päivä, jolloin olen laattalattialle paiskattu, toisten onnea lattiatasolta pirstaleina katsova lasikulko, tulee ennemmin tai myöhemmin koittamaan. Se on vain ajan kysymys, mutta minun täytyy esittää, ettei elämäni tuhoudu sinä hetkenä, vaikka se on sama asia kuin elävältä hukuttautuminen, huolimatta siitä että oma päätöksenihän veitsenteräviä kulmia omaavalta kalliolta pohjattoman meren hirmuisiin, ihmisiä syöviin aaltoihin hyppääminen on. Itsehän olen rankemman sarjan tunnevammainen, joka toivoisi kaikkien muidenkin olevan, jotta ei joudu Guinnessin ennätysten kirjaan alle kaksikymppisenä eli maailman nuorimpana aivot pölyksi lahonneena ja murentuneiden vaatteiden tilalle hämähäkkien ompelemassa, liikkumisen estämään verkossa olevana kissamuorina. Kirjan kuvassa olisi ikuistettuna yksi sadoista kissapariskunnista, joka on tuhatjalkaisista, kastemadoista ja koppakuoriaisista välittämättä möyhentänyt hiukseni pehmoiseksi pesäksi ja pullauttanut sinne mukavan pesueen, ettei pienessä yksiössä näkyisi lattiaa, vaan kissoja on kaksi kerrosta päällekkäin lattialla, kolmas kerros jo tehokkaasti tuotannossa.

”No?” kysyin Iian pysähtyessä, kun vesi halkoi jalkojamme vasta polvien korkeudelta.

”En mä halua kastella vaatteita”, hän totesi kasvoillaan ilme, joka muistutti, etteivät aivoni ihan vielä saa alkaa muuttumaan pölyksi, jonka voi nenän kautta puhaltaa ulos. Ymmärsinhän minä, ainakin puoliksi. Vedin käteni vapaaksi ja lähdin yksin jatkamaan matkaa syvemmälle. Rantakulttuurin keksijällä oli palikkalaatikko kolmion ja ympyrän mallisilla rei'illä. Robottikäsi testasi systeemiä heittelemällä palikoita oikeisiin reikiin, joihin ne mukisematta sukelsivat kohtaloonsa tyytyväisinä. Kolmion mallisesta aukosta sukeltaneille puettiin bikinit tai uimapuku, ympyröille uimashortsit. Muutaman kerran vastaan tuli kuutiopalikka, joka ei sopinut kumpaankaan reikään, joten se hetken laatikon päällä pompittuaan tipahti mustaan unohduksen jätesäkkiin. Se oli melkein kuin kolmio, kulmia vain enemmän. Melkein kuin ympyrä, reunat olisi vain täytynyt pyöristää. Vaikka se oli melkein molempia, silti se ei mahtunut mukaan järjestelmään.

Caprimittaisiksi käärityt miesten rennot farkut pysyivät Iian yllä vain leveän, mustan vyön ansiosta ja hihaton valkoinen kauluspaita sopi hyvin farkkujen seuraksi. Vetäessään pussin päähänsä, Iia varmasti menisi miehestä jo elekielen perusteella visailuohjelmassa, jossa ihmisille on puettu yksiväriset, ohuet haalarit ja veikatessaan kaikkien sukupuolet oikein, kilpailija pääsisi yleisön riemuitessa siirtymään vaikeammalle tasolle arvailemaan ihmisistä muitakin tietoja ja myöhemmin kisaamaan pääpotista. Iia ei kuitenkaan väkisin yritä leikkiä vastakkaisen sukupuolem edustajaa, joten seuraavalla kerralla rannalla ollessamme pakotan hänet pukemaan t-paidan sekä miesten uimashortsit, ja kaadan hänet surutta veteen.