Osa 28: Ihmisillä päällystetyllä maailmankartalla läpinäkyviä ovat inhottavat ihmiset, heidän kohdilleen muodostuu uusia järviä

”Olisihan sellainen talo viihtyisä. Toistaiseksi taidan kuitenkin asua koirani kanssa yksiössä”, hän nauroi lempeällä äänellään viestittäen, ettei hän sellaiseen taloon pääsisi, ellei voittaisi miljoonaa. Pehmoinen, puhtaanvalkoinen pilvenhattara oli pyytänyt Elvistä nousemaan kyytiin, kuljettanut kevyesti leijaillen pojan ylös kultaiseen valtakuntaan. Päähän oltiin työnnetty painava, kimmeltävin jalokivin koristeltu kruunu ja niskaan heitetty ylhäisestä kankaasta valmistettu viitta. Maa jalkojeni alla oli osoittautunut ansaksi, olin rämähtänyt raksahtelevien, punaisia naarmuja ihooni raapivien oksien mukana pilkkopimeään putkeen painuen aina vain syvemmälle synkkyyteen. Hämmästyin tuntiessani vankkatekoisten valjaiden kietoutuvan ympärilleni. Putoamisvauhtini hidastui, kunnes aloin kohota ylöspäin kohti maata, joka aikaisemmin oli paltani pettänyt. Elvis ohjattiin takaisin taianomaiselle pilvelle, joka lähti rauhallisesti leijailemaan alaspäin. Pääsimme samalle tasolle, kenkämme koskettivat samaa ruohoa.

”Tänään on bileet, joihin aion vielä mennä. Voit kyllä tulla mukaan, jos haluat”, kerroin Elvikselle, jonka kasvojen värejä muokattiin samalla hetkellä kaksi pykälää enemmän mustavalkoisuuden puolelle. Olin juuri alkanut viihtyä kummastuttavan luontevasti hänen seurassaan, mutta puntariin laitettaessa pään täydellinen nollaus painui alemmas.

”Sellaiset eivät ole minua varten”, hän totesi olkapäitään kohauttaen. Nousin ylös, Elvikselle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin tehdä samoin ja lähteä kävelemään kanssani pimenneestä metsästä kohti kaukana valaisevia katulamppuja. Vihaan tunnetta, kun huomaa tulkinneensa jotain ihmistä ihan väärin, joten hymyilin sisäisesti vinoa virnistystä, olinhan veikannut ainakin yhden asian oikein Elviksen kohdalla. Kävellessämme hän selitti, ettei käynyt bileissä kuin pari kertaa vuodessa, eikä pullollinen alkoholia milloinkaan houkutellut neonvärisillä nuolikylteillä tarttumaan ja nostamaan huulille. Hyvä niin tai olisin joutunut kumittamaan vaivalla luomani piirroksen Elviksestä. Kuvassa olivat hänen ääriviivansa, joiden sisällä velloi sekä kuvia että sanoja ja lyhyitä lauseita, jotka sopivat Elvikseen. Kuva oli pääni sisällä, se oli moniulotteinen, joten huomioita mahtui sisään vaikka enemmän kuin tähtiä taivaalle. Huomionarvoisimmat olivat isolla, epäolennaiset asiat pystyi löytämään puikkelehtimalla muiden ohi ja zoomaamalla muuttamaan ne tarpeeksi isoiksi tarkastelua varten. Olisin ollut hukassa, jos koko työ olisi käsketty aloittaa puhtaalta paperilta ilman ainuttakaan vihjettä.

”Koska haluan”, vastasin lyhyesti Elviksen yrittäessä saada narusta kiinni, päästä sitä seuraamalla mukaan ajatusteni kulkuun. Ei minunkaan mielestäni ollut järkeä lähteä bileisiin enää niiden ollessa jo yli puolen välin, mutta suunnitelmaani ei kuulunutkaan päästä mukaan pomppiollevaan jutkytysfiilikseen. Halusin kitata vahvaa boolia kurkustani alas suoraan kuorma-auton lavalta, selviytyä kotiin mutkikkaalta tuntuneen matkan jälkeen sammuakseni omaan sänkyyni. Horjahtaa lämpimän peittoni tukehduttajaksi ihan yksin. Oloni ei ollut flunssainen, kurkussa esimerkiksi ei raivonnut piikikkäillä partakarvoillaan kurkkuani raapiva kääpiö niin syvillä kasvouurteilla, ettei pitkilläkään sormilla ylettyisi koskettamaan niiden pohjaa. Ei ollut rumaa kääpiötä, joten ei myöskään hänen raivokkaana haavoja kurkkuuni viiltävää sirkkeliään. Omat ajatukseni juoksivat monta kilometriä edelläni, en nähnyt niistä edes vilausta, mutta eipä ihme sillä olin liian laiska ottamaan niitä kiinni. Itsetutkiskelun olin jo vuosia sitten kieltänyt itseltäni, se on vain typerää toimintaa. Tyydyin siihen, että bileet olisivat osaltani poikkeukselliset. En ollut keneltäkään vaille mitään, en tuntenut kaipaavani edes yhtä suudelmaa ja tiesin tunteen säilyvän siihen asti, kunnes olisin onnellisesti poissa tästä kaikesta, kunnes makaisin sammuneena sängyssäni.

”Ainiin! Mun on täytynyt kysyä, kuunteletko Elvistä”, muistin kellertävän valon siivilöityessä puiden läpi salaperäisinä kuvioina kenkiemme alle jäävään maahan. Olin monesti halunnut kysyä asiaa, mutta aina unohtanut.

”Tiedän häneltä vain muutaman kappaleen”, Elvis hymähti kysymykselleni ja pudisti päätään. Kuulosti vastaukselle, jonka huulet pystyisivät muodostamaan, vaikka mieli olisi maailmassa, jossa ihmiset voivat lentää ja kaupan kassalla vastaan tulee hirnuvia yksisarvisia. Tietenkin kaikki kysyvät samaa, vaikka ketään tuskin oikeasti edes kiinnostaa. En tiennyt, kirjasiko läpinäkyvä käsi tiedon muistiin mieleeni. Ainakin kerrankin käyttäydyin samoin kuin jokainen muukin ihminen, olin valkoinen lammas tuhannen muun joukossa, eikä kukaan niitä lampaita kykene toisistaan erottamaan.
”Kaapistasi ei löydy superseksikkäitä Elvis-pukuja?” vitsailin ennen kuin pehmeän maan sijaan astuimme asfaltille ja heilautin kättäni hyvästiksi.

Osa 27: Riimittelyä

”Olet silti ihastunut Iiaan?” Elvis kysyi tummat kulmat koholla, varmana myöntävästä vastauksesta. Tuli mieleen televisio-ohjelma, jossa ihmisille tehdään valheenpaljastuskoe ja myöhemmin läheisimpien ystävien haukkoessa henkeään kysymykset kuullessaan, sekä yleisön seuratessa kiinnostuneena synkkien salaisuuksien ja nolojen totuuksien paljastumista, hypitään tasoilta ylemmille. Samalla alemmat tasot romuttuvat anteeksiantamattomien tekojen tullessa ilmi, ne vetävät perustan elämältä. Eräänlaista uhkapeliähän se on, kisaaja haluaa setelitukut ja perheensä, vaikka kaikkihan tietävät totuuksien iskeytyvän maahan kuin kiilat erottaen rahat ja perheen toisistaan syvällä railolla. Suurin ja painavin kiila on taivaalla, se tärisee innostuksesta päästessään pian tuhoamaan koko maaperän. Tulee kysymys, jonka kuullessaan haluaisi muuttua kärpäseksi, paeta tuuletuskanavan kautta ulos studiosta. Puhuessaan totta henkilö saa auringon sammumaan, valehdellessaan punainen teksti korvia raastavalla äänimerkillä varustettuna pitää huolen, ettei vale mene keneltäkään ohi. Minusta tuntui, ettei vastauksellani ollut väliä, että Elviksellä oli omat, ikävä kyllä väärät, havainnot punottuna vahvaksi kalastusverkoksi, josta pikkusintit eivät pääsisi pakoon.

”En”, totesin viileästi kuin jääkuningatar. Huonoissa elokuvissa pinkkeihin verkkosukkiksiin ja farkkukankaiseen minihameeseen pukeutunut teinityttö ihastuu koulun suosituimpaan poikaan. Blondi idiootti on heittäytyneenä sängylle parhaan ystävänsä kanssa ja näyttää haaveksivalta, joten tyhmää auttava supertyhmä kysyy blondilta, onko tuo ihastunut Ethaniin. Pää on täyttynyt vaaleanpunaisesta hattarasta, joten pinkeille huulille nousee tyytyväinen hymy. Puoli minuuttia myöhemmin hänen onnistuu väittää, että eihän toki ole yhtään ihastunut. Ystävä hihkaisee, ettei voi olla totta, käskee heti kertoa kaiken. Idiootti vielä kummastelee, miten ystävän onnistui arvata oikein, vaikka hänhän selvästi sanoi, ettei ole ihastunut ja molemmat rupeavat hihittämään kuin kanat. Minulla kesti tasan sekunti tyrmätä Elviksen vihjailut.

”Pidätkö minua eläimenä, jonka aivotoimintaa yrität kartoittaa?” kysyin näsäviisaasti kerättyäni ajatuksiani Elviksen esittämän kysymyksen jäljiltä, sillä ne olivat meinanneet lipua uhkaavasti hajalleen kahvimukissa siivosti pysyttelemisen sijaan.

”En nyt sentään”, hän hymähti, minkä jälkeen vei kätensä sukimaan mustia hiuksiaan. Vastaus oli sinänsä ikävä, koska olisin voinut suositella Elvistä painumaan kotiinsa tutkimaan typerän labradorinnoutajansa aivotoimintaa, jos hän olisi myöntänyt sellaisten kokeiden kiinnostavan.
”Yritän vain saada susta jonkinlaista käsitystä, satut olemaan harvinaisen moniulotteinen tapaus”, hän kertoi tutkaillen kasvojani, mutta en suonut hänen näkevän edes sinisten silmieni pientä liikahdusta, saati kuulevan suustani yhtäkään äännettä. En ole koskaan voinut vastustaa tupakanpolton muuttamaa ääntä, puhtaaseen ilmaan ripotellaan aavistus tummaa pölyä lattian nurkasta. Hämmästyksekseni oli mukavaa kuunnella rauhoittavan pehmeää, mutta suihkunraikasta ääntä.

”Onko sulla mitään harrastuksia”, Elvis halusi tietää. Toinen suupieleni yritti koskettaa poskeani, mutta heilautin kertaalleen kieltävästi päätäni ja virne viskautui samalla päin keijujen asuinpuuta aiheuttaen vaurioita hauraisiin huonekaluihin järisyttäessään puuta. Elvis taisi nähdä vilaukselta hymyni mukana pois lentäneet ajatukseni, sillä hymähti huvittuneesti ja yllättyi saadessaan asiallisen vastauksen.

”En osaa innostua mistään, eikä huvita tehdä mitään puulta maistuvaa vain siksi, että olisi jotain tekemistä.”
”Ajattelin, että kirjoittaisit runoja”, Elvis paljasti naurahtaen ja minä nauroin hämmennyksen sekaista naurua. Kurttuiset, haalistuneisiin kaapuihin pukeutuneet tylsimykset tuikkaavat kynän mustepulloon alkaen maalata oksettavan tekotaiteellista kuvausta Suomen luonnon kauneudesta kiemuraisella käsialallaan ja mumisevat samalla alkuasukasheimon kuuloisesti maistellessaan pois kuihtuneilla huulillaan ja korppukielellään, miltä sanat kuulostavat ääneen lausuttuina.
”Elämä on paskaa, kaikki on paskaa”, runoilin silmät säihkyen. Olin suoranainen vanhempien kullanmuru koulun lavalla joulujuhlassa paperiroskan keskellä. Ylpeän vanhemman hymyn mukana ylöspäin kaartuneilla silmillä valkoiset räpellykset olivat tunnistettavissa lumihiutaleiksi.
”Olen luonnonlahjakkuus, tuo jopa rimmaa!” hekotin modernin yksinkertaiselle runolleni, jonka takia Elvikselle hengittäminen näytti käyvän työstä. Ei kannata antaa erinomaisuutensa nousta päähän, mutta runon on oltava taitavasti laadittu sekä merkitykseltään monimutkainen, jotta se saa ihmiset nauramaan sellaisella voimalla kuin vieressäni oleva Elvis hytkyi. Luomustani voisi pitää hauskana, mutta voisihan sen raakuus koskettaa elämältä huonot kortit saaneita ihmisiä ja herättää voimakkaita tunteita, saada heidät parkumaan kyynelmeren keskellä kuin nälkäiset vauvat.
”Mä soitan kitaraa”, hän kertoi vedettyään syvälle sisäänsä rauhoittavaa ulkoilmaa, joka alkoi tuoksua viileän sympaattiselle illalle kuuman kesäpäivän iloisuuden sijaan.
”Teidän suloisessa porvaritalossanne varmasti onkin erillinen musiikkihuone ja muita hienouksia”, huomautin leveästi hymyillen, mutta hampaani pysyttelivät piilossa. Halusin hieman piikitellä häntä.

Osa 26: Hulttionuori olisi muuten hyvä käsite, mutta se ei kuvaa pyörremyrskyä tietoisuuden takana

Tapasin Elviksen siinä puistossa, jossa koiraakin uskollisempi penkkini sijaitsi. Emme me yhteistuumin päättäneet määränpäätä, mutta lähdimme vain lampsimaan eteenpäin. Tai määränpäättömältä se vaikutti, kunnes olimme kavunneet syrjäiselle kalliolle, enkä voinut olla toteamatta mielessäni, kuinka joku romanttinen fiilistelijä olisi ollut maisemista haltioissaan, ihastellut harvinaisen kirkkaan veden liplattavan vasten sileäksi hioutunutta kalliota. Hitto, auringonlasku loi illuusion, että rakkauden väriseksi muuttuneeseen veteen olisi heitetty satoja kihlasormuksia välkehtimään kilpaa. Kaukana edessä näkyi myös metsää, samanlaista keijujen asuttamaa satumetsää kuin selkiemme takana katsellessamme vettä hiljaisuuden olennon ripoteltua päällemme taikapölyä ja varastettua äänemme hetkeksi mukaansa.

”Voidaan mennä muuallekin, jos et viihdy täällä”, Elvis yritti aloittaa keskustelua. Hän vaikutti viattomalle, peruskohteliaalle pojalle, joka pysyi mielummin verhojen takana kuin näyttämöllä ottamassa syvään kumarrellen kaiken kunnian itselleen, muttei voinut hillitä uteliaisuuttaan, olla salaa vilkuilematta verhojen välistä yleisön reaktioita. Taisin olla liiankin vainoharhainen pelätessäni Elviksen teroittavan kovaäänisellä teroittimella lyijykynänsä ja lähtevän piirtämään vahvoilla vedoilla päänsä sisälle ajatuskarttaa, jonka keskuskuplassa lukisi isoin kirjaimin 'Sini'. Kellään ei voi olla kykyä arvata ihmisten menneisyys ja lukea ajatukset yhtä helpoati reaaliajassa, kuin joka sekunti lisää kirjoitettavaa blogia.

”On tämä ihan kiva sallituksi paikaksi”, huokaisin lopulta, kun alkoi liikaa ahdistaa Elviksen vastausta odottava hengitys niskassani. Sekin tosin oli vain kuvitelmaa, ei tunnelma ollut painunut vaaraa hälyttävälle, punaiselle tasolle, sillä se oli rennon vihreä, eikä hiljaisuuskaan olisi saanut sitä laskemaan miinuksen puolelle. Minut valtasi ihmeellinen tunne tajutessani, että kerrankin minulta ei odotettu yhtään mitään, olisin saanut vaikka leikkiä olevani yksin. Loin nopean vilkaisun puolen metrin päässä rennosti istuvaan Elvikseen. Poika taisi käydä ovimiehen sisäänpäästämänä väljän tyylikkäästi lasisilla pöydillä ja liiankin moderneilla huonekaluilla sisustetussa kauneussalongissa kerran viikossa. Kasvojen iho oli sileä, tasaisempi kuin silkkikangas. Tavallinen ihminen tuntisi itsensä rupikonnaksi, kun ovi ei aukeaisikaan hänen paiseisille kasvoilleen, mutta voisi lohduttaa itseään toteamalla, ettei päässyt nolaamaan itseään sekoittamalla pöydät ja tuolit keskenään niiden rajoja rikkovan muotoilun hämmentäneenä.

”En aio ylpeillä, minne kaikkialle olen päässyt kyseenalaisilla keinoilla. Yhden jutun muistan kyllä ikuisesti”, kerroin, sillä Elviksen silmät katselivat minua kysyvänä aikaisemman lauseeni takia. Katse muuttui kiinnostuneeksi, pyysi minua jatkamaan.
”Oli keskiyö, jonkun ihan kujalla olevan kundin kanssa kävelimme hautausmaalle. Hän halusi surra edesmennyttä setäänsä, mutta olen ihan varma, ettei me minkään hänen setänsä haudan edessä seisty, tuskin yhtäkään jätkän tuttua oli koko hautausmaalla. Kundilla oli kello kourassa, meidän täytyi astua haudan eteen tasan 00.00.” Maailmani oli haltioituneesta, mutta puolestani pelkäävästä ilmeestä päätellen enemmän kuin vastakohta Elviksen elämälle.
”Vähän myöhemmin me pantiin vasten hautausmaalla ollutta pientä vajaa”, lisäsin ärsyyntyen, sillä en enää osannut lukea pientä pätkää elämästäni kuulleen ihmisen mielipiteitä tai ajatuksia.

”Luulin, että tykkäät vain tytöistä”, Elvis hymähti, tuntui kuin hän olisi nauranut voitonriemuisena mielessään, sillä ei ääneen kehdannut. Poika saattoi olla sekaisin, mutta enhän yleensäkään tulevia professoreja tai maailmaa mullistavia lääkkeitä keksiviä ihmisiä seuraani kisko, eivätkä sellaiset ole niin aivottomia, että menisivät lankaan ja jäisivät kiinni onkeeni. Syytä iloon olisi ollut, jos hän olisi veikannut jonkun olevan lesbo ja tuo olisi myöhemmin kertonut asian olevan niin, mutta tässä tilanteessa logiikkaa ei ollut. Numerot eivät sopineet sudokuruudukkoon mitenkään.

”Herää, ei maailma toimi millään rakkauden maagisella voimalla”, esitelmöin elämän raa'asta tosiasiasta elehtien kuin kaikkea rakastava, kiharoidensa lomaan kukkia sujauttanut hippi, joka uskoo kaiken olevan yksiselitteisesti hyvää tai pahaa ja pahankin lakkaavan olemasta pahaa, sillä ihmiset ovat hyviä, joten heidän täytyy antaa kaikki pahat asiat anteeksi. Anteeksi annetut asiat eivät enää ole pahoja, vaan muuttuvat makeiksi kuin vaaleanpunainen mehujää.
”Eikä sun kannata yrittää muodostaa minusta käsitystä”, muotoilin ehdottoman tiukan käskyn suhteelliseen ystävälliseen muotoon.

”Sinä ja Iia kuitenkin...” Elvis aloitti ja arvasin jo, mitä oli tulossa. Perkele, miksi jokaisen maailman ihmisen täytyy ottaa puheeksi Iia? Jos hän on niin maaginen, etteivät ihmiset malta olla puhumatta kanssani hänestä, vaihtakoon minun seurani suoraan Iiaan. Mulkoilin kuunsirppimäisten silmieni välistä Elviksen alkaessa vetää lasten nukketeatteria. Ensin nousi pystyyn oikea etusormi, sitten vasen. Yksinäiset sormet kulkivat hymyillen toistensa vierelle ollen aikeissa kietoutua yhteen kuin lutuinen, vain toisensa sydänsilmillään näkevä pari, mutta taivaalta sinkoava salama löi niiden välistä toimien tehokkaana erottajana. Elvis taisi hieman säikähtää äkkipikaisuuttani, mutta olin tyytyväinen kurottauduttuani läimäisemään etusormet erilleen. Ihmettelin ärsyyntyneenä, mistä hän edes tiesi Iian, mutta sain hakata omaa päätäni muistaessani kertoneeni Elvikselle viettäväni Iian kanssa aikaa ennen häntä. Kysymysmerkki välkkyi tosin silloin, kun mietin, miten Elvis osasi edes epäillä minun ja Iian olevan pari, koska ei hän voinut Iiaa tuntea.

”Mun moka”, Elvis pahoitteli hymyillen niin, että maa jonkun epätasapainoisen alla olisi lähtenyt pyörimään vinhemmin kuin pilvieläinten hennon sininen laidun maan yläpuolella.
”Halusin nähdä, millainen sun kaveri Iia on ja tein tylsyyskuolemaa, joten etsin Iian sun Facebookissa olevista kavereista. Ajattelin, ettette taida olla vain kavereita”, Elvis tunnusti, mutta hänen olisi ollut viisasta liimata suunsa pikaliimalla kiinni. Vain psykopaattimaisesta ja toisia ahdistelevasta käytöksestä hullujenhuoneelle vapautuvaa paikkaa odottava ihminen myöntäisi leikkivänsä salapoliisia suurennuslasi kourassa ja tyylikäs lätsä päässä. Elvis oli varmasti todella tyytyväinen ollessaan niin harvinaisen nero, että löysi kavereistani oikean Iian, sillä en tunne muita sen nimisiä. Ja edeltävä lausehan oli sarkasmia parhaimmillaan.

Osa 25: Jos asuisi yksin...

Suunnitelmana oli kiirehtien käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet, mutta suunnitelma täytyi vaihtaa sotasuunnitelmaan kuullessani olohuoneesta television ääniä. Minulla ei ollut aavistustakaan tietäni häiritsevästä henkilöstä, en ollut tiennyt kenenkään olevan kotona vielä tähän aikaan illasta. Pistin hapen kerrankin kulkemaan kehossani pulppuilevana jokena sisälläni tyrskyillen vetämällä syvään henkeä. Yksin asuessani voisin tulla ja mennä vaikka klovnin näköisenä saamatta kommentteja samassa kämpässä asuvilta, ellen sitten huomaisi lamppujen alkaneen nauraa ulkonäölleni. Yksin asuessani voisin täydellisesti eristäytyä muista, minä olisin ainoa, joka voisi päästää ketään sisään. Jokaisena aamuna raahautuisin asunnolleni kampelaa littanammassa kunnossa, silmät eläimillä koristellun hyrrän lailla pyörien, mulkoillen ympäristöä melkein kuopistaan ulos pullahtaen. Karmeiden silmieni takia en hahmottaisi edes oikeaa ovea. Täyteen aineita pumpattua katsettani olisivat ripsiväritkin paenneet kaulalle asti. Olisin ihan rappiolla, sitä en epäillyt yhtään. Enkä voisi tapella Sen kanssa, joten täytyisi ottaa vartaloni muodot uusiksi moukaroivia matseja satunnaisten partaveikkojen kanssa.

”Cool tyyli”, veljeni kommentoi askeleideni häirinneen minunkin kasvoistani saman värisinä löytyvien silmien ja television välillä vallitsevaa magneettista vetovoimaa. Sasun ilme ei värähtänytkään sen nopean vilkaisun aikana, vaikka en minä verisillä jäljillä normaalisti korosta rikkinäisiä farkkujani. Muuten olisin pitänyt lahkeet käärittyinä ylös, jolloin vain suuret laastarit polvissa ja kämenissä olisivat antaneet tyylilleni omaleimaisuuden viimeistelemän suolaripauksen, mutta kävellessä lahkeet eivät olleet pysyneet tahdolleni suopeina, vaan nousseet hallitsijaansa vastaan, jolloin olin luopunut vallasta.

”Kaupungin spurgut varmasti kävi liiankin intoina, kun huomasivat tasoisensa tytön”, Sasu virnuili, mutta tuntui puhuvan enemmän ruudun takana eläville ihmisille, kuin minulle. Juuri sopivasti Sasun vitsin jälkeen televisiosta kuului naurua, eivätkä silmäni olisi kasvaneet kummituseläimen aina hämmentyneiden silmien kaltaisiksi, vaikka veljeni olisi luullut hahmojen nauravan hänen vitsilleen.
”Kiitos”, naurahdin voidessani kerrankin reagoida Sasun heittoon muutenkin kuin antamalla silmieni yllä loikoilevien karvamatojen kurkotella lämpöä hohkaavaa aurinkoa lähes sokeat silmänsä ummistettuina kiinni.

Kävin pikasuihkussa, pieniä jäästä muotoiltuja, mutta ihoon solahtavasti uppoavia neuloja tuntui sinkoilevan olkapäilleni ja juuri niin halusinkin tuntea. En tuntenut itseäni enää kokonaista, mädäntyessään pörräileviä ötököitä säpäleiksi menneellä, mutta vieraanvaraisella sydämelläään paikalle kutsuvaa antilooppia syöväksi luolamieheksi. Lemuavasta eläimen nahasta huolimattomasti kokoon kursitut vaatteenikin pääsin vaihtamaan reikäneulosta olevaan väljään paitaan ja käytössä itseensä reikiä syöneisiin, tummanharmaisiin farkkuihin. Rastat vedin vaihteeksi tönkölle ponnarille taakse, joten suomalaisia muinaisuskoja edelleen totena pitävä marttakerholaisnaapurimme voisi pelästyä törmätessään rappukäytävässä ihmisten käytöksestä ärtyneen talonhaltijaan, joka uhkaa polttaa koko rakennuksen yhdeksi pieneksi tuhkakeoksi.

”Menetkö treffeille sen joulupukin kanssa?” Sasu naureskeli joutuessani kävelemään jälleen hänen ohitseen päästäkseni eteiseen tekemään lähtöä.

”En, mutta onneksi Mikon naama ei muistuta karvaista gorillaa, jonka silmämunissakin melkein kasvaa karvoja”, vastasin heittäen samalla lievästi tupakalta haisevan nahkarotsin niskaani. Joulupukkia hevarista olisi varmaan vaikea lähteä muovaamaan, mutta toisaalta Mikko tuli loistavasti toimeen ainakin pikkusiskonsa kanssa, niin miksei muidenkin lapsien. Kasvattaisi siistiksi trimmattua partaansa puoli metriä ja värjäisi valkoiseksi, niin voisi jopa pärjätä aitopartaisena pukkina.
”Toivon, ettei tämä tietoisku shokeeraa liikaa, mutta miehillä yleensä kasvaa partaa jo ennen kuin he täyttävät 50 vuotta”, huikkasin vielä hilpeästi ovenraosta, minkä jälkeen paiskasin ulko-oven kiinni ja kiirehdin rappuja pitkin alas.

Osa 24: Huutoni kaikuu toisen suusta

Tartuin Iiaa olkapäistä kiinni, hän yritti räpiköidä vapauteen. Kaaduimme kukkien sekaan, en vieläkään ollut kiinnittänyt niiden lajikkeeseen huomiota, vaikka olin katsellut, kuinka Iia aikaisemmin nyhti niitä irti maasta. Kukkia kuin kukkia, yhdentekeviä kasveja joka tapauksessa.

”Sä se epäreilu olet”, murisin hänen korvaansa saaden nenääni melkein osuman hänen yrittäessään rimpuilla pois vankasta otteestani. Iia oli täynnä vihaa, tuli mieleen hyökkäävä parvi ampiaisia. Kierimme, rimpuilimme ja yritimme päästä niskan päälle, se oli oikea, fyysinen tappelu, vaikkemme kumpikaan olleet niin vahingoittavia, kuin mihin olisimme pystyneet.
”Päästä irti!” Iia huusi niin, että teki mieli painaa kädet korvien suojaksi. Kuitenkin kieltäydyin tottelemasta, painoin huuleni allani epätoivoisen vihaisena rimpuilevan Iian kaulalle. Hänen kaulansakin oli jännittynyt raivosta, tuntui kuin ihon sisällä olisi ollut äärimmilleen kiristettyjä kitaran kieliä, jotka voisivat milloin tahansa napsahtaa poikki.
”Älä koske muhun!” hän karjui, kuulin pääni sisällä pienen klik-äänen merkiksi, että kaksi katkenneen sähköjohdon pätkää saatiin taas sähköä kuljettavaksi putkeksi ja lamppu syttyi. Minä huusin samoja sanoja yöllisessä tappelussa Sen kanssa. Makasin lattialla räkääni miltei tukehtuen, hiukset kyyneleistä märkinä ja yritin turhaan potkia tieni vapauteen. Muisto sai minut kohottamaan ensin pääni, lopulta kelasin virvelillä itseni istuma-asentoon Iian jalkojen päälle. Välillämme taisi kulkea näkymätön, mutta vahva ja joustamaton siima, sillä allani oleva tyttö nousi istumaan samaa tahtia kanssani. Silmissä ei enää ollut vihaisena köyhän pikkukylän kirkkoon iskeviä salamoita, jotka aiheuttaisivat kaaoksen saadessaan kirkon ympärille kerääntyneet, keskiajan talonpoikaistyyliin pukeutuneet ihmiset juoksentelemaan kädet ylös nostettuina ympäriinsä, kuin valkoisen haamun nähneet hamsterit suu auki kauhistellen. Nyt syvälle silmiini sukeltavissa silmissä näkyi erilaisia kipinöitä, samanlaisia kuin kauniissa tähtisadetikuissa.

Hiljaisuuden tuuli pyyhälsi välistämme, kun molemmat odotimme toisen päättävän jääkauden pituiselta tuntuvan ajanjakson suudelmalla. Taisteltuani liian kauan minua puoleensa vetävää magneettia vastaan, annoin kerralla periksi ja paiskauduin vasten magneettia. Suutelin Iiaa, se oli kaukana hennosta ja tilannetta tunnustelevasta suudelmasta. Fiiliksiä tarkastellessa tuntui kuin olisimme molemmat odottaneet vuoden tätä suudelmaa. Käteni kulkivat pitkin Iian selkää yrittäen saada tästä kaikesta mahdollisimman paljon irti. Tunsin Iian hymyilevän veikeästi huuliani vasten, joten olin kummastunut pöllö pyöreiden lasiensa takana hänen ohjatessa määrätietoisesti käteni pois selältään.

”Älä koske”, hän komensi vasten huuliani ja poisti hämmennykseni kiskoessaan minut mukanaan entistä ihanampaan suudelmaan. Hänen painaessa käteni käskevästi selkäni taakse, tunsin itseni tuhmia tehneeksi koiraksi, joka pakotettiin napakalla käskyllä lattialle istumaan siksi aikaa, että sotkut on siivottu. Tajusin, mitä Iia halusi ja virnistin ihanan monivivahteisia, tupakkaakin koukuttavampia huulia koskien. Tuoksu ei ollut helmiäsimäisen hedelmäinen eikä raamikkaan maskuliininen. Iia tuoksui salaperäisen sademetsän androgyynille olennolle, josta irtaantuvaa, ilmaan leijumaan lähtevää, huumaannuttavaa tuoksua minä imin sisääni. Odotin, koska Iia päästäisi omat halukkaat, mutta toistaiseksi selkänsä takana siivosti odottelevat kätensä valloittamaan vartaloani kuin innostuneet tutkimusmatkailijat tuntemattoman, seikkailuja vahvasti lupaavan vuoren juurella reput selässään, valmiina sanomalehtien myyntivaltiksi.

”Tissit vai perse?” Iia kysyi tehden itsestään tikanheittoruoritukseni maalitaulun oudolla kysymyksellään.

”Eihän sulla ole kumpaakaan”, naurahdin kummastellen. Oliko tämä kompakysymys tai Iian lesbopiireissä oppima insidearvoitus? Armeijana liikkuessaan poppoo näytti silmissäni sanakirjamaisen stereotyyppisten lesbojen kokoukselta, johon ei voi olla täysivaltaisesti kuuluva, ellei elämän suurimpana tavoitteena ole istua puupenkillä jalat ristiin puristettuna, sormet syyhyämään saavassa puutteessa kärvistelevältä vaikuttaen, vaikka heidän porukkansa välisiä seksikokeiluja voisi kätevästi kaavoittaa abstraktilla ristipistotyöllä. Tyttö Y oli X:n kanssa ja X kaksi kertaa Z:n kanssa, eikä pidä unohtaa Y:n seurustelleen Z:n kanssa kuukausi sitten. Pistoja täytyisi vetää toistensa yli ja ali, välillä kierros kolmen langan ympäri ja viisi pistoa oikealla, heti perään kahdeksan alaspäin. Joka yö täytyisi herätä täydentämään työtä vähintään yhdellä uudella pistolla. Muutama porukan jäsenistä saa minut viihtymään seurassaan, mutta olisi lähinnä painajaismaista viettää iltaa sisäsiittoisen näköisessä porukassa.
”Kumpaa ominaisuutta sä katselet naisissa? Vai houkuttaako miehet enemmän?” Iia kysyi vakavalla naamalla, tilanteessa oli vähemmän järkeä kuin kultakalojen yleisurheilukisoissa, joissa koreat kalat voisivat jopa pärjätä kuivanmaan pituushypyssä, jos näkisivät ponnistusviivalta virkistävän vesisaavin ja pomppisivat lätsähtelevien äänten saattelemana kohti sinisenä hohtavaa pelastustaan.
”Nähdään, muuten rockin kuningas joutuu odottelemaan”, tajusin juuri sopivasti ja vedin Iian kädet pois paitani alta. Kevyt suukko hänen hämmennyksestä auenneille huulilleen, ennen kuin jätin gasellin yksinään pienelle kallion tasanteelle, josta pääsisi pois vain vaaroja kohti loikkaamalla.

”Tiedän sinun lukinneen kaikki tällaiset asiat mielesi sisäiseen vankilaan, mutta voisit jo vapauttaa ne. Maa mun jalkojeni alla ei kallistu mihinkään sun suuntautumisesi mukaan. Haluaisin vain, ettet sinä olisi noin hukassa. Oli lesbo tai ei, ei ole normaalia ruveta väkivaltaiseksi tai sulkeutuen häipyä paikalta sen sanan kuullessaan”, Iia jutteli selälleni, jota sitäkään ei kiinnostanut. Selkäni poistui matkassani pois Iian psykologia leikkivien ja samalla huomiotani pöydän vieressä tunteikkaina kerjäävien nappisilmien näkyvistä.

Osa 23: Väärin mennä yrittävät sanat heijastavat sisintä

Tunnelma oli kaukana lämmöstä, joka tällaisessa tilanteessa olisi läikehtinyt rakastavaisen parin ympärillä. Toisen olisi kuulunut polvistua haavoittuneen rakkaansa viereen ja hoitaa hänen haavansa, kuiskailla rauhoittavalla äänellä kaiken olevan kunnossa ja painaa suukko haavan päälle, jotta se paranisi nopeammin. Meidät oli kahlittu käsiraudoilla kiinni hiljaisuuteen, kun olimme kävelleet metsäaukiolle istuskelemaan. Minä kaadoin pullosta raikkaan viileää vettä polvelleni, jonka tieltä olin käärinyt rikkoutuneet housut ylös. Haavoihin syöksyvä vesi kirveli, mutta lika toivottavasti huuhtoitui pois. Kuivasin polven kädelläni ja läiskäisin suuren laastarin siihen päälle. Vihdoin jokainen haava oli huudottu ja veren pulppuaminen valtoimenaan oli estetty. Tuli mieleen tenavavuodet, jolloin kaatuilin pihalla juoksennellessani tai pyörällä ajaessani, silloin aina tukin haavat laastareilla ja itkun jälkeen valkoiset hampaat pilkistelivät kyynelten ja rään kostuttamien huulten takaa ilmaantuen lopulta kokonaan esiin. Olin ollut aina niin ylpeä hoitaessani polveni itse ehjiksi ilman aikuisen apua.

Iia oli muutaman metrin päässä minusta, taisi pitää minua niin moraalittomana, ettei kestänyt olla sen lähempänä. Huppu pysyi edelleen hänen päässään estäen häntä näkemästä sivusilmällä minun tekemisiäni. Iia näytti haavoittuvaiselta nyhtäessään kukkia maasta, tuijottaessaan suoraan eteensä. En ollut koskaan aikaisemmin pitänyt häntä valkoisena untuvahöyhenenä, jota täytyisi kantaa varjellen kämmenellä varoen rytistämästä sitä peruuttamattomalla tavalla. Niin hentoista höyhentä ei voisi suoristaa, jos sille vahingossa jotain tapahtuisi, se olisi yhtä hento kuin sudenkorennon puhdasta järvivettä vasten kimmeltävät siivet, joihin suu auki kauneutta hämmästelevän ihmisenkin on kiellettyä koskea. Lisäksi täytyi laittaa toinen käsi untuvaisen höyhenen ylle suojaisaksi kupoliksi, ettei tuuli vetäisi sitä mukanaan synkkään, vaarallisten henkiolentojen täyttämään metsään. Iian laihojen käsien hieman treenatut lihakset näkyivät samoin kuin ennenkin ja ranteessa jo pienen ikuisuuden roikkunut metalliketju kertoi, ettei hän ollut kissankellon sinisestä kukasta itselleen mekon tehnyt hauras keijukainen. Hänen haavoittuvaisuutensa sai minut himoitsemaan kiihkeää suudelmaa, pystyin aistimaan, millaista tunnelatausta suudelmaan pureutuisi pienillä hampailla. Surua, vihaa, kiihkeyttä, kaikki tunteet lukitsisivat leukansa kieltäytyen päästämästä irti, purisivat kuin pienet punkit alkaen paisua ryystäessään verta sisäänsä. Kummallisen häiriön takia punkit poksahtaisivat, sinkoaisivat kaukaisuuteen. Jäljelle jäisi intohimo.

Huomasin Iian vilkaisevan salaa minua, hän taisi yllättyä saadessaan vastaan minun silmäni. Silmistäni ei saanut mitään tunnetiloja irti, kaikki oli mielessäni liian sekaista, tuhansien ainesosien litkua, pahan noidan soppaa. Taisin olla niin pyörällä päästäni, että itselleni tyypilliseen tapaan olin tuntematta yhtään mitään.

”Sini, sä olit äsken helvetin typerä”, Iia lausui ääni väristen tuntemattomasta syystä, olin varma, ettei se johtunut itkusta, sillä ei Iia tämän takia saisi alkaa itkeä. Niittyä reunustavat puut tarjosivat Iian silmille minua enemmän virikettä uurteineen ja haarautuvine oksineen.
”Miksi sinun piti mennä leikkimään idioottia?” hän kysyi heikolla äänellä, jonka sisään oli piilotettu kanuunan verran voimaa. Iia vaati saada vastauksen. Lopulta hän käänsi hupun alle piiloutuneet kasvonsa suuntaani. Ehkä minun täytyisi kerrankin toimia kuten muut ihmiset, puhua vaikenemisen sijaan.
”Jos mä olen mun t-” Perkele! Iia ei ole minun omistamani pörröinen koiranpentu rusettikaulapannalla ja vielä vähemmän mitään t-kirjaimella alkavaa.
”Toverin kanssa ja joku... Tarkoitan... Se ei ollut järkevästi tehty, mä en ollut oma itseni. En mä normaalisti lyö toisten kasvoja verille”, yritin paniikissa sokeltaa epämääräisen vastauksen Iialle, mutta hän ei tainnut olla skarpissa mielentilassa, kun ei kiinnittänyt huomiota erikoiseen sanavalintaani. Kukaan normaali alle kuusikymppinen ei käytä sanaa 'toveri'.

”Turpa tukkoon ja kuuntele. Susta pitäisi varmaan olla huolissaan. Oletko esimerkiksi koskaan kertonut kenellekään rakastavasi häntä? Vai kykenetkö sä ylipäätään tuntemaan yhtään mitään?” rauhallisuutta kannattava tyttö kivitti minua korottamalla ääntään turhautumisen asteikoille. Syytös työnsi vanhaan, aikoinaan kiiltävän punaisena pyörineeseen karuselliin vauhtia. En voinut pysäyttää sitä, minun oli pakko antaa ajatusteni lähteä pyörimään. Pyörimissuunta oli nykyhetkestä kohti lapsuutta. Viimeisiin pariin vuoteen en ollut sanonut maagisia rakkauden sanoja, hämmästyin kun pyörimme vielä useamman vuoden ohi löytämättä niitä sanoja. Pääsimme lapsuuteen, kymmenvuotiaana vihdoin tuli hetki, jolloin kerroin isälleni rakastavani häntä. En halunnut löytää tilannetta, jolloin kerroin silmät säihkyen rakastavani Sitä, joten onneksi onnistuin työntämään rautakangen vinhasti pyörivän karusellin väliin ja pysäyttämään sen vihdoinkin. Muistin lapsuudestani, että vieraillessamme tuttavaperheillä, telkkaria perheen voimin katsellessa tai iltasatua kuunnellessa pikkuveljeni Sasu halusi istua aina Sen sylissä. Ajatus, että minä olisin ollut toisella polvella, puistatti minua jo silloin. Sellainen olisi ollut vastenmielistä, epäluontevaa. Isän sylissä heiluttelin satunnaisesti jalkojani.

”En mä mikään psykopaatti ole!” korotin ääntäni ja ponkaisin itseni ylös maasta. Polvet vinkuivat minua huomioimaan niiden haavat. Kävelin Iian eteen, taistelin orjantappuroita vastaan kieltäessäni itseäni koskemasta Iiaan. Olisin halunnut tuntea hänen vartalonsa omaani vasten ja suudella, olin kuin kiinnostavan nartun havainnus uroskoira, joka talutushihnasta tai omistajastaan välittämättä puskee esteiden läpi nartun luokse häntä innostuksesta läiskyttäen.

”Nytkö aiot löydä muakin?” Iia kysyi tarkoituksenaan ainoastaan ärsyttää, ja nousi itsekin ylös ruohikolta. Yritimme molemmat syvälle toisen silmiin tuijottamalla ennakoida tulevaa, mutta kumpikaan ei nähnyt lasipallon sisällä tulevaisuutta. Ennustaa ei voi, kun kumpikaan ei itsekään tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Juuri niin!” Siinä hänelle vastaus.

Osa 22: Punaista silmissä ja polvissa

Kurkkuun hypännyt sydämeni sykki peloissaan vaikeuttaen samalla hengitystä, mutta kuivunut kurkku rahisten taistelin ja vilkaisin olkani yli. Jatkoimme juoksemista, ohjasin meidät Valintatalon taakse, piiloon teinipojilta. Jatkoimme juoksemista eteemme avautuvaa kujaa pitkin kerrostaloalueelle ja puikkelehdimme sen läpi. Yritimme pitää vauhdin samassa lukemassa, mutta toisin kuin autoilla, meidän voimamme alkoivat uupua ja vauhti hidastui huomaamattammekin, sillä riutuneena vauhti tuntui ihan yhtä hurjalta. Mittari oli maksimissaan, sillä uupuneina emme olisi päässeet kovempaa. Olimme vastapäätä rillipöllöille suunnattua, kirjojen lisäksi seiniä ja kattoa myöten pölyttynyttä kirjastoa, kun päätin meidän voivan jo rentoutua. Vapautin Iian käden verisestä otteestani ja lysähdin keskelle autiota katua. Emme olleet enää keskustassa, joten uteliaita silmäpareja ei toivottavasti ilmestyisi rakennusten takaa kuin kauhuleffojen ylimääräiset, pimeyden synkistä varjoista esiin kömpivät kiilusilmät. Kauhua se minulle olisikin, en halunnut nyt ketään ihmistä luoksemme kieli suusta ulos roikkuen kummastelemaan, olenko syönyt Hesburgerin ranskalaisia tahmaten käteni ketsuppiin vai pitäisikö tehdä rikosilmoitus.

”Ei ne enää seuraa”, rähisin maatasolta. Tuntui kuin suuhuni olisi tungettu hiekkapaperia, jolla olisi raastettu poskieni sisäpintaa ja kielen makunystyrät viilattu savuun sekoittuvaksi pölyksi taivaalle, lopuksi tasoitettu kielen muotoa molemmilta puolilta. Vilkaistessani olkani yli, olin nähnyt poikien vain toteavan, ettei seuraaminen kannattaisi ja lähtevän laahustamaan takaisin laumansa pariin. Ehkä he päättelivät olevan viisaampaa kärrätä minun nyrkkeilysäkikseni joutunut ystävänsä pikaisesti aavalta mereltä sameaan, kasvien tukkimaan lammikkoon, sillä joku varmasti saapuisi paikan päälle huutoa kuultuaan. Pahimmassa tapauksessa joku oli nähnyt tilanteen, kokenut kunnon kansalaisen velvollisuudekseen soittaa vieläpä sinilakkiset lainvartijat kesken donitsitaukonsa selvittämään nuorison veriseksi käynyttä riitaa. Pystyin luottamaan siihen, etteivät räkänokkapojat halunneet tekemisiin kyttien kanssa, äitihän voisi vaikka takavarikoida Pleikkarin, joten viikonloppulanitukset estyisivät, koko maapallo kiepsahtaisi niin voimakkaasti vastakkaiseen kulmaan, että pojat voisivat vain huutaa pudotessaan jalat sätkien avaruuteen painovoiman tehdessä tepposet, lakatessa toimimasta heidän kohdallaan. Vaikka vilkaistessani tajusin roskakatoksissa röhkivän jengin antavan asian olla, halusin meidän pääsevän palaamaan turvalliseen höyhenpesäämme puun taivasta hipsutteleviin latvoihin ollaksemme tarpeeksi kaukana vaarasta. Eihän sitä tiedä, vaikka heidän mielensä olisi muuttunut meidän hidastaessa pakovauhtiamme ja jäädessämme makoisiksi, suojattomalla pellolla laiduntaviksi kauriiksi vatsa kurnien saalistavan leijonalauman näkökenttään.

Olin tyytyväinen itseeni, en ollut pillahtanut missään vaiheessa lasikenkäisen prinsessan itkuun. Olin ollut enemmänkin karski metsämies. Mieleeni uiskenteli kymmenien ja taas kymmenien tyttöjen kasvoja, tuttujen ja tuntemattomien, ne tuntemattomat kasvot olivat mielikuvitukseni tuotosta. Jokaista näistä tytöistä yhdisti yksi asia, he olisivat alkaneet nyyhkyttää lohduttomasti viimeistään iskeytyessään maahan niin, että pikkukiviä ja hiekkaa upposi harvahampaisesti irvisteleviin polviin. Tietenkin juokseminen oli koskenut! Rauhoituttuani tarpeeksi, nousin kivusta seisomaan kivun kiskoessa kasvoilleni hampaat paljastavia ilmeitä. Olo oli kuin auton alle jääneellä kissalla, jonka toinen jalka olisi kuin norsun jalan alle jäänyt ja jokainen viiksikarva olisi joutunut auton renkaiden alle, tarttunut niihin kiinni ja repeytynyt viiltävän kivun höystämänä irti ressukan kuonosta. Hölmistynyt katti katselisi surumielisenä mustia renkaita, joiden mukana viikset rullaisivat eteenpäin kuonoaan odottamatta.

Vilkaisin Iiaa, hänen ilmeensä kertoi kaiken tarvittavan. Etukäteenkin tiesin Iian vihaavan väkivaltaa kaikissa sen mahdollisissa ilmenemismuodoissa, mutta hänen ilmeensä kertoi hänen halveksuvan minua enemmän, kuin osaisin sanoiksi pukea. Tilanteen, voisi sitä kutsua tappeluksikin, ollessa käynnissä, olin ollut kauttaaltaan karvainen, suurimmaksi osaksi nelinkontin römyävä nykyihmisen esiaste ja Iia 2000-luvun suurin popstara glittermekossa. En muistanut meidän elävän samassa maailmassa. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän oli tehnyt minun hyökätessäni pojan kimppuun, en ollut kuullut hänen ääntään kuten en monia muitakaan ääniä silloin, olin keskittynyt vain lyömiseen. Se henkilö en ollut minä, en huvikseni lyö toisia, vaikka heidän sanansa tarrautuisivat jalkoihini piraijoiden voimalla purevien marakattien muodossa repien lihat irti jättäen jäljelle kolottavat luut. Jälkikäteen ajateltuna tilanne oli pelottava, oli kammottavaa toimia ja ajatella kuin raivopäinen, täysin vieras härkä, mutta olla omassa ruumiissaan. Päätin, etten enempää en ajattelisi koko tilannetta. Rypistin tapahtuman mielessäni tummaksi mytyksi ja viskasin roskakoriin. Voimalla heitetty muisto sai kevyen roskakorin heilumaan, mutta pyörivä ääni loppui lopulta ja roskakori oli jälleen turvallisesti paikoillaan.

”Puhutaan myöhemmin, voitko käydä ostamassa vettä ja laastareita?” kysyin mahdollisimman normaalisti, leikkien kaiken olevan kunnossa. Iia pysyi mykkänä, pelkäsin todella hänen olevan niin vihainen, ettei hän enää koskaan sanoisi sanaakaan minulle. Siinä tilanteessa Iia paiskaisi elämääni symboloivan mustan lasipallon päin rumasti tapetoitua seinää, kaikki olisi pirstaleina ja tuntuisi, kuin silmiini olisi eksynyt pieniä lasinsirpaleita. Ne saisivat minut itkemään, mikään ei olisi enää hyvin ja pillittämällä pettäisin itseni, joten oloni olisi entistäkin riutuneempi. Iia suuntasi askeleensa silmissäni sumuiselta ja kovin kaukaiselta näyttävää kioskia kohti. Minä en voisi seurata tai ihmiset huolestuisivat minut nähdessään, jotkut kaljuuntuvat harmaapäät tuntuvat karttavan minua ilman veritehosteitakin. Katsellessani Iian loittonevaa selkää, tunsin olevani elokuvan nainen, jonka hänen elämänsä rakkaus jättää viileästi ja enempää selittelemättä lähtee lampsimaan poispäin. Poskeni kramppasivat, mutta pakotin kasvoilleni hymyn. Jonkun surkuhupaisan teorian mukaan ihmisen mieliala nousee kaiken ällöttävän tavaran keskeltä haisevasta likakaivosta ylös ihmismäiselle tasolla, jos pakottaa huulensa hymyyn. Silmäni olivat tyhjät, niistä sai yhtä vähän irti kuin tyhjästä valkoisesta paperista. Niillä silmillä huomasin Iian vetävän mustan hihattoman hupparinsa hupun päänsä suojaksi, kuin se muka suojelisi häntä tai estäisi kontaktin ulkomaailmaan. Minua olisi ahdostanut hupun alle piiloutuminen, huppu on kuin pään ympärille kiristetty hirttopussi. Pussista ei pääse pois, eikä voi keskittyä muuhun kuin pussin sisällä seinämästä seinämään pomppoileviin ahdistuneisiin ajatuksiinsa, jotka pyörivät enemmän kuin sukka pesukoneessa. Olet säkissä yksin päälle monstereina hyökkäävien ajatustesi kanssa.

Sulavilla tassuillaan mieleeni hiipi ajatus, jollaisen huomaan päässeen livahtamaan sisään ehkä kerran vuodessa, sillä ei minun kuulu välittää kenestäkään. Pelokas ja naiivi, sileäturkkinen kissa yritettiin laskea ärhäkästi räyhäävien kirppujen valssilattiana toimivien koirien joukkoon. Toiveeni erosi muista ajatuksistani räikeästi, mutta vaihteeksi oli viihdyttävää tuntea oloni niin pahaksi, että teki mieli oksentaa. Toivoin voivani kietoa käteni laihan Iiaan ympärille, jotta Saturnus palaisi jälleen omalle radalleen.

Osa 21: Tosinaisella on nyrkit

”Te pikkupojathan ette noin puhu!” ärisin lähtien lipumaan rauhallisesti poikia kohti kuin aavelaiva. Kun rauhallisuus on liian voimakasta, ei voi olla varma jatkaako laiva aavemaista kulkuaan kierteille rullautuvassa, liikkeissään haamuja muistuttavassa sumussa, vai hyökkääkö laivasta karmivia, haudasta ylös kaivautuneita merirosvoja. Kaikki pojat olivat hieman varuillaan, sen näki heidän tilannetta analysoivista silmistään.

Kävelin uhkaavan lähelle pulleaa poikaa ja näin muutaman finnin hänen leuassaan. Oksettavat paiseet näyttivät varastoivan sisällään pitsaviipaleita, jätkän kasvoilta kerättyä rasvaa voisi käyttää ranskanperunoiden uppopaistamiseen.

”Itse olet vitun säälittävä”, kuiskasin liioitellun selkeästi pitäen katsekontaktin poikaan ampuakseni silmilläni hänen hailakansinisiin silmiinsä jatkuvalla sarjatulella hammastikun kokoisia, mutta lihaveistäkin terävämmäksi viilattuja keihäitä. Vihasin pojan silmiä melkein enemmän kuin hänen sanojaan, ne eivät olleet tippaakaan pahoillaan. Ivallisuuden välkkyvän auringon toisella puolella ilokseni häilyi harmahtava pelon ja epävarmuuden pilvi.
”Kuulitko?” karjaisin saaden osan jengistä säpsähtämään uhkan ilmapiirin rikkoessani ja päästäessäni villit kojootit valloilleen. Aikailematta, edes seurauksia miettimättä, toimin kuin ammattilainen. Kehoni jännittyi kuin liian suurella paineella tyhjästä poksahtamisvaaraan pumpattu ilmapatja. Toinen valmiiksi nyrkkiin puristetuista käsistäni nousi ja upposi rasvaiseen possun ihoon, johonkin kärsän ja vasemman posken välimaastoon. Toimin kuin tappelemaan ohjelmoitu robotti, en antanut pojan toeta hämmästyksestään ja olla perillä tilanteesta, enkä antanut itseni suunnitella seuraavaa siirtoa. Tuuppasin hänet menemään kuin kallion reunalla olevan suuren kivenlohkareen, mutta ennen kuin kivi ehti ehti molskahtaa veteen aiheuttaen tärykalvot puhkaisevan äänen ja syöstä aaltoja kohti taivasta ja viskoa pisaroita minun psykopaattisen ilmeettömille kasvoilleni kallion reunalle, jengi sai viime hetkillä hänestä otteen. Ei ollut paljosta kiinni, että rasvassa uitetut niskahiukset olisivat paiskautuneet vasten asfalttia. Poika ei osannut tehdä muuta, kuin päästää ilmoille karjaisun ja taustajoukot vetivät säikähtäneinä henkeään, tuskin kukaan oli odottanut tytön lyövän heidän johtajaltaan melkein kallon halki. Ensimmäisen lyöntini jälkeen olisi tarvittu vain muutama sekunti lisää ennen tuuppausta, niin poika olisi itsekin kerennyt kaatua maahan ja ehkä menettää tajuntansa, mutta vartaloni laittoi minut leikkimään maailman tapahtumista päättävää ja vetelemään tietyistä naruista, nopeuttamaan tapahtumia.


Punaista mönjää alkoi varovaiseen tahtiin valua pojan nenästä, muutama hänen ystävistään yritti saada selville hänen tajuntansa tasonsa. Porsaan mieli oli yhtä punainen kuin hänen nenästään valuva veri tai sitten hän näki viattomien pilvenhattaroiden ja aseistettujen pirujen tanssivan paksua savua tupruttavien kokkojen välissä puikkelehtien ja oli ihan ulapalla todellisuudesta. Sinihupparinen poika nousi maassa makaavan ystävänsä vierestä ja lakkasi hössöttämästä kuin ensiapuhoitajan asuun pukeutunut, aina liikaa säheltävä kukkahattutäti kolmella mahaan kertyneellä vuosirenkaalla.

Olin paiskautuneena veriset kämmenet ja polvet vasten likaista katua. Mielessäni pyöri vain yksi CD, joka jankutti hoputtavalla äänellä, että minun olisi pakko hypätä pystyyn ja vaihtaa maisemaa valoa nopeammin. En halunnut koko poikalauman hyökkäävän kimppuuni hyeenalaumana raadellen minut sellaiseen kuntoon, etteivät edes Sasu, isä ja Se eivät tunnistaisi minua perheeseensä kuuluvaksi tytöksi. En halunnut tulla potkituksi ja silmäni sulkiessani tuntea poikien sylkevän kasvoilleni voidessani ainoastaan maata sikiöasennossa, kavahtaa jokaisen iskun kohdalla ja rukoilla heidän pian lopettavan, minkä jälkeen laukkaavan pakoon. Hengitin kiivaasti, olin hieman pyörällä päästäni tilanteen suhteen, vaikka olinkin saanut kädet alleni välttyen iskemästä päätäni kovaan asfalttiin. Pakenemisvaisto oli kuin villieläimellä, minun olisi pakko selviytyä. Samastuin raihnaiseen vanhukseen kammetessani itseni ylös. Maa ei tuntunut vakaalta jalkojeni alla, minä hetkenä tahansa maanalainen tulivuori voisi purkautua tai maanjäristys hajottaa kadun tunnistamattomaksi syvien railojen lisääntymispalatsi. Otin kiintopisteekseni Iian, jonka kasvot kauhistus oli lamauttanut ja saadakseni hänetkin pakenemaan paikalta, oli tartuttava hänen käteensä ja kiskottava perässä. Kämmenestäni valuva veri luuli olevansa liisteriä, leikki liittävänsä meidät yhteen.

”Idiootti!” porukan arvoasteikolla oletettavasti hopeisella palkintopallilla jalkojaan heilutteleva poika karjui vihaisena sinihuppariselle hakkaajalleni. Soin nopean vilkaisun heidän suuntaansa nähdäkseni sinihupparisen pojan katsovan ystäviään kasvoillaan idiootin ilme. Hän ei omistanut aivoja, ei osannut ajatella mitä seuraavaksi täytyisi tehdä, joten katseellaan pyysi muilta neuvoja.

”Lähtekää perään!” kuului käsky sotatantereelle sopivalla äänellä. Näin mielessäni aseistettujen joukkojen lähtevän peräämme, vaadimme jaloiltamme vieläkin enemmän lisätessämme vauhtia. Ainoa vaihtoehto oli vipeltää eteenpäin kuin autoon törmännyt orava, yrittää välissä keretä vetämään sen verran henkeä, ettei tuuperru kesken matkan. Juoksumaton vauhtia väännettiin kovemmalle, vaihtoehdot olivat yrittää sinnitellä tai pudota rymisten kyydistä. Iia oli minua hitaampi, mutta jos jäisimme kiinni, en voisi heittää syytä hänen niskoilleen. Itse meinasin muutamaan otteeseen mätkähtää naamalleni, mutta joka kerta onnistuin juuri ja juuri pysymään jaloillani, lyömään lahoina virnisteleviä kenkiäni toistensa eteen.

Uhkaavina takanamme tömpsähtelevät juoksuaskelet hidastuivat, lopulta pysähtyivät kokonaan. Viimeisillä voimillani pakoon pinkoessani en tosiaankaan onnistunut saamaan äännettäkään huulieni välistä, mutta ehkä parempi niin. Pidin sisuskalujani nakertavan pelon sisälläni, voisiko noilla pojilla olla ase, jonka voimaan he turvautuisivat? Emme olleet väkivallan ja rikollisuuden valtaamassa pahamaineisessa, poliisien tahallaan unohtamassa kaupungissa puikkelehtimassa läpi vaarallisten sivukujien. Olimme Suomessa, eikä väkivallalla toimivaan kaupunkiin syntyminen ja mistään piittaamattomien vanhempiensa perässä varpailla sipsuttaminen ollut kyseisten poikien syntymähetkellä määrätty kohtalo. He eivät voineet kuulua kissojenkin niskavillat pystyyn nostattavaan jengiin, ja heidän vanhempansa olivat aivan varmasti tavallisia ihmisiä. Hitto, ei noilla pojilla voinut olla asetta! Ei saanut olla!

Osa 20: Kadulla perään raakkuvat varikset

Kukaan ei jaksa tuijottaa samoja seiniä koko elämäänsä, ellei vaihtele seinillä roikkuvia taideteoksia ja koriste-esineitä tietyin väliajoin. Vaihtelua saadaksemme menimme pitkästä aikaa naapurikaupungin elokuvateatteriin. Pitkän jankkaamisen jälkeen myönsin Iialle tarinan olleen hieman surullinen, mutta minä en sentään joutunut salaa pyyhkimään helmien kokoisia, hämärässä salissa välkkyviä kyyneleitä poskiltani jokaisen pidättäessä henkeä, pelätessä seuraavaa vastoinkäymistä. Säälimätön, kylmän julma mies hiipi huonokuntoisen hiekkatien viertä etsien ihmisiä, jotka luulivat olevansa muiden katseilta suojassa. Huomatessaan melkein käsiin hajoavan auton takapenkillä pelehtivät nuoret, hän tainnutti heidät ja ajoi kotiinsa. Sieppaajan vastenmielisen likainen parta sai hänen sekopäisen hymynsä näyttämään entistäkin pelottavammalta. Hänen tekonsa olivat suoraan helvetistä, hän halusi nähdä nuoren miehen ja miehen tyttöystävän turvautuvan toisiinsa, kokevan välillään ihastusta syvempää rakkautta epätoivon keskellä, vaikka alkoivat sairaassa ympäristössä eristyksissä ollessaan melkein pelätä toisiaankin. Heidät pakotettiin vuorotellen katsomaan, kuinka sieppaaja hyväksikäytti sekä nöyryytti heille rakasta ihmistä. He yrittivät sudenkorennon hennon särkyviä siipiä muistuttavilla, syvään suruun ja epätoivoon hukkuneilla silmillään tukea toisiaan kaiken alistetuksi tulemisen keskellä. Kolmentoista vuoden epäinhimillisen nöyryytyksen ja henkisen tuhoutumisen jälkeen koitti ensimmäinen ja varmasti ainoa tilaisuus paeta. Heidän katseensa kohtasivat kuin kahden säikyn villihevosen, mutta he rohkaisevat toisiaan, uskoivat parempaan elämään. Mutaisilla kengillä tallottuina ruohonkorsina he yrittävät pysyä pystyssä, juoksivat yhdessä metsän halki lähimpään naapuritaloon saadakseen paikalle poliisit. He lyhistyivät helpottuneina maahan pelastuksen auton kaarrettua uljaana näkyviin. Seuraava hetki oli kuin venytetty painajainen, hetki kesti liian kauan, tuhosi mieheksi kasvaneen nuoren pirstaleiksi ulkoa, naisen sisältä. Sieppaaja kerkesi viimeisenä tekonaan ampua tappavan luodin kohti miestä.

”Oletteko te kaksi miestä vai kaksi naista?” kuului ivallinen huuto selkiemme takaa. Pysähdyin ja käännyin kiivaasti ympäri päästämättä irti Iian kädestä. Pieni joukko oletettavasti juuri mopokortit saaneita poikia naureskeli kuin olisimme olleet sirkustaiteilijoita ja yleisö arvuuttelisi, onko värien vinhan pyörteen keskellä mahtaileva, punaiseen paljettimekkoon ja värikkäisiin koruihin sonnustautunut parrakas nainen todella nainen vai ehkä jotain muuta. Epävarmuus saa yleisön hämilleen, he olettavat parrakkaan naisen sinisessä luomivärissä ja muhkeissa huulissaan uskomattomiin asentoihin venyvien miesten reunustamana olevan nainen, mutta jotain häiritsevää hänessä on, vaikka kukaan ei mystistä ominaisuutta keksikään.

”Te puolestanne lienette sokeita?” kysyin kovaan ääneen vetäen päälle puuhkaan pukeutuneen hienostorouvan roolin, ja vedin Iian mukanani lähemmäs porsasmaista röhönaurua räkättäviä poikia. Kaksi heistä oli äänessä, muut olivat vain surkeita shakkilaudalla eteenpäin hinautuvia sotilaita, joiden tähänastisen kouluelämän suurin saavutus on tunnistaa merkki, jonka jälkeen on pamahdettava taivaan tuuliin nauraen niin kovaa, että hörötys kuuluu maassa möyriville kastemadoille asti. He tulkitsivat Iian välinpitämättömyyttä väärin, luulivat hänen olevan itsestään epävarma, toivovan voivansa kutistua lyhyemmäksi piiloutuakseen taakseni kuin peloissaan alahuultaan väpättävä taapero tekisi.

”Kyllä me teidät näemme, mutta tiedätkös, sun kaveri on aika epämääräinen”, teurastuksen kannalta ajateltuna mukavan pulleaksi kasvanut sika hekotti suunnaten huonon vitsinsä minulle. Ilmeisesti hän oli päättänyt vaihtaa taktiikkaa ja katsoa, kumpaan suuntaan vauoristoradan vaunu oli ohjelmoitu rullaamaan risteyksessä ensimmäisellä kahdesta ajokierroksesta, jos hän laittaa aluille leikin, jossa Iiaa kohdellaan, kuin hän olisi äänieristetyssä lasikopissa, eikä vieressäni kuulemassa ja halutessaan valmiina tunkemaan poikien suuhun löysää paskaa kaksin verroin runsaammin verrattuna siihen, millaista he meille yrittivät syöttää. Iia olisi ollut valmis jättämään tilanteen tähän, olla kypsempi ja antaa vain olla, mutta ruokaa tehdessään ei voi päättää kesken häipyä lenkille ja jättää makaronilaatikkoa uuniin palamaan. Minä sanon viimeisen sanan, minä päätän, milloin otan makaronilaatikon valmiina ulos uunista.

”Sun poikaystävällä on pakko olla jotain isoa housuissa, kun ne roikkuu noin alhaalla”, toinen porukan johtajista keksi saaden koko jengin nauramaan kuin ensimmäistä kertaa elämässään. Tuijotimme heitä odottaen, oliko tulossa vielä lisää loistavia vitsejä, jotka voisimme koota vitsikirjaan ja myydä vajaaälyisille, pienille teinipojille. Tuon tasoisia vitsejä vetäisee helposti mustasta silinterihatusta valkoisten kanien mukana, sillä pitkäkorvaiset nöpönenätkin osaavat kertoa yhtä kehnoja vitsejä.

”Kaikkien kannalta olisi hyvä saada vastauksia. Jos sä voisit tehdä näin, niin nähtäisiin nouseeko sun poikaystävälläsi vai onko se muovinen?” teurastamista varten Hesburgerin ruoilla lihotettu sika vinkui kärsä odotuksesta väristen ja näytti nopeasti omalla vartalollaan esimerkkiä, kuinka minun tulisi tarttua kädelläni Iiaa haaroista ja alkaa hyväillä. Pojan kannattaisi ryhtyä koomikoksi, nauroimme Iian kanssa absurdille ehdotukselle. Pojan kasvojen vilkaisu riitti todistamaan, ettei hänen päänsä sisällä ollut useita erilaisia ajatuksia mahdollistavaa viisikaistaista moottoritietä, vaan kuoppainen, paikoitellen jopa umpeen kasvanut soratie, jota pitkin kulki ainoastaan yksi nopeuskisoissa kilpikonnalle jo kättelyssä häviävä, kivikaudelta peräisin oleva kulkuväline, joka kuoppaisella tiellä voihki ja aneli selvitäkseen eteenpäin, vaikka siitä kuului samalaista ääntä kuin vanhan autoromuttamon suunnalta. Poika oli kuin oppilas, joka luonnollisesti olettaa opettajan selittävän, miksi yksi plus yksi tekee kaksi, kun hän hikikarpalot otsallaan puoli tuntia pähkäiltyään pyytää selitystä outoudelle.
”Jos housujen korkeudella mitataan teidän piireissä miehisyyttä, vetäkää kuulkaa te kaikki vauhdilla housunne korviin asti, ettei kukaan raukka vahingossa luule teillä siellä jotain olevan”, nauroin osoitellen heitä pilkallisesti onnistuen saamaan koko porukan hetkeksi hämilleen. Ainoasta toiminnassa olevasta autosta hajosi eturengas, joten sekin joutui pysähtymään surkeana kuoppaisen tien varteen, kukaan pojista ei keksinyt hyvää kommenttia vastatakseen samalla mitalla takaisin. Hymyilin omalle nokkeluudelleni, kun jätimme vitsiniekat leikkimään kysymysmerkkejä, jotka yrittävät kysyä toisiltaan, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, mutta saivat vastaukseksi vain kysymysmerkkejä.

Kävelimme vähän matkaa katua eteenpäin, kun kivikaudelta peräisin olevan, jätteistä kyhätyn kulkuvälineen hajonneen renkaan tilalle saatiin uusi, vaikkakaan ei edellistä toimivampi, rengas.

”Saatanan lesbot!” joku pojista huusi peräämme. Reagoin nopeammin kuin pimeydessä hiipivä kissanainen, käännähdin heti ympäri ja vapautin Iian käden omastani, vaikka ne sopivatkin täydellisesti yhteen meidän molempien lyhyiden, mustiksi lakattujen kynsien takia.
”Mitä te siellä vielä huutelette?” heitin pojille pallon takaisin. Tunsin pienen liekin syttyvän silmieni takana ja lähtevän varovaiseen kasvuun. Palon olisi vielä saanut sammutettua heittämällä peitteen päälle ja unohtamalla koko jutun, mutta pojathan rakastivat leikkiä hengellään, temppuilla tulen kanssa ja kuvitella hallitsevansa arvaamatonta elementtiä.
”Helvetin lesbot!” pullea poika karjui kovaa, jotta kaikki kilometrin säteellä kuulivat hänen asiansa, vaikka pelkkä minulle kertominen olisi riittänyt. Hän heitti ämpärillisen bensaa liekkeihin, rauhallisuus meni siinä.

Osa 19: Elvis ei anna unohtaa itseään

”Olet taitanut ottaa elämäntehtäväksesi ihmiskontaktien välttelyn, mutta suostuisitko silti antamaan sun puhelinnumeron mulle?” hän kääntyi ehdottamaan kerettyään ottaa jo pari askelta poispäin.

”En”, töksäytin lyhyesti, etukäteenkin tiesin vastaukseni saavan hänen kulmansa kohoamaan ja aivot raksuttamaan, tai vaihtoehtoisesti moukari pamahtaisi häntä vatsaan kaataen hölmistyneen, ajatukset karusellissa viilettävän pojan maahan. Vastaustani en perustellut, sillä vaikka olisinkin omistanut puhelimen, tuskin kyseinen poika olisi numeroani saanut väännettyä ulos suustani edes pihdeillä. Hän ei ollut halunnut olla yöllä tavoitettavissa, joten hän oli jättänyt oman puhelimensa kotiinsa, paperia ja kynääkään en uskonut hänen kantavan housujensa taskussa, ellei hän ollut itseoppinut näyttelijä, joka hämää sinisilmäiset tytöt luottamaan itseensä ja puhelinnumeron saatuaan ottaa heiltä sen yhden haluamansa asian ikävillä keinoilla, muuttuen piikkihäntäiseksi piruksi, piesten naisia vihaiset liekit silmissään roihuten.

”Saanko silti tietää, kenen kanssa olen puhunut koko yön?” kysyin hämmentäen häntä niin paljon, ettei hänen kasvojensa tilalle pompahtanut kysymysmerkki yksin riittänyt kuvaamaan hänen hämmennystään.

”Elvis”, mustahiuksinen poika vastasi varovasti virnuillen. Hän heilautti kättään laajassa kaaressa, jonka jälkeen lähti menemään koiransa kanssa. Oli minun vuoroni pudota junan taaimmaisesta vaunusta raiteille, pääni lyöneenä jäädä katselemaan salamana kaukaisuuden kadotukseen kiirehtinyttä junaa hölmistyneen kanan ilme silmistäni paistaen. En aikonut vielä mennä kotiin nukkuakseni pois hälvenneen, yön pimeyden mukanaan kiskoneen äänettömyyden ja raakalaismaisen, miekoilla sekä haarniskoilla käytävän fyysisen sodan tasapainon jäljelle jättämän luhistuneen olon.

Sytytin tupakan, sitä vetäessäni painoin videolaitteiden pikakelausnappia katsellekseni koko yön tapahtumat läpi.

”Ei sun nimi ole mikään vitun Elvis!” huusin pojan perään, ei hän ollut vielä voinut keretä niin kauas, ettei olisi kuullut. Kuvittelin hänen huulilleen nousevan vinon virnistyksen, joka paljasti hänen ärsyttävän valkoiset, täydellisen suorat hampaansa. Hänen nimensä täytyi oikeasti olla Leonardo ja sukunimen joku niin monimutkainen taiteellinen viritelmä, ettei kukaan tavallinen ihminen voi muistaa sitä, puhumattakaan että osaisi lausua sen tekemättä kuutta virhettä, jolloin kalliisiin pukuihin verhoutuneet sukulaiset ilmestyvät piruksi olkapäälle painelemaan torahampaat välkkyen virheistä korviasärkevän kovaäänisesti ilmoittavaa summeria.

Nukuin pienessä, valtamerestä otettua koepalaa muistuttavassa huoneessani koko päivän, heräsin vasta kymmeneltä illalla. Lattiaa ei näkynyt yhtenäisen tummaa väriskaalaa noudattavan vaatekerroksen ja muun rojun alta, pöytääkin olisi voinut luulla nojatuoliksi hukkuneen muotonsa ja päällä makoilevien vaatteiden tuoman pehmeyden takia. Kaikki olivat asunnossa Sasun tyttöystävää myöten, mutta heidän elämästään aiheutuvat äänet peitin läiskäämällä CD-soittimeen yhden suosikkilevyistäni ja vetämällä volyymit huippuunsa. Samassa talossa asuvat marttaklubilaiset eivät ikinä valita melusta, harmaan karvan tukkimilla korvillaan tuskin edes kuulevat mitään. Ihmettelevät vain laiskojen kissojensa yhtäkkiä spurtatessa piiloon pöydän alle ennätyksellisellä nopeudella, jättäen jälkeensä ainoastaan pelosta kihariksi muuttuneita karvatuppoja. Sopisin itsekin mummohtavine tapoineni marttakerhon jäseneksi, ei kovin moni nykyään kuuntele levyjä CD-soittimella, vaikka se on paras tapa ja tuo ihan omanlaisensa fiiliksen. Sasu voisi tulla kiittämään kuuntelemaani, loistavana äänieristäjänä toimivaa melua, ja käyttää tilaisuuden hyväkseen. Pikkuveljeni taitaa olla hauskanpitoon liian nössö, varovainen kuin kaltoinkohdeltu koira, ettei kukaan vahingossa yllätä häntä ja tyttöystäväänsä kiihkeänä hetkenä. Ikinä en ole nähnyt heidän tekevän muuta, kuin vaihtavan keskenään kevyen suukon, joskus katselevan telkkaria siivosti sylikkäin. Pikkupojille kaupattavilla salapoliisien vakoilulaitteilla en heidän tylsän tuulettomaan elämäänsä sotkeudu, harvoin vietän aikaa heidän kanssaan. Kaikista pareista kuitenkin näkee helposti, miten he toimivat ihmisten seassa. Osa tutuistani ei jaksa varjella yksityisyyttään yhtään, harrastavat seksiä unohtaen kaikki muut huoneessa olijat.

Kurkotin vaivalloisesti kohti lattialla olevan läppärini suuntaan, sillä en suostunut nousemaan sängyltäni käytyäni juuri sille istumaan, vaikka pari askelta ottamalla olisin saanut tietokoneen vähemmällä vaivalla syliini. Voisi olla viisasta siivota joku päivä, muuten astun vielä tietokoneeni päälle, kun en erota sitä ympärillä vellovasta merestä. Elämä ilman puhelinta onnistuu, elämä ilman Facebookia onnistuu vielä helpommin. Molempia ilman ei pärjää, ellei sitten halua kävellä monta kilometriä kaverinsa ovelle sormet ristissä toivoen hänen olevan kotona, jotta voisi kysyä, jos mentäisiin seuraavana päivänä kolmen maissa kahville. Huomasin heti uuden kaveripyynnön, pikaisella tarkastuksella totesin Eetun olevan Elvikseksi itsensä esitellyt poika. Minua todellakin kiinnosti, millä ihmekeinoilla hän oli nimeni selvittänyt, sillä hän ei ollut yöllä edes kysynyt sitä.

Aika äkkiä raskaasti huokaisten hyväksymäni kaveripyynnön jälkeen Elvis säntäsi juttelemaan kanssani. Heti ensimmäisenä hän kertoi nauravalla hymiöllä varustettuna Elviksen olevan nimitys, jota oikeastaan kaikki käyttävät hänestä. Jätin kommentoimatta asiaa mitenkään, mutta olihan Elvis kiinnostavampi nimi kuin joku Eetu. Hän kysyi, aioinko viettää parhaillaan alkavan yön myös metsässä valvoen ja nukkua huomisen päivän, vai voisimmeko nähdä silloin. Vältyin yhdeltä synniltä, syntikirjani sivut taisivat muutenkin olla jo loppumassa, sillä ihan oikeasti olin jo aikaisemmin sopinut viettäväni huomisen Iian kanssa. Jouduin todella pohtimaan, pilaanko päiväni, jos jatkan juttelemista muutaman tunnin verran Elviksen kanssa illalla, mutta lopulta päätin selviytyväni hänen tapaamisestaan Iian jälkeen.

Osa 18: Syvällinen yökeskustelu

”Miksi sä rakennat pesää metsään keskellä yötä?” En käsittänyt, miksei hän ollut nukkumassa suuressa, hienossa talossaan rakastavan perheensä kanssa. Minulla sentään oli hyvä syy leikkiä metsässä asuvaa haukkaa.

”Meillä taitaa molemmilla mennä yhtä surkeasti”, hän mutisi lopulta olkapäitään nuutuneen näköisenä kohauttaen. En tietenkään omistanut yksinoikeutta käyttää metsää öisenä paikkana saada oloni tuntumaan entistäkin paskemmalta, mutta mustahiuksinen poika olisi voinut valita metsästä lukemattomia muitakin paikkoja kuin sammaleisen maan vastapäätä minua.

”Mun fiilikset on tarkemmin ilmaistuna vitun paskamaiset”, tuhahdin käyttäen kaulanikamiani kerrankin kunnolla hyödyksi kääntäessäni katseeni mahdollisimman kauas epämieluisasta, seuraani tuppautuneesta ihmisestä. Tuntui kuin valkoinen salama olisi iskenyt pääni läpi, tyyppi ei tainnut edes harrastaa kirosanojen käyttöä missään tilanteissa. Jos hän järkyttyi kielenkäytöstäni, nauraisin niin, että hän pakenisi pelokkaana vipeltäjänä kotiinsa.

Tunsin täydellisen hiljaisuuden laskeutuvan yllemme hitaasti kuin sumu, joku työnsi päähäni valkoisen sulan ja lakaisi hellästi pehmeällä sulalla jokaisen ajatukseni pois. Kuormurilla tultiin kippaamaan tilalle lastillinen Iiaan liittyviä ajatuksia. Raskaasti kerrostetut, pisimmiltä kohdilta melkein olkapäille ulottuvat mustat hiuksensa hän oli bileitä varten joko kihartanut huolettomille, luonnollisen näköisille laineille tai vetänyt suoristusraudan ja vahan avulla suoraksi, siilin piikkejä muistuttavaksi kampaukseksi. Sopivassa suhteessa eksyneet, lämpimät ja silti sopivan etäisiksi jäävät, mutta luotettavat silmät kutsuvat ihmisiä hänen luokseen. Tilanne muistuttaa veteen hajamielisesti heitettyä koukkua, jota kelataan ajatuksiin uppoutuneena rauhalliseen tahtiin lähemmäksi, kunnes lopulta nostetaan vedestä ylös tajuten, että siihen on tarttunut mukaan ihan vahingossa, turhia yrittämättä, kala. Meillä on Iian kanssa tapana mennä juhliin joko yhdessä ja lähteä sieltä yhdessä tai menemme eri bileisiin, silloin on yksinkertaisempaa käyttää ilta kenen tahansa kanssa heilumiseen. Ero välillämme on se, että minä yleensä kävelen käsikkäin jonkun kanssa rauhallisempaan paikkaan ja annan mennä. Pää mielellään hyvin sekaisin, kuin olisi yhdistetyssä vuoristoradassa, kummitusjunassa ja sirkusaiheisessa karusellissa. Iia taas kaipaa hellyyttä, suloista kiehnäämistä koko illaksi ja monesti tytöt ovat sellaisia, joiden kanssa hän on ennenkin ollut, mutta joiden kanssa ei halua kunnon parisuhdetta muodostaa.

”On mulla yksi pelko”, paljastin tylsistyneenä ja käännyin takaisin pojan suuntaan. Hän sai suoraan suoneen elinvoimaa, mielialan kohoamisen näki kasvoista. En ollut edes saanut aivotärähdystä tai istunut harvinaisella avautumisalttiusvyöhykkeellä, mutta puhuin hänelle silti aiheesta. Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi jonkun minua ehkä pari vuotta vanhemman, hillityn sivistyneesti käyttäytyvän tuntemattoman pojan täytyisi tietää minusta mitään. Hän ei osaisi hyppiä onnesta saadessaan mahtiuutisia, eikä juosta kalliolle karjumaan äänensä pois elämänsä lyhistyessä kuin purettava talo. Ei edes kaivinkoneen kauhan rysähtäessä voimalla läpi tuhoten katon ja molemmat kerrokset yhdellä, yksinkertaisella liikkeellä.

”Niin...” aloitin jääden kiinni ensimmäiseen sanaan kuin kärpäspaperiin. En keksinyt tapaa päästä vapaaksi, jatkaa kertomista kuulostamatta niin hullulta, kuin kuoreni alla taidan olla. Kaiken olisi voinut tiivistää kahteen-kolmeen sanaan, mutta tiettyä sanaa en tahtonut sanoa ääneen, se kuulostaa liian vastenmieliseltä. Kovin monen ainoa pelko tuskin on sama kuin minulla.

”En halua jonkun sormien seikkailevan ihollani, jos se joku ei ymmärrä, mitä sana 'ei' tarkoittaa”, ilmoitin kevyesti, kuin olisin vain huomannut värikkään perhosen lentävän ohitseni ja jäänyt ihaillen katselemaan sen kauniin huoletonta elämää. Perhoset liihottelevat kevyinä olentoina vaaroja karkuun, saavat pakenemisenkin näyttämään helpolta kuin piruettien tanssiminen kiiltävällä jäällä.

”Vaihdetaan aihetta”, käskin äkkiä, ettei jätkä alkaisi liikaa arvuutella mielessään, millaisilla jännillä tapahtumilla maustetun tositarinan elämästäni voisi kenties kirjoittaa.

Juttelimme koko yön, emme vain pienillä punaisilla muovilapioilla tehneet hiekkakakkuja ja taputelleet maata, otimme muutaman kerran kaivinkoneet käyttöön, joilla kaivoimme esiin syvemmällä olevaa maata kaikkine siellä olevine kivineen, eliöineen ja puunjuurineen. Kaikki tielle osuvat myrkkykäärmeet hyppäsin liaaniin tarttumalla yli, en antanut käärmeen iskeä tappavia hampaitaan minuun, vaikka se näkikin minut edessään. Annoin hänelle tarkoin rajatun kuvan itsestäni, sen saman kuin kaikille kavereilleni ja tutuilleni. Auringon noustessa, valonsäteiden halkoessa korkeita puita, emme kumpikaan olleet kartalla ajasta, kumpikaan ei ollut varma, monelta aurinko kesäisin nousee. Aikaisin kuitenkin, se tahtoo elää kesällä, eikä nukkua pimeydessä. Kaikkihan hehkuttavat kesän olevan parasta aikaa. Lämpötilan lähtiessä varovaiseen nousuun auringon sitä kannustaessa, poika totesi lähtevänsä kotiinsa. Hän ei asunutkaan rikkaan perheensä kanssa kultakattoisessa porvaritalossa, vaan yksiössä kahdestaan koiransa kanssa. Vaikka puhuimme kymmenistä aiheista, sivuutimme äänettömän sopimuksen merkkinä kaiken, mikä liittyi metsässä valvotun yön syihin.

Osa 17: Turha väittää kaikkien olevan pelokkaita hiiriä

Elämä on niin raastavaa, ettei siitä ole mahdollista selvitä ilman, että välillä turruttaa mielensä. Aina voi sulkea elämässä mukaan tarttuneet ajatukset ja kokemukset turvalliseen paikkaan, peittää ne paksun multakerroksen avulla jopa itseltään. Porkkanat kasvavat jatkuvasti, ahdistus lisääntyy joka hetki, vaikka sitä yrittää vältellä. On mahdotonta käskeä porkkanaa lopettamaan kasvaminen, mutta voi tarttua multaisiin hanskoihin ja nostaa porkkanat ylös jo varhain, kun ne ovat vielä pieniä. Tuskan nostaminen pimeydestä päivänvaloon tuhoaa ihmistä fyysisesti ja henkisesti. Tuskaa on kerennyt kasautua jonkin verran ja porkkanaa raastaessa ne kipeät asiat pääsevät ulos, mutta tuntemukset voi turruttaa yhdellä viinipullolla, itkeä silmät sokeana pari päivää. Iso porkkana on vaikeampaa nostaa ylös, pelkästään se aiheuttaa ahdistusta, mutta porkkanan raastaminen salaatiksi tuhoaa koko ihmisen. Demonit hyökkäävät päin musertavalla voimalla uudelleen ja uudelleen. Raastaminen kestää kauan, se on hidas kuolema. Pelkkä alkoholi ei tuo edes yhtä avuliasta, valoa tuottavaa keijua näyttämään oikeaa suuntaa elämälle, suuntaa ei tunnu enää olevan. Toivotaan, että porkkanaa ei olisi koskaan nostettukaan maasta, se olisi saanut haukatat viimeisen, rähisevän hengenvetonsa, muuttunut mustaksi mullaksi yhdessä lopukseen koituneen, valtavaksi kasvaneen tuskansa kanssa. Matojen kodiksi muuttunutta porkkanaa ei voi kaivaa esiin, eikä millään keinolla voi anella saavansa mahdollisuuden kiertää kelloa menneisyyden suuntaan yrittääkseen nostaa tuska pinnalle käsitelläkseen sitä, vaikka seuraukset saattaisivat kuitenkin johtaa samaan lopputulokseen eli olemattomaan olomuotoon.

Tulevaisuudessa tulen olemaan mädäntynyt porkkana, vastenmielinen ja itseni pahin vihollinen yrittäessäni leikkiä keinussa onnellista, pilviä kohti liitävää tyttöä. Jos keinuu aina, lopulta vanha keinu hajoaa, tyttö putoaa maahan murtaen jalkansa ja leikki loppuu. Todellisuus rysähtää meteoriitin lailla päin näköä, enää ei voi leikkiä kaiken olevan kunnossa. Silti aion sulkea kolkkoon vankiselliin paksun narisevan oven taakse lukemattomia asioita. Luokseni löytänyt poika pudisti päätään kysymykseeni vastaukseksi rullattuaan ensin jotakin mielessään, mutta määräsin kymmenen vahvan ilkeää vanginvartijaa seisomaan hyökkäysvalmiina paksun oven eteen, joten tulisin pärjäämään ilman mitään oloa parantavia tuotteita tämän yön.

”Kannattaisiko opetella hallitsemaan tuota elukkaa?” kysyin arvioituani parivaljakkoa hetken suojasta mustien hiuksieni takaa.

”Näin teidät tänään rannalla”, selitin, kun poika ei saanut langasta otetta. Hämmentyneisyydestä tiesin, ettei hän ollut nähnyt minua ja Iiaa rannalla keskittyessään tankkerina ympäriinsä säntäilevään koiraansa, jonka kanssa sopi ulkonäköä ajatellen täydellisesti yhteen. Kodin seinällä riippuu kultakehyksissä varmasti maalaus, josta kastemadon silmät omaavat eivät pinnistellessäänkään erota koiraa omistajasta. Pojalla oli rennosti lyhyestä mallista ylikasvaneet, mustiksi värjätyt hiukset, ja vaikka joku olisi voinut kohottaa epäilevänä kulmakarvaansa kuullessaan mustista hiuksista suomalaispojalla, ne sopivat hänelle yhtä hyvin kuin pikimusta turkki hänen koiralleen. Molemmat näyttivät luotettavilta, poika selvästi tuli täydellisestä perheestä suurimpana ongelmanaan muutaman kerran vuodessa tapahtuva katastrofi, jolloin pöytään on katettu liian pieni vadillinen salaattia, jolloin ateria tuntuu epäterveelliseltä. Poika siis oli mallikansalainen, kunnon ihminen jollaisen kanssa en tahdo olla tekemisissä, olen liian erilainen.

”Lude bongasi kaverini rannan toisesta päästä, eikä oikein hallinnut innostustaan”, tyyppi kertoi rennosti nauraen ja tunki kätensä siistien farkkujensa taskuihin. Housut olivat ylempänä kuin Iialla, eikä niistä roikkunut ketjuja tai näkynyt pienintäkään käytön jälkeä. Hän vaikutti kuninkaallisiakin tylsemmältä seuralta, ihme kun ei lenkkeillyt koiransa kanssa valkoisessa, palvelijan tarkasti prässäämässä kauluspaidassa.

”Koulutus on kyllä vielä vähän kesken... Ihan kiltti se silti on, ei sun tarvitse pelätä”, poika tarkensi ja kumartui taputtamaan maahan makaamaan käynyttä mustaa lemmikkiään. Pyytelin mielessäni jotain suurempaa voimaa lähettämään jäniksen juoksemaan lähistöllä, jotta koiran metsästysvietti heräisi ja se pinkoisi gepardin nopeudella jäniksen perään, jolloin sen unettavan tylsälle omistajalle tulisi kiire lähteä perään.

”Kuule, minä en pelkää mitään”, kerroin mielelläni, sillä se oli totuus. Pojan silmissä taisi olla vikaa, sillä en takuulla näytä nurkan takana piileskelevältä harmaalta hiireltä, jonka viiksikarvat alkavat väpättää hermostuneesti ylvään kissan tassutellessa elegantisti huoneeseen. Hiirenä minä olisin musta ja voimakas, piiloutuisin pimeyteen ja hyökkäisin sekopäiseltä vaikuttaen katin kimppuun sen osaamatta aavistaa mitään. Toipuessaan järkytyksestä, kissa huomaisi häntänsä puuttuvan, voisin tehdä siitä turkissohvan pieneen kolooni, tuoda joka yö eri hiiren pitämään hauskaa kissankarvojen sekaan.

”Kaikki pelkäävät jotakin”, hän väitti ystävällisen tyynesti, kuin olisin hänen hulluja puhuva ystävänsä, jonka päähän täytyy vasaroida järkeä paksun kallon läpi, ettei hän päähänpistonsa seurauksena muuta Kiinaan tietämättä edes missä kohdassa karttapallolla se sijaitsee.

”Kuolema, vakava sairaus, suurimman unelman murskautuminen, mitä mieltä olet? Pelkäätkö herääväsi joku aamu tietäen, ettei kukaan rakasta sua? ” hän ehdotteli ja laskeutui istumaan maahan polun toiselle puolelle, vastapäätä minua ja kiveäni. Tyyppi luuli lukevansa minua sormia napsauttamalla ja käyvänsä kanssani syvällistä keskustelua , mutta sellaista päivää ei tule, ellei kuu putoa taivaalta. Kuun putoamista edeltävä tunnelma vetäisi syliinsä kaikki ihmiset. Olisi pelkoa, epätoivoa, helpottuneisuutta ja näky olisi sanoinkuvaamattoman täyttävä, kaikkea ei voisi havainnoida. Tunteita leijuisi ilmassa liikaa, kaikki tunteet eivät mahtuisi jo täyteen ahdattuihin ihmisiin. Silloin voisin keskustella mahdottomuudesta kuvata tilannetta millään keinoilla, sellaiseen syvälliseen keskusteluun kykenisin. En pelkää hänen pelonaiheekseni ehdottamia asioita, eikä kukaan rakasta minua, minä en ole koskaan rakastanut ketään. Siinä pyyhkiytyy useimpien ihmisten suurin pelonaihe pois tunteettoman kylmästä mielestäni, jossa on jäätä niin paksu kerros, ettei mikään voi kasvaa siellä. Tyhjyydestä ei voi edes ahdistuneena juosta pois, tyhjyyden lisäksi nimittäin ei ole muuta. Muiden mielet ovat kauniita puutarhoja, täynnä ihania tuoksuja ja elämyksiä. Valkoisia enkelipatsaita, suihkulähteitä ja herkkiin ympäristöihin linkittyviä kauniita tarinoita heidän elämästään.

Osa 16: Ludeyhdyskunta ei katoa sormia napsauttamalla

Iia oli menossa yhteiselle kaverillemme viettämään iltaa, ja vaikka hän kutsui minut mukaansa, en uskonut hänen tosissaan toivoneen minun liittyvän seuraan. Olin yhtä iloisella tuulella kuin loppuaan odotteleva, perhettään ajatteleva sotavanki ilman teräksistä ulkokuorta. En jaksanut turhaan hymyillä, lisäksi tuntisin itseni lapseksi aikuisten juhlissa katsellessani muiden hauskanpitoa ja örvellystä harmaiden lasien läpi. Kotiin en halunnut mennä, siellä tuntuvat seinät kaatuvan päälle puristaen viimeisetkin eloisuuden pisarat ulos kehostani. Jos en muuta kaksi, voisin juoda itseni sammumispisteeseen roskien täyttämässä ojassa, piilossa suuremmilta katseilta. Siinä riittäisikin elämääni jännitystä, saisin aamulla herätessäni arvailla, onko joku paikallinen spurgu löytänyt kaltaisensa maahisen viihtyisästä ympäristöstä ja kaatopaikkoja muistuttavien ojien omistajaksi itseään luullessaan käyttänyt löytämäänsä, ympäristönsä tapahtumista täysin tietämätöntä tyttöä hyväkseen. Näin jo mielessäni heiveröisen partaveikon, jonka taittaisi kahtia yhtä helposti kuin oljenkorren. Paskaisissa, kaiken lian mukaansa keräämissä vaatteissaan ukko haisisi viemäriltä, ja kaikkien mielenkiintoisten aineiden vetämisestä kielivissä silmissä syttyisi pitkästä aikaa kipinä hänen heittäytyessä päälleni kuin yli-innokas uroskoira.

Ulkona alkoi jo hämärtää, yö oli levittämässä viittaansa tunnelmaksi kokemusten hankkijoille, öisille valvojille sekä suojaksi uinujille. On ihmeellistä, että yöllä varjot tanssivat villisti saaden pelkäämään, mutta samalla on lohdullista voida itse piiloutua yön pimeyteen. Kesäyönä taivas ei ole kuin mustetta, mutta hämärässäkin linnut hiljenevät ja yksin hiljaisuudessa kävellessään läpi kolkkojen katujen voi kuulla mystiset yön melodiat. Uskon yön olevan jotain konkreettista, muutakin kuin pimeyttä. Yö tuo painajaiset pellavapäisille lapsille saadakseen kunnioitusta ja julmille ihmisille kostaakseen, laittaakseen heidät vuorostaan pelkäämään.Pimeys hallitsee kaikkea, se auttaa rikollisia hoitamaan bisneksiään. Silti yö on lohdullista aikaa, pienenä uskoin yökeijun olevan olemassa. Keijulla oli ilkeät kasvot, se oli paholainen, mutta silti sanoinkuvaamattoman kiehtova luunvalkeine kasvoineen ja pikimustine hiuksineen. Koskaan en nähnyt siroa olentoa, mutta kuvittelin sen tanssien levittävän pimeyden jokaisena yönä ihmisten ylle.

Ketään ei tullut vastaan, kävelin kapeaa metsäpolkua korkeiden puiden välissä. Olin polttanut reilussa kahdessa tunnissa ainakin viisi tupakkaa, en ollut mistään kunnolla perillä. Jalkani liikuttivat minua rauhalliseen tahtiin eteenpäin, kuin olisin ollut hiljalleen rantaa kohti lipuva vene ilman matkustajia. Olin vaipunut jonkinlaiseen transsiin, kävellyt mieli tyhjänä ja polttanut tupakoita robottimaisesti. Kellonajasta minulla oli vain arvioita, kännykkää kun en vieläkään ollut hommannut hukkumiskuoleman kokeneen tilalle. Hyvin olin pärjännyt ilmankin. Istahtaessani viileälle, sammalen osittain peittämälle kivelle, päätin etten menisi kotiin ennen aamua.

Yön kaihoisten sävelten tasapainon rikkoivat askeleet. Luultavasti dementoitunut vanhus on lähtenyt poimimaan marjoja, kadottanut suunnan ja haahuillut metsässä muutaman vuorokauden unohtaen kaikki ihmismäiset kommunikointitavat, eikä tunnistaisi meidän olevan samaa lajia hölkötellessään nelinkontin luokseni sellaisessa kunnossa, että ryppyjen välistä kasvaisi sammalta pohjanaan likakerros. Saisin suuret korvaukset sekä pääsisin paikallislehteen palauttaessani vanhuksen sivistyksen pariin, jossa sukulaiset ovat panikoineet pahinta peläten. Perheen lapset varmasti mielellään ottaisivat isoisänsä koirakseen. Huvittavan ajatuksen vuoksi sain muutaman kerran hengitettyä kunnolla ilman ahdistavaa puristusta, joka teki koko olemuksen masentuneeksi.

Säikähdin jonkun jalkojen alla katkeilevien risujen ääntä ja sitä säestävää, minua kohti ryntääviä askeleita. Voisiko täällä sittenkin olla torahampaisia ihmissyöjäsusia, jotka paloittelisivat minut epäterveellisiä aineita sisältäväksi ateriaksi.

”Lude!” joku huusi käskevällä äänellä ja uusi käskyn suuren, mustan möykyn kiitäessä ohitseni. Katsahdin sen tulosuuntaan nähden kaukaisuudessa epäselvän, mutta ihmismäisen varjon. Jouduin pettymään joutuessani myöntämään itselleni tosiasian, etten ole ainoa ihminen maailmassa, vaikka kuinka niin leikkisinkin. Musta koira lampsi pahoittelevan oloisena ohitseni, palasi omistajansa luokse. Omituinen aika ulkoiluttaa koiraa tai sitten he molemmat ovat valoa piileskeleviä vampyyreja, metsästävät nukkuvia metsäneläimiä ja nyt saisivat minutkin, jotain outoja hämärähiippareita heidän täytyi olla. Kuulin heidän kävelevän polkua eteenpäin minua lähestyen, mutta etäisyyttä oli vaikea erottaa, sillä katselin muualle. Kävin hitaalla, huomasin askelten äänten haihtuneen savuna ilmaan vasta, kun hiljaisuutta ei varmaan minuuttiin ollut halkonut edes kenenkään hengitys. Varovasti käänsin katseeni suuntaan, jossa he vielä äsken olivat olleet. En halunnut jonkun psykopaatin vaanivan takanani veitsi kädessään, hullunkiilto sekavissa silmissään. Huomasin vaalean miehenalun analysoivan minua katseellaan.

”Jos tässä, juuri tässä olisi kauppa, olisin jo ostanut tietyt hyllyt tyhjiksi. Vittu tässä ei ole kauppaa, olen selvempänä kuin olemattomat syntinsä kymmenesti päivässä anteeksi rukoileva tyyppi”, ärähdin tuijottajalle, taisi herra itse olla saastaisia ihmisiä syntisestä elämästä irti auttava jeesustelija ja etsii metsästä pimeyden koittaessa syntisiä ihmisiä auttaakseen heidät jalosti kohti valoisampaa tulevaisuutta, ottaa osaksi jotain helvetin kieroa yhteisöä. Tilitin asiani hänelle tiukkana settinä, joten sanani taisivat riittää kertomaan pääni olevan selvä kuin iloisella peipposella raikkaassa luonnossa kukkien keskellä.

”Otan silti mielelläni, jos sulla on tarjota mulle jotain”, ehdotin sekunnin kestävän, ällösiirappisen mairean hymyn tehostamana.

Osa 15: Hauva ja aikuinen vauva, yhtä älykkäitä molemmat

Syvemmälle käveltäessä hiekka ei enää ollut yhtä hienoa, mutta onneksi pohjassa ei kasvanut jalkojen ympärille limaisesti kietoutuvia kasveja. Sellaisen luikerrellessa salakavalasti nilkkani ympärille, olisin kiljunut kuin tyttö ja juossut rantaan turvaan kuin vauhkoontunut hevonen silmät hurjistuneina kiiltäen. Tai tyttöhän minä olen, mutta en sellainen helmiin ja pitsihameeseen pukeutunut, joka vinkaisee säälittävästi pienen hämähäkin nähdessään, kiitää pitkät mansikoille tuoksuvat hiukset hulmuten lihaksikkaan prinssinsä syliin nyyhkimään kuin joku helkutin spanieli. Ajatukset itseään kaikin puolin täydellisinä pitävistä ihmisistä alkoivat porata äänekkäillä laitteillaan tietänsä entistä syvemmälle aivoihini. Ahdistus kasvoi liikaa, joten sukelsin kokonaan poikkeuksellisen sinisen väriseen veteen. Porakoneiden hiljennyttyä nousin pintaan kiroamaan kapiselta hyttysten houkittimelta muistuttavaa olemustani. Sokeat, mustekalamaiset avaruusoliot valtaisivat maailman ennen kuin saisin hiukseni kuiviksi.

Laahaasin jalkojani, en vanhempieni käskyjä uhmatakseni, vaan koska elämä on liian raskas taakka yksinäänkin. Jos sen lisäksi täytyisi nostella jalkoja yhtä vikkelästi kuin steppaajat, taakka painaisi minut maan läpi tyhjyyteen nosteltuani jalkojani liian korkealla, enkä enää pystyisi tukeutumaan vankkaan kallioon. Huojuisin ilmassa, jossa on mahdotunta kannatella kaikkein painavinta taakkaa eli elämää. Luonnollisesti siinä paiskautuu rajusti vasten kovaa tyhjyyttä. Otin Iiaa kädestä, vedin perässäni takaisin rannalle. Työnsin hänet istumaan pyyhkeelleensä ja rojahdin itse hänen päälleen. Tuntui kuin jalkoihini olisi puskan takaa ammuttu lamauttavat sähköiskut, en jaksanut enkä voinut enää seistä omien jalkojeni varassa. Olisi helppoa olla kokonaan halvaantunut, kukaan ei odottaisi minun liikkuvan tai olevan täynnä elämää. Aamulla ei tarvitsisi nousta sängystä, joku tulisi nostamaan minut. Ei tarvitsisi kävellä kauppaan, minua työnnettäisiin pyörätuolissa ja voisin sulkea silmäni elämältä. Vielä loistavampaa olisi asua yksin, olla pärjäämättä ilman auttajia ja nauraa todellisuudelle. Ymmärtää hyvin selvästi kuolevansa letkuruokinnasta huolimatta lopulta maattuaan liikkumatta sängyssään kuukausia, ehkä vuosia, ollen epäihmismäinen oltuaan pimeässä ilman kontaktia kehenkään.

”Onko mun kasteleminen kosto, kun en tullut uimaan sinun kanssasi?” Iia naurahti lempeällä, hieman käheällä äänellään. Ripsivärini olivat lähteneet kirmaamaan kilpaa silmistäni kohti poskia, Iia korjasi tilanteen vetämällä karkulaiset hellästi pois peukalollaan. Nyt en olisi itse jaksanut edes välittää, vaikka pienet pellavaiset lampaat pelkäisivät raadellun näköistä sutta. Iia itse vetää silmiinsä joka aamu paksut hiilenmustat rajaukset tavoitellen täydellisyyttä. Olen kiusoitellut häntä kertomalla nauravani aamuna, jona hän tekee huolelliset rajauksensa millimetriviivoittimella, niin kovaa että kaikki maailman kansat yhtyvät nauruuni.

”Tämä on kosto”, ilmoitin suu virneessä painaessani märät kämmeneni vasten hänen olemattoman pieniä rintojaan.
”Nyt hei riittää, sä olet kastellut mua jo ihan tarpeeksi”, Iia reagoi vauhdilla sysäten minut oman pyyhkeeni puolelle. Ei hän edes ollut pahasti kastunut allani, valkoinen paitakaan ei ollut veden maagisen kosketuksen tuloksena aloittanut kemiallista prosessia tehden paidasta läpinäkyvää kuin hämähäkin seitti. Käteni olivat olleet liian kuivat, pitäisi ehkä lainata kirjastosta kemistien aloitusopus ja onkia esille tieto, montako vesipisaraa milläkin halkaisijalla tarvitaan tietylle alueelle valkoista kangasta, jotta juttu toimii. Ei kyllä kiinnosta onko kyseessä oikeasti kemiallinen prosessi, maailman seitsemäs ihme vai taikatemppu. Oloni oli kuin kauemmas työnnetyllä, kuolaa päristevällä halauksenkipeällä taaperolla. Olotilani oli omaa syytäni, olin tiennyt, ettei Iia yrityksestäni innostuisi.

Välistämme pyyhälsi tummanpuhuva otus. Taisi yrittää olla valoa nopeampi, silmänkääntötemppujen mestaria ovelampi. Hahmotin vasta tarkemmin poispäin viilettävää otusta katsoessani sen olevan koira, musta labradorinnoutaja kenties. Hielle, märälle koiralle ja makkaralle löyhkäävistä koira-asiantuntijoista olen onneksi valovuosien päässä, mutta silti voi aina veikata.

”Voi vittu, toi piski potki mun suuhun ämpärillisen hiekkaa”, Iia liioitteli ja puisteli muutaman hiekanmurenan pois farkuiltaan. Hänestä ei ottanut selvää, oliko hän huvittunut vai ärtynyt, mutta naurusta päätellen aivot olivat salamoivan taivaan sijaan huviretkellä maailman suosituimmalle bilerannalle. Nauroin itsekin koiralle, sen aivojen täytyi olla sen turkissa hotellimajoitusta ylläpitäviä kirppuja pienemmät, ei elukka muuten olisi kiilannut välistämme kuin amatöörin ampuma ilotulitusraketti.

Pian ohitsemme spurttasi koiran omistaja. Olin mielessäni kuvitellut koiran omistajan hölkkäävän huonokuntoisena kilpikonnana lemmikkinsä perässä, kasvot tomaattina vihan ja nolostumisen vuoksi. Savua nousisi korvista ja viimeisetkin hiuksina lapsuusaikoina palvelleet pääkarvat tippuilisivat matkan varrelle. Omistaja rikkoi nyrkeillä ikkunoita kailottaakseen kaikille, ettei ennakkoluuloja tule muodostaa edes matojen ruoaksi kuoppaamisen jälkeisenä aikana. Hän olikin nimittäin nuori mies, lähinnä nauroi hömelölle piskilleen. Hyvä ottaa koko asia huumorilla, sillä pian hän saattaisi saada peräänsä uhkaavana laumana hyökkäävän ampiaisjoukon, jota pääsisi piiloon ainoastaan sukeltamalla veteen. Nuoren miehen aivoissa olettaisi tapahtuvan jotain, kyseinen henkilö taisi olla poikkeus. Seniili vanhus ei välttämättä ymmärrä opettaa rakasta pientä sädekehämussukkaansa tavoille, joten heiveröinen papparainen vielä murtaa luunsa yrittäessään pysyä pystyssä taluttaessaan kaikkiin ilmansuuntiin paukkoilevaa koiraansa, mutta muiden voi mielestäni olettaa osaavan kouluttaa koiraansa edes sen verran, ettei se kesken lenkin leiki olevansa kokonaisen rannan kuningas.

Osa 14: Kummallinen rantaetiketti

”Säkö olet ihan varma, ettet voisi olla kenenkään kanssa tosissasi?” Iia kysyi vielä uudemman kerran saaden kysymyksiä välttelevän nyökkäyksen vastaukseksi. Tuttavapiirimme kun muistuttaa tuhatpäistä muurahaisarmeijaa, olivat muutamatkin eri ihmiset ottaneet Iian kanssa puheeksi varsin anonyyminä pysytelleen pitkätukkaisen miehen, jonka seurassa olivat nähneet minut muutamien menneiden viikkojen aikana talsimassa aurinkoisia katuja pitkin. Tietenkään Iia ei kysymyksellään tarkoittanut minua ja Mikkoa, vaan yleisesti kysyi, eikö ole olemassa poikkeusta sääntöön. Minähän olin selittänyt hänelle Mikon ja minun välien kuvaajasta, joka voi vapaasti hypehdellä ystävyyden eri asteilla, riippuen ihan Mikosta itsestään, mutta piikkilanka-aita tultasyöksevillä lohikäärmeillä varustettuna estää kuvaajaa nousemasta sydämen pamppailemaan saaviin tunteisiin.

Haluan olla kiiltäväturkkinen, huonoa onnea aiheuttava musta kissa, joka vaeltaa yksin kohti sateenkaaren päätä löytämättä sieltä onnea. Turkki takkuisena, voimien ja elämänilon noustua nääntyneestä ruumiista taivaan enkeleille, kissa ottaa hyiseltä kalliolta kuoppaisen paikan ja nauttii viiltävistä kivuistaan, kunnes ei enää tunne, kuinka raivokas tuuli meinaa sysätä hänet kielekkeeltä alas. Kissa ei enää tunne mitään. Lisäksi haluaisin olla vapaa lintu, niissä on jotain hyvin salaperäistä. Ahdistuksen kasvaessa tietyssä paikassa liian suureksi, ne voivat lentää toiseen paikkaan ilmaiseksi ja milloin tahansa. Lintuna olisin kiertänyt jo puoli maapalloa. Ei kissaa ja lintua voi yhdistää, joten olen outo sekasikiö, enkä osaisi käyttäytyä parisuhteessa oikein. Pilaisin kaiken ajautumalla virran haarautumakohdassa kauniina pärskyvälle ja jännittävälle puolelle tylsän tasaisena liplattavan vaihtoehdon sijaan. Valitsen tahtomattanikin väärin, sillä vedän kaiken liian fiilispohjalta, ajattelematta myrskyävän puolen lumoavuudestaan huolimatta olevan vaarallinen vaihtoehto. Voin helposti jäädä aaltojen alle, enkä enää silloin ole mahdollista korvat luimussa pahoitellen palata tyynelle puolelle. Kukaan ei enää kaipaa minua sinne, minä jään yksin ahdistaviin ongelmien pyörteisiin vellomaan pääsemättä koskaan takaisin pinnalle happea haukkaamaan.

”Mennäänkö uimaan?” ehdotin nousten auringonottoasennostani istumaan. Luurangoilla ei ole ihoa, mutta rusketun silti niitä vähemmän. Säälittävät auringonottoyritykseni ehkä silti imeyttävät kehooni erilaisia aineita kuin tupakka, joten voin leikkiä olevani hetken terveellinen ulkona viihtyvä terveydestään välittävä ituhippi. Tuntui, että samalla rannalle kanssamme oli ängennyt puoli Suomea, mutta onneksi pää punaisena rääkyvien sekä innostuneena kiljahtelevien, pullaviipaleilla elossa pysyvien lellikakaroiden äänet voi sulkea mielestään lähes kokonaan. Vähän samaan tapaan kuin peleissä on mahdollista säädellä erikseen äänitehosteiden ja taustaäänien voimakkuutta, klikkauksien voimakkuutta ja musiikkien voimakkuutta.

”Voin mä ainakin tulla kahlaamaan sinne”, Iia totesi pompaten heti pystyyn, voidakseen vetää minut perässään ylös. Kuristan sen, joka on keksinyt kesän olevan rakkauden ja hauskuuden aikaa, sillä en tuntenut yhtään halua riuhtaista kättäni irti Iian otteesta. Kävelimme käsikkäin rantaveteen, ajatuksissani jopa silitin peukalollani Iian kämmenselkää. Tämä oli omalla mitallani hattaraan kietoutunutta söpöilyä pahassa muodossa, normaalisti olisin jo oksentanut kaiken vaaleanpunaisen, sydämin koristellun hilepölyn ulos itsestäni.

Iia kaipaisi omistautumista ja söpöilyä välillä, tiedän sen. Hän pystyisi olemaan luotettava tyttöystävä halutessaan, vaikka sinkkuna elääkin kanssani niin holtittomasti, että hampaattomien mummeleiden tekohampaat putoavat suusta sen loksahtaessa ammolleen järkytyksestä. Olisi kuin painajaisten taloon astuisi, jos Iialle mennessäni siellä olisikin toinen tyttö kietoutuneena hänen kaulaansa kuin lemmenkipeä koala. Ikävä kyllä päivä, jolloin olen laattalattialle paiskattu, toisten onnea lattiatasolta pirstaleina katsova lasikulko, tulee ennemmin tai myöhemmin koittamaan. Se on vain ajan kysymys, mutta minun täytyy esittää, ettei elämäni tuhoudu sinä hetkenä, vaikka se on sama asia kuin elävältä hukuttautuminen, huolimatta siitä että oma päätöksenihän veitsenteräviä kulmia omaavalta kalliolta pohjattoman meren hirmuisiin, ihmisiä syöviin aaltoihin hyppääminen on. Itsehän olen rankemman sarjan tunnevammainen, joka toivoisi kaikkien muidenkin olevan, jotta ei joudu Guinnessin ennätysten kirjaan alle kaksikymppisenä eli maailman nuorimpana aivot pölyksi lahonneena ja murentuneiden vaatteiden tilalle hämähäkkien ompelemassa, liikkumisen estämään verkossa olevana kissamuorina. Kirjan kuvassa olisi ikuistettuna yksi sadoista kissapariskunnista, joka on tuhatjalkaisista, kastemadoista ja koppakuoriaisista välittämättä möyhentänyt hiukseni pehmoiseksi pesäksi ja pullauttanut sinne mukavan pesueen, ettei pienessä yksiössä näkyisi lattiaa, vaan kissoja on kaksi kerrosta päällekkäin lattialla, kolmas kerros jo tehokkaasti tuotannossa.

”No?” kysyin Iian pysähtyessä, kun vesi halkoi jalkojamme vasta polvien korkeudelta.

”En mä halua kastella vaatteita”, hän totesi kasvoillaan ilme, joka muistutti, etteivät aivoni ihan vielä saa alkaa muuttumaan pölyksi, jonka voi nenän kautta puhaltaa ulos. Ymmärsinhän minä, ainakin puoliksi. Vedin käteni vapaaksi ja lähdin yksin jatkamaan matkaa syvemmälle. Rantakulttuurin keksijällä oli palikkalaatikko kolmion ja ympyrän mallisilla rei'illä. Robottikäsi testasi systeemiä heittelemällä palikoita oikeisiin reikiin, joihin ne mukisematta sukelsivat kohtaloonsa tyytyväisinä. Kolmion mallisesta aukosta sukeltaneille puettiin bikinit tai uimapuku, ympyröille uimashortsit. Muutaman kerran vastaan tuli kuutiopalikka, joka ei sopinut kumpaankaan reikään, joten se hetken laatikon päällä pompittuaan tipahti mustaan unohduksen jätesäkkiin. Se oli melkein kuin kolmio, kulmia vain enemmän. Melkein kuin ympyrä, reunat olisi vain täytynyt pyöristää. Vaikka se oli melkein molempia, silti se ei mahtunut mukaan järjestelmään.

Caprimittaisiksi käärityt miesten rennot farkut pysyivät Iian yllä vain leveän, mustan vyön ansiosta ja hihaton valkoinen kauluspaita sopi hyvin farkkujen seuraksi. Vetäessään pussin päähänsä, Iia varmasti menisi miehestä jo elekielen perusteella visailuohjelmassa, jossa ihmisille on puettu yksiväriset, ohuet haalarit ja veikatessaan kaikkien sukupuolet oikein, kilpailija pääsisi yleisön riemuitessa siirtymään vaikeammalle tasolle arvailemaan ihmisistä muitakin tietoja ja myöhemmin kisaamaan pääpotista. Iia ei kuitenkaan väkisin yritä leikkiä vastakkaisen sukupuolem edustajaa, joten seuraavalla kerralla rannalla ollessamme pakotan hänet pukemaan t-paidan sekä miesten uimashortsit, ja kaadan hänet surutta veteen.

Osa 13: Harva hevari on prinssi pikkuprinsessalle

”Syödäänkö porkkanoita? Tykkäätkö niistä?” Mikko luikautti täysin muita aiheita käsittelevän keskustelumme väliin, yritti kai hämätä aivojani niin, etteivät ne jatkaisi juoksuaan eteenpäin, vaan hämmentyneinä kerrankin ottaisivat harha-askeleen mätkähtäen asfaltille. Vauhti putoaisi sadasta nollaan, ja ampiaiskuosiset pääsiäistiput pyörähtelisivät ärsyttävän pimpelipom-musiikin säestämänä pääni ympäri saaden hämmennettyä itsesuojeluvaistoni ja harkintakykyni noidan soppakattilassa uuteen uskoon rupikonnilla höystettynä. Kaiken seurauksena vastaisin kysymykseen häviten leikin. Tähän asti olin pärjännyt hyvin, joten Mikonkin aivot saivat hyppiä narua ja taiteilla kiipeilytelineessä yrittäessään olla minua ovelampi. Voitonriemuisena hymyillen puistelin päätäni, kun havahduimme molemmat ovelta kuuluviin koputuksiin, joiden seurauksena ovi varovasti avattiin.
”Halusin vaan tulla katsomaan... Onko toi sun tyttöystävä?” Mikon sisko kysyi hieman ujona oveen nojaillen ja heilautti kättään nopeasti suuntaani.
”Ei, ei”, Mikko kielsi naurahtaen. Olisikin uskaltanut miettiä vastausta vähänkin kauemmin tai antanut niin epämääräistä muminaa siskonsa korville, ettei meidän välillämme oleva, tasaisesti kaveruuden eri syvyyksissä puikkelehtiva käyrä ja romantiikan puolelle nousemisen estävä piikkilanka-aita olisi tullut selväksi kuin vesi. Olisin sarkastisella sävyllä toivottanut päivänjatkoja ja vasaralla mäjäyttänyt välejämme kuvaavalle käyrälle uuden muodon. Tekisin äkkipudotuksen syvään suohon, josta mitään ei voisi kaivaa takaisin esiin. Tilanteessa nimittäin ei ollut mitään monimutkaista, onneksi Mikko oli samaa mieltä.
”Kyllä sinä tiedät, kenelle aina ensimmäisten joukossa kerron tuollaisista asioista. Mutta keksi nyt itsellesi jotain tekemistä, jooko?” Mikko puheli ystävällisesti siskolleen, joka hymystä päätellen tunsi itsensä nyt tärkeäksi salaliittolaiseksi.

”Oletko sä seurustellut monta kertaa?” minulta kysyttiin jäätyämme taas kahden tummanpuhuvilla bändijulisteilla päällystettyyn huoneeseen. Hänen siskonsa kysymys taisi saada hänet miettimään tuollaista.

”En”, vastasin lyhyesti. Suurimmasta osasta ihmisiä näkee heti ensimmäisellä vilkaisulla, onko heillä ollut paljon ihmisiä pyörityksessä, mutta onneksi minua on vaikeampaa lähteä analysoimaan. Haluan pysyä sinä salaperäisenä peikkotyttönä, joka iltaisin kävelee sumua päin kadoten sinne ja ilmestyy kuin tyhjästä ihmisten pariin jälleen silloin kun sattuu huvittamaan. Haluan olla tyttö, josta ei osata muodostaa ristiriitojen vuoksi käsityksiä. Aurinko ja kuu ovat samaan aikaan keskellä taivasta, ei voi sanoa, onko yö vai päivä. Kummallinen otus näyttää koiralta, mutta sillä onkin pitkät kissan viikset ja suusta kuuluu maukunaa.

”Etkö ikinä?” Mikko katsoi minua oudosti, yritti lukea silmistäni, olinko tosissani vai en. Onneksi silmiini ei ole kirjoitettu elämäntarinaani, siinä tapauksessa leikkauttaisin ne pois ja polttaisin juhannuskokossa. Varmuuden vuoksi peittäisin päähäni jääneet, puistattavat ällöttävät aukot tatuointitaiteella koristelluilla merirosvomaisilla silmälapuilla, ettei yksikään elämäni kirjain olisi näkyvissä, vaikka pari hassua olisi hypännyt silmien matkasta jääden siksi tuhoamatta.

”En ikinä”, ilmoitin saaden Mikon ilmeisesti kiinnostumaan oudosta yhtälöstä. Kyllähän hän tiesi, ettei elämäni ollut siveellistä jalat ristissä kahvipöydässä istumista hiukset kahdella rusettinauhalla sivuille sidottuna. Kummallista tai ei, mutta en ihan oikeasti ole koskaan virallisesti seurustellut kenenkään kanssa, vaikka monia määrittelemättömiä suhteita on ollutkin. Osa niistä on ollut tunnetasoltaan samaa settiä vakavan seurustelun kanssa, mutta seurusteluksi en ole ikinä antanut kenenkään sellaista suhdetta kutsua. En ole ikinä ollut kenenkään tyttöystävä, kumppani tai muodostanut kenenkään kanssa paria. Olen ollut kaikille, kavereille ja muille, vain Sini ilman ahdistavia lisämääreitä.

Ilmeemme heitettiin hyrrän kyytiin, josta ne sinkoutuivat takaisin kasvoille vaihtokaupan tehden. Mikon hämmästys siirtyi minuun, sillä pitkätukkaisen miehen kasvoille nousi varovainen hymy. Kymmenen sekuntia kului ajatuksen kulkemisessa läpi mielen ja kerätessä magneetin lailla mukaansa kaiken tilanteeseen liittyvän. Pohtiva hymy vaihtui leveään virnistykseen ja kohosi asteikolla ylemmäksi, kuin kainaloon asetettu kuumemittari. Mikko alkoi hekottaa maha kippurassa ja joutui sängyllä rennosti ottamastaan selinmakuusta käpristymään härnättynä perhosentoukkien suosimaan kippura-asentoon, ilmeestä päätellen hän olisi voinut voittaa lotossa jättipotin.

”Mä voitin!” hän huudahti naurunsa lomasta, jolloin asia valkeni minullekin, vaikka molemmat olimme myöhästyneet ensimmäisestä junasta sen syöksyessä kallioiden sisään hakatuista luolista ja siltojen yli monen kaupungin päähän, jolloin pääsimme vasta päivän toisen junan kyytiin. Hetkeksi olimme molemmat unohtaneet itsepäisen leikkimme, minkä vuoksi Mikko hoksasikin vasta vähän myöhässä voittaneensa. Luonnollisesti naurahdin itsekin, olin hetkeksi lakannut olemasta ylivarautunut ja heti hävisin leikin, jota olin valmistautunut jatkamaan kuukausia, kunnes Mikko luovuttaisi.

”Tuo ei ollut reilu kysymys”, huomautin lyödessäni häntä leikkisästi olkapäähän. Kesähelteillä hiostavalta näyttävä nahkarotsi oli edelleen hänen niskassaan ja varmasti oli aitoa nahkaa. Ei kukaan uskottava hevari suostuisi valmiiksi niiteillä, bändilogoilla ja teksteillä tuunattua tekonahkatakkia ostamaan tai menettäisi kasvonsa. Istuin Mikon parisängyllä intiaani-istunnassa, josta hän nauramisestaan huolimatta sai minut kaadettua. Hyökkäsin tiikerinä hänen kimppuunsa, sillä minuahan ei kukaan keilaa kumoon ilman, että itse saan tehdä täyskaadon ja voittaa koko pelin. Kuvio muotoutui vahvan urostiikerin ja hoikan, epänaisellisen naarastiikerin kamppailuksi, ilman kynsiä ja hampaita tietenkin.