Osa 36: Kaksi suojeluskoiraa plus yksi niitä muistuttava ihminen

Istuin yksin omalla penkilläni, sillä puiston ränsistyneellä penkillä, joka ei sopinut yhteen uusien penkkien kanssa. Ehkä sitä ei oltu huomattu silloinkaan, kun toiset maalipintansa vuosia sitten ulos sylkeneet penkit oli kuskattu kaatopaikalle kiiltävien tieltä. Nytkin yö tuntui lyövän pimeämmin minun penkkini kohdalle, muualla kesäyö oli valoisa päivän synkästä sademyräkästä huolimatta. Päivän tapahtumista minua muistutti vain sadepisaroilla koristeltu nurmikko paljaiden jalkojeni alla, sillä Mikon luota lähtiessäni en ollut jaksanut yrittää käydä taistoa uitettujen tennareideni kanssa, vaan olin antanut niiden keinua hiljakseen kävelyni tahdissa retuuttaessani niitä katkeamisella minua pelottelevista nauhoista. Nyt tennarit istuivat penkin jalkojen juuressa kuin kaksi uskollista suojeluskoiraa. Uitettua suojeluskoiraa, joiden luut oli heitetty happoon ja nahat rullattu mankelista läpi, jotta ne eivät voisi turvata selustaa edes nukkaiselta tiskirätiltä, joka päättää kostaa kokemansa vääryyden hyppäämällä lemuavana tunkeutumaan kivuliaasti sieraimiin ja liisteröimällä suun vuosien varrella keräämällään limalla umpeen.

En laskenut kuluneita minuutteja, istuin yksinäni rauhassa unohduksen ja pysähtyneen ajan kuplassa ajattelematta yhtään mitään. En miettinyt, saapuisiko Elvis istumaan vierelleni. Oikeastaan uskoin hänen saattavan kävellä ohitseni huomaamatta minua varjojen seasta enkä silloin vaivautuisi kiinnittämään hänen huomiotaan. Elvis kuitenkin halusi löytää minut, hän pyyhki kosteaa penkkiä kädellään ja istahti penkin toiselle laidalle jättäen väliimme kunnioittavan tilan, josta olisi voinut taskulampun valossa lukea hiljakseen lahoavan penkin tarinan. Minä en olisi myöntänyt tilanteessa olevan tulkittavaa, mutta hän kuitenkin tulkitsi oikein, eikä alkanut heti sylkemään kiinnostuneita kysymyksiä kasvoilleni eikä lohikäärmeen pitkällä, haaraisella luikerokielellä alkanut kasvojani sivellen maanittelemaan minua laulamaan satakielen herkästi pirstaloituvalla, mutta koko lähiseudun taloihin savupiippujen kautta sukeltavalla äänellä sen päivän tarinaa.

"Kenen vaatteet sulla on niskassa?” Elvis avasi keskustelun, huomasin hänen silmiensä valon hieman hiipuvan kysymyksen kohdalla, vaikka soin hänelle ainoastaan nopean vilkaisun kysymyksen puolivälissä. Hän ei ollut varma, halusiko tietää vai ei.

”Missä lukee, että mun täytyisi pukeutua haalean väriseen mekkoon ja korkokenkiin?” tuhahdin matkalla itsensä ruoholla kuorruttaneita varpaitani tuijotellen. Hiukseni valahtivat kasvojeni eteen, mutta määrätietoisesta sivuun ohjaamisesta huolimatta ne valahtivat naureskellen takaisin. Huokaisin hiljaa ja kohotin katseeni nostaen samalla likaiset jalkani penkille.
”En tarkoittanut, että häpeäisin olla sinun seurassasi”, hän vakuutti hyväntuulisesti hymähdellen uutuutta säihkyvissä vaatteissaan. Sontaläjässä kierinyt emakko ja näyttelykuntoon trimmattu puudeli, ne me olimme.
”Mutta itseasiassa mulla olisi mahtava ehdotus! Tykkäätkö näyttelemisestä?” Elviksen tyyni ääni pongahti yhtäkkiä kovaa kuin kanteleen aiemmin sovinnaisen rauhallisesti näpytelty kieli, jonka kovakourainen lapsi tarkoituksettomasti katkaisee, kun ei ymmärrä ettei kaikkea voi käsitellä norsun voimalla. Pelkäsin, että innostunut Elvis itsekin syöksähtää kohti avaruutta jättäen ainoastaan prässätyt housut muistoksi itsestään.

”Loppukesästä meidän suku pitää jokavuotiset grillijuhlat mun tädin huvilalla”, Elvis aloitti minun pyöräytellessä silmiäni. Tietenkin hänen sukulaisillaan on jokaisella kolmikerroksinen rantahuvila siroilla kalusteilla ja vaaleilla väreillä sisustettuna. Rannassa kelluu kymmenen moottorivenettä, joilla voidaan järjestää kilpailuja sillä välin kun palvelijat kauluspaidoissaan grillaavat kahdeksalla tapahtumaa varten ostetulla uutuusgrillillä. Koskaan aallot eivät pillastu, nouse takajaloilleen, ja aurinko hellii heidän pehmeitä ihojaan aina. Heillä olisi varaa maksaa säätä hallitsevalle pikkumiehelle, joka istuu kuun reunalla tarkkailemassa alhaalla näkyviä tapahtumia suurennuslasinsa läpi, tylsinä hetkinä valjastaa meret ja käskee niiden hyökätä rakennusten päälle, kuristaa ihmisiä syleilyynsä. Pikkumies ei kuitenkaan peri maksua, hän suo eliitti-ihmisten nauttia huolettomasta elämästään ilman, että yksikään auringon välkkeessä aidolta kullalta näyttävä hius ponnahtaisi aivot solmuun saavan kireästä poninhännästä ylös. Elvis hymähti ja esitti läimäisevänsä minua reaktioni vuoksi, mutten edes hätkähtänyt.

”Olisi ihan huippua, jos haluaisit esittää mun tyttöystävää ja järkyttää sukua”, hän ehdotti nauraen niin, että valkoiset helmihampaat hohtivat hämärän keskellä. Omat huulenikin tavoittelivat korkeuksia, ymmärsin oitis, millaista tyttöä hän tarvitsi. Täytyisi pukeutua verkkoon, nahkaan ja niittiin, kiroilla ja puhua elämän viihteestä avoimemmin kuin yksikään juhlien nainen uskaltaisi edes valkoisen lukkopäiväkirjansa uumeniin kuiskata. Avasin jo suuni nauraakseni, että Iia loihtisi kasvoilleni kunnon sotamaalauksen, kunnes muistin ettei tulisi sivelemään kasvojani kutittavalla meikkisudilla eikä taitavalla kielellään. Uuden käänteen saaville juhlille höröttäen lupauduin lähtemään Elviksen daamiksi. Ei helvetti siitä tulisi hauskaa, hämmentäisin ihmisiä niin, etteivät he enää edes osaisi kuvitella pahempaa olevan tulossa!

”Saanko harjoitussuudella sua?” Elvis kysyi virnistäen ja hänen silmäkulmassaan välkkyi taskulamppu, joka ei tiennyt käynnistyäkö vai sammuako, joten se tarkkaili tilanteen etenemistä valoaan rämpyttäen. Elviksellä ei ollut tapana katsoa minua tähtisilmin, mutta pelkäsin silti hänen haluavan suudella minua liian tosissaan. Hän oli syvällinen ihminen, joka ei tehnyt mitään listaamatta ensin plussat ja miinukset, laskematta todennäköisyyttä ja hämmentämättä tunteitaan kattilassa yrittäen saada aineksista jotain valmista ja tunnistettavaa.

Osa 35: Taidan olla Marsista

”Ota koppi”, Mikko komensi, kuulosti kuin hän olisi mumissut tyynyn läpi siansaksaa, jonka nollavaihteella käyvät aivoni kuitenkin saivat siansaksa-suomi -sanakirjan avulla käännettyä ainakin melkein suomeksi. Hitaasti, kirjain kerrallaan aivoni äänsivät kyseiset kaksi sanaa minun yrittäessäni pysyä perässä huolimatta vaikeuksista hahmottaa ylipäätään mitään. Jokin pehmeä syöksyi vatsaani päin valoakin nopeammin, joten en nähnyt sen lentorataa. Havainnoin pehmeän asian vasta sen osuessa vatsaani, josta se jatkoi putoavan hissin tavoin matkaa varpailleni. Minua ahdisti valtavasti tietää 500 kilogrammaa painavan hissin korin lähestyvän paljaita varpaitani, mutta jalkani kuin hievahtamattomat kivenmurikat, jotka oli vielä varmuuden vuoksi sidottu paikoilleen. Alistuin kohtalooni puristaen silmäni umpeen juuri sillä hetkellä, kun mieleni teki karjua kivusta hissin iskiessä varpaani mustiksi lenkkareille yliastutuiksi koppakuoriaisiksi. Purin hampaani yhteen ja raivoisasti pakotin silmäni entistäkin tiukemmin kiinni. Onnistuin olemaan päästämättä edes hiljaista metsähiiren vinkaisua ja varpaideni oltavat alkoivat tuntua suloisen lämpimiltä. Ne olivat vähän kuin kananmunat hautomossa.

Kaksi suurta kättä tarttui määrätietoisesti olkapäistäni ja ravitseli varovasti, jolloin minun oli pakko avata silmäni, vaikken olisi tahtonut nähdä taivaalta varpailleni pudonneen hissin aiheuttamaa hävitystä. Räpyttelin sateen kastelemia ripsiäni pariin kertaan, silloin kaikesta tuli hieman selkeämpää. Huone tuntui hieman huojuvan ja pelkäsin lampun putoavan katosta aiheuttaen tulipalon, mutta näin Mikon kasvot yllätyksekseni tarkasti hänen silmänsä peittävää sumua lukuunottamatta. Hän kumartui ottamaan suloisen pehmeyden pois varpaideni päältä ja komensi minua nostamaan käteni ylös, jotta sai puettua lämpimän hupparin päälleni. Tunsin oloni säikähtänytttä kanaa aivottomammaksi, elelin maailmassa jonka hännästä oli mahtodonta saada otetta kaiken ollessa vain yhtä sekavaa mössöä. Yritin hämmentyneenä päätellä, mikä kuului todellisuuteen ja mikä oli pelottavaa harhaa. Vahvoilla huumeilla päänsä ikuisiksi ajoiksi kuperkeikkaa heittäväksi saaneet varmaan pohtivat vastaavia kysymyksiä päivittäin, mutta minä en ihan oikeasti ollut vetänyt mitään, vaikka ilmeisesti Mikkokin sitä epäili. Horjuin huoneen mukana Mikon yrittäessä pysyä itse pystyssä ja huolehtia siitä, etten halkaisisi päätäni kaatuessani laattalattialle samalla kun hän puki minulle mustia collegehousuja ja lopuksi kiristi ne vyötäröltä pussimaiseen muotoon, jotta ne eivät syöksyisi puremaan pienillä hampaillaan nilkkojani heti hänen päästäessään irti.

Selkääni pitkin lipuvia piikkejä pehmensi päälläni oleva huppari, eivät pienet piikit muutenkaan olisi kipeää tehneet. Jokaisen silityksen myötä mieleni selkeni hieman, vaikka tahallani yritin laittaa vähän vastaan ja pysytellä sumuisessa olotilassa.

”En ole mikään paijattava piski”, tiuskaisin vetäen myrskyisällä otteella Mikon käden pois selästäni. Tartuin häntä ranteesta, vedin mustan piikkisormuksen hänen sormestaan ja heitin sen lentämään väärin laukaistun avaruussukkulan lailla päin julisteilla vuorattua seinää. En halunnut saada tietää, kuinka monta tuntia olin istunut siinä samassa intiaaniasennossa keskellä sänkyä hänen silitettävänään, sillä tieto olisi saanut minut oksentamaan. Silitys oli melkein kuin lohdutusta.
”Kyllä mä uskon sun vähän olevan. Tyhjin silmin, melkein väkipakolla, yritit saada minut harrastamaan seksiä kanssasi. Syytä siihen mä en tiedä, mutta välitän susta niin älyttömästi, etten anna sen tapahtua sun ollessa sellaisessa mielentilassa. Näet älyttömästi vaivaa peittääksesi kaiken herkkyyden, mutta-”
”Haluaisit mun kaulaan siis pannan? Ja lisäksi hihnan osoittamaan, ettei minulla ole omaa tahtoa?” keskeytin Mikon avautumisen, sillä sitä pidempään kuunnellessani olisin ajatunut niin epätoivoiseksi, että olisin varmaan yrittänyt itsemurhaa hyppäämällä sängyltä pää edellä puulattialle parempien tapojen puutteessa. Rakkaudentunnustukset olivat viimeinen asia, mitä sillä hetkellä toivoin kuulevani.
”Siihen kaulapantaan voisi vielä ripustaa ikuista sitoutumista kuvaavan lukon”, ehdotin nyrpeä ilme kasvoillani.

”Tiedätkö, aina en pysty käsittämään, mistä sä ongit noin kummallisia ajatuksia”, Mikko hymähti loukkaantumatta yhtään töykeästä käytöksestäni. Jos roolit olisivat toisin päin, hän olisi lentänyt jo ikkunan kautta niskaperseotteella ulos laajassa kaaressa jalat harallaan kuin mikäkin oranssina pallona ilmassa liitäessään rääkäisevä kissa, sillä en olisi vaivautunut poistamaan ongelmaa ulko-oven kautta nopeammankin tavan ollessa olemassa.

”Ehkä mä olen Marsista”, ehdotin tylsällä äänellä olkapäitä samalla kohauttaen. Välillä tunsin itseni eri planeetalta kotoisin olevaksi, joten se voisi oikeasti olla loistava selitys häntä viuhottaen kattoa kohti loikkivaa jättikokoista kuolakoiraa muistuttavalle elämälleni. Räpiköivä ampaisu kohti yläilmoja, katonrajassa heiluvia hämähäkinseittejä, sitten litteäksi läjäksi liukkaalle parkettilattialle putoaminen, jonka jälkeen uusi ampaisu ylös. Tasaisesti lattialla eteenpäin kävellessäni sopisin enemmän yhteen muiden kanssa.
”Ainakaan sun iho ei ole vihreä”, Mikko totesi tahallaan virnuillen kuin ensimmäistä kertaa paljasta ihoa nähnyt finninaamainen teinipoika ilmaislippis päässään. Jälleen kerran hän oli liian samankaltainen kanssani, olisin itsekin ottanut ilon irti ja huomauttanut asiasta hänen asemassaan ollessani, vaikka kukaan tylsä bisnesnainen tai -mies salkku kädessä ei olisi nähnyt puolialastomuudessa mitään vitsailemisen arvoista. Ikävää Mikon kannalta, silmäruoka ei ollut ollut mitään suklaalla ja mansikoilla kuorrutettua. Muotoja minulla ei ollut niin paljoa, että saisin maalaisjuntit kuolaamaan näylle vaikka kuinka vartaloni kauneutta esitteleviin asentoihin taipuisinkin, eikä alusvaatteitani ollut vaaraa sekoittaa vartalon ympäri kiedottuihin narunpätkiin. Pidin kyseiset ajatukset sisälläni ja pyöräytin vain silmiäni Mikon huomautukselle ihonväristäni.

”Saanko mä lainata tietokonetta?” kysyin keksittyäni keinon, jolla saattaisin saada yhteyden Elvikseen. Mikko nyökkäsi musiikkiaiheisia lehtiä sekä tummanpuhuvaa krääsää pursuavan työpöytänsä suuntaan. Käännettyäni läppärin ruudun piiloon Mikon katseelta näppäilin itseni sisään Facebookiin ja avasin keskustelun Elviksen kanssa, vaikka sillä hetkellä hänen nimensä perässä ei ollutkaan vihreää palloa. Olin jo aikeissa lähettää viestin, jossa kysyin tulisiko hän puistoon seurakseni, mutta kumitinkin viestin ja muotoilin uudelleen. Ilmoitin olevani puistossa. Sama asiahan molemmista välittyi, halusin hänen seuraansa. Asialla oli väliä vain minun päässäni, mielestäni oli pienempi paha ilmoittaa olevansa jossain kuin pyytää jotakuta tulemaan sinne seurakseen. En tiennyt oliko Elvis aktiivinen kävijä vai kirjautui sisään kerran viikossa, mutta vannoin itselleni, ettei minua haittaisi, vaikkei hän tulisikaan. Sitten kirjauduin ulos Facebookista ja nousin seisomaan.

”Nämä jättivaatteet tippuvat tuonne kadulle minun kävellessäni”, nauroin ja kiskoin Mikon lainaamia housuja ylemmäs, jolloin hän hyppäsi ylös sängyltä paljon ketterämmin kuin hänestä olisi mustaan farkkuun ja nahkaan pukeutuneesta ulkokuoresta uskonut. Hän tuli luokseni ja vei kätensä selkäpuolelleni, tarttui housujeni reunasta kiinni. Sisälleni vyöryi viileän kesäillan, heikon tupakansavun ja nahkan tuoksu, nahkan pystyi haistamaan vain kun todella keskittyi erottelemaan eri ulottuvuuksia vartaloani vasten painautuneen ihmisen vivahteikkaasta tuoksusta.

”Näytän hopparilta, joka on sähköä säästäessään vahingossa napannut pimeästä kaapistaan mustan bändihupparin”, vitsailin kasvot lähellä Mikon kasvoja, jolloin tunsin hänen hengityksensä hentona tuulena vasten kasvojani. Painoin suukon hänen huulilleen, joiden pehmeyttä rosoinen parta tasoitti. En halunnut alkaa analysoimaan suukkoa, miettimään teinkö sen koska oikeasti halusin vai pystyinkö perustelemaan suukon sillä, että Mikko odotti jotain sellaista tapahtuvaksi ja halusin miellyttää häntä. Se ei ollut edes suudelma, mutta kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun tein jotain sellaista Mikon kanssa tosissani. Olimmehan me kerran aikaisemmin suudelleet puistossa, mutta se oli ollut vain pelleilyä.
”Mun täytyy nyt mennä”, ilmoitin ja vedin hänen vastahakoiset kätensä irti itsestäni.
”Hey hey, dude”, ilmoitin vielä hänen huoneensa ovelta hopparien kehonkieltä koomisesti matkien ja onnistuin saamaan Mikon nauramaan liikkeilleni.

Osa 34: Alusvaatteet ovat mustat, kaikkeen muuhun se onkin liian iloinen väri

”Odota”, Mikko pyysi hiljaa, mutta ei meidän tarvinnut mitään odottaa. Pikkusiskolleen hän voisi kymmenen vuoden kuluttua pitää varoittelevan saarnan, ettei pojan kanssa tarvitse tehdä mitään ennen kuin jokainen pelko on hypännyt hänen päästään seuraavan pikkutytön päähän, jotta tuo puolestaan voi aikanaan saada epävarmuuden loikkaamaan seuraavalle sukupolvelle, jotta he eivät aloita aikuisten leikkejä samaan aikaan Barbie-leikkien kanssa, ja aloittaa itse testaamaan huvipuistojen vaivalloisesti korvia vihlovan narinan säestämänä eteenpäin nytkähteleviä karuselleja sekä nopeudellaan korvat lukkoon naksauttavia vuoristoratoja, joka hiukset pystyyn nostavassa, seinäjyrkässä alamäessä saa aivot lentämään matkasta aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin.

”Näytät lentelevän jossain ihan muualla kuin tässä hetkessä minun kanssani”, hän väitti, yritti kiemurrella allani säädyllisempään asentoon. Päätin, että ilmoittaisin Mikolle tämän olevan hänen elämänsä tilaisuus. Hän saisi naida minua kaikin voimin jättäen pois jokaisen välittämistä ilmaisevan eleen, tai puraisisin häneltä kielen kahtia. Hän ei saisi olla mikään herrasmies, vaan purkaisi kaikki halunsa minuun niin kovaa, että pärjäisi seuraavat kahdeksan vuotta ilman naisia. Sain Mikon housujen vetoketjun auki sellaisella vauhdilla, että siihen oltiin tarvittu selvästikin harjoitusta enemmän kuin kolme kertaa.

”Ethän sä ole vetänyt mitään? Ethän vaan?” Mikko veti happea sisälleen saadakseen auki räjähtäneet silmänsä ja kylmänhikiseksi, taittamisella poikki napsahtavaksi jääpuikoksi muuttuneen vartalonsa normalisoitumaan uloshengityksen rentouttaessa. Hän väänsi väkisin huuleni irti kaulaltaan, jolloin hänen kookkaat kätensä olivat kuin kaksi nosturin kovaa kauhaa, joiden väliin joutuessaan ihminen ei voi taistella vastaan niiden koneellista voimaa, joka ei irvistä kengästä osuman saadessaan ja puremisyritys on turha, ellei halua jo nuorella iällä siirtyä tekohampaisiin. Kauhat väkisin väänsivät kasvoni Mikon analysoivien silmien eteen. Hänen kasvonsa olivat siinä, mutta en nähnyt hänen ilmettään vaan edessäni oli tunnelimaisessa muodossa jatkuvaa tyhjyyttä. Laiskoin silmin tuijotin silmiä räpäyttämisellä kostuttamatta kohtaa, jossa uskoin tyhjyyden päätepisteen tulevan vastaan, jos siihen suuntaan kävelisi ikuisesti. Olisin halunnut irvistää Mikon typerille kysymyksille, jos olisin jaksanut rasittaa aivojani sen verran, että olisin saanut etsittyä ohjeet kasvojen rutulle vääntämiseen. Ylitsepääsemätön muuri olisi muistamisesta riippumatta jysähtänyt hiekkapöllyn aikaansaaden eteeni silloin, kun olisi pitänyt liikuttaa kasvojen lihaksia. Ei tyhjyydessä ole järkeä yrittää liikkua, tuntuisi samalta seistä päällään kuin pomppia tasajalkaa taaksepäin, joten miksi vaivautua tekemään mitään.

”Näytät enemmänkin siltä, että sinun pitäisi saada itkeä. Mitä sulle on käynyt?” hän analysoi minua pää pohtivasti kallellaan. Hänen äänensä oli lempeä mutta jämäkkä. Hän vaati saada vastauksia voidakseen mennä kostamaan sille, joka oli kadulla ampunut luodin vain puoli metriä ohi siksakilla karkuun yrittävästä vartalostani mieleni ollessa lamautuneena, mutta kuitenkin punaiset vaaraa toitottavat valot aggressiivisesti välkkyen. Mutta minulla ei ollut säröä ulkokuoressa kuten ei sisimmässäkään. Sisin oli niin vahvasti kaiken kestävällä teipillä moneen kertaan päällystetty, ettei mikään saisi siihen edes nuppineulan vihreän pallopään kokoista reikää.

Mikko hoisi minua kuin lasta, jonka todellisuudentaju, koko käsitys maailmasta, oli sekoittunut uuteen uskoon kuin vaaleanpunaiselle pilvelle näyttävä hattara raidallisessa hattarakoneessa hänen joutuessaan kokemaan tsunamin. Harkituin ja varmoin liikkein Mikko siirsi minut pois päältään ja nousi itse seisomaan, äänestä päätellen veti housujensa vetoketjun kiinni. Hän kiskoi minut sängyn reunalta jalkojeni varaan ja tuki koko ajan kuin nilkkansa nyrjäyttänyttä, lähti hitaasti ohjaamaan ulos huoneestaan. Niittivyö jäi toistaiseksi vielä auki ja kilisi meidän lipuessamme hitaan epävarmasti jonnekin. Mikko taisi pelätä minun lyhistyvän lattialle oksennuslätäköksi ilman kahden käden tukea, eikä siksi hoidellut vyötään niin, että se lakkaisi kilisemästä. Aistin kotoisan lämpimän puulattian muuttuvan viileäksi laataksi paljaiden jalkojeni alla.

”Ota märät vaatteet pois päältä, saat lainata multa kuivat vaatteet”, hän huolehti äidillisen lämpimästi samalla silittäen märkää selkääni, minkä jälkeen päästi minusta varovasti irti, tarkkaili ettei korttitorni lähde horjumaan ja siksi varoi hengittämästä liian äänekkäästi.
”En ole sitä tyyppiä, joka rupeaa strippaamaan samalla”, huomautin, kun aukinaisen vyön kilinä ei ilmoittanut Mikon lähteneen pois minua seuraavalta tyhjyyden vyöhykkeeltä. Aloin repiä ihooni sulautua yrittävää paitaa pois päältäni, se tuntui uskomattoman vaikealta. Kuin en koskaan aikaisemmin olisi riisunut paitaa. Kilinä ilmoitti lehmän löntystävän ulos huoneesta, mutta yksistään askelten rauhallinen töminä kertoi hänen palanneen pian takaisin.

”Minähän sanoin tietäväni noiden olevan mustat”, hän hymähti. Oli ihme, että joku yhdisteli päässäni oikeat johdot yhteen saamastaan hiukset säkkärinä ylös nostavasta, naaman mustaksi sumuttavasta sähköiskusta huolimatta. Tajusin hänen puhuvan alusvaatteistani, hymähdin sille rannalla vietetylle päivälle sisäisesti, mutta Mikon kuultavaksi olisi ollut liian raskasta tuottaa edes tuhahdusta.

Osa 33: Mörkö on tuomittu lipumaan yksin eteenpäin, se ei voi koskea mihinkään kauniiseen tuhoamatta sitä

Olin ollut pahasti väärässä. Olisin saattanut lyödä lähelle totuutta, jos Iia olisi seisonut baarijakkaralla istuvan tytön takana, kietonut kätensä tytön ympärille ja haudannut kasvonsa hänen hiuksiinsa kuin mikäkin aivoton strutsi minun astuessani vaaleaan keittiöön. Sängyn reunalla istuva Iia oli vaihtanut asentoaan, ottanut kädet syliinsä tunteakseen olonsa suojellummaksi kuin kädet vartalonsa takana tunsi. Pääni sisälle säheltävän juoksutyylin nopeusennätyksen tehden juoksi ajatus tuhatjalkaisen muodossa. Pitkä ötökkä yritti saada minut voimaan pahoin, mutta oljista kyhätyllä luudalla harjasin sen ulos. En jaksanut ajatella, oliko Iia jättänyt minut yksin kylpyhuoneeseen siksi, että oli jo silloin luvannut olla toiselle uskollinen.

”Pidetään Sini pimennossa”, esitin narisevalla noitaäänellä salajuonia punovaa Iiaa. Syytös vaikutti osuvan tikarin lailla hänen petolliseen sydämeensä, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi hyviä, lattiaan saakka painetuilla suupielillä kerrottavia tarinoita perusteluiksi.
”Saan mä seurustella, vaikka sä leikkisit loppuelämäsi yksinäistä sutta”, hän syyllisti, vaikken missään vaiheessa ollut väittänyt romantiikan ja sitoutumisen olevan suurimmat ongelmat.

”Kutsukaa kakkukahveille, kun valkoisella puuaidalla rajatulla takapihalla jölköttelee kultainennoutaja”, murahdin ja jälkeenpäin pakotin huuleni poskiani kivistävään hymyyn. Poskeni tärisivät kuin kädet, jotka eivät jaksaneet nostaa harmaita käsipainoja enää kertaakaan ylös, vaan jäivät puolitiehen, eikä auttanut purra hampaita yhteen niin kovaa, että paloja lohkeili irti. Silmäni puolestaan olivat synkät kuin noidan lapsia syövällä korpilla, jolta noita oli nälissään purrut toisen pitkäkyntisen jalan, nielaissut sen kokonaisena saaden musteelta näyttävää verta vuotavia haavoja kurkkuunsa.

”Sini”, Iia varoitti äänellä, josta kuulsi läpi, ettei hän saattanut uskoa minun heittäytyneen lapselliseksi. Iiaa tulisempi ihminen olisi jo alkanut hengittää tiheästi kuin vanhanaikainen veturi, joka rymistellee kukkuloiden välistä ja niittyjen halki huonokuntoisilla raiteillaan. Tihea hengitys rajatussa tilassa olisi saanut huoneilman liikkumaan, olisi voinut nousta pyörremyrsky, joka pistää ihmiset lentelemään toisiaan päin aiheuttaen kasvoihin punaisia naarmuja. Iia nousi sängyltä, hän käveli minun luokseni ja laski kätensä olkapäilleni, jotka leikkivät olevansa kukkuloita ja mustat hiukseni olivat synkkiä sadepilviä niiden yllä, pilvistä tippui vettä kukkuloille.

 
”Ihmiset haluavat jonkun, jolle uskoutua. Kumppanin, joka saa heidät nauramaan, mutta joka tarttuu kädestä kiinni, nostaa jaloilleen vaikeina aikoina. Fyysinen läheisyys on tärkeää, mutta se ei todellakaan ole ainoa asia parisuhteessa, vaikka läheisyys taitaakin olla ainoa tarve, jonka pystyt ymmärtämään”, yhdenkin asteen verran hitaammin lausuttuna Iian puhe olisi ollut tavausta. Hän yritti saada otteen katseestani, mutta silmät viileinä viivoina väistin tuijottamalla hänen päänsä ohitse. Läimäisin hänen molemmat kätensä pois olkapäiltäni, ne eivät tuntuneet rauhoittavilta vaan bodarin painoilta, jotka yrittivät saada epätreenatun tytön lyhistymään.
”Älä puhu tuollaisia, tiedät varsin hyvin, etten ole jälkeenjäänyt”, sähisin hampaideni välistä ja samalla kehoni valtasi käsky poistua paikalta. Pystyin vain ajattelemaan, että halusin äkkiä ulos tästä rakastavaisten siirapilla yhteenliimatusta, karamelleilla ja tomusokerilla koristellusta talosta, vaikka ulkona minua lyövä sade ei sekään tuntunut onnellisuutta lisäävältä vaihtoehdolta. Avasin Iian huoneen oven voimalla, se kiisi kiertoratansa päähän ja pamahti vasten seinää.

Seisoin vesisateessa takki ja tennarit kädessä. En välittänyt sateesta sen vertaa, että olisin jaksanut aukaista sateenvarjon estämään jäisten pisaroiden paiskautumisen päälaelleni tai kiirehtiä kenkien pukemisessa, sukathan olivat jo märät. Kengät ja sukat harasivat vastaan kuin lenkillä liikkumasta kieltäytyvä mopsi timanttikaulapannassaan. Vedin nahkarotsin niskaan, mutta hymähdin nähdäkseni synkkyyden keskellä näyn värikkäillä ilmapalloilla ja serpentiinillä koristelluista, takapihalle pystytetyistä kekkereistä, joissa leppäkertuiksi ja merirosvoiksi pukeutuneet kakarat leikkivät hippaa. Näky oli mahdollisimman pirteä, niin kiiltokuvamainen, että mieli tekisi pilata juhlat usuttamalla räksyttävä koira aiheuttamaan kaaosta. Juuri siksi näky sai minut hymähtämään, joten jatkoin kuvitelmaa unohtaen, ettei nyt ollut perhosia lentelemään houkuttelevan loistava kesäpäivä ja vedin tiskirättejä muistuttavat sukat pois jaloistani. Retuutin sukkia ja kenkiä käsissäni, kesällähän kuuluu kävellä paljain jaloin. Pohdin, riittäisivätkö käteni yhden röökin polttamiseen, mutten saanut kaivettua askia takkini taskusta. Sade oli niin kova, että ilman katosta olisin yhtä hyvin voinut yrittää sytyttää tupakkaa sukeltaessani delfiinien kanssa. Istahdin ensimmäisen vastaantulevan bussikatoksen suojiin, se oli kotoisasti koristeltu teinipoikien taiteella ja viimeistelty maahan harkitusti tallotuilla energiajuomatölkeillä ja karkkipapereilla.

Mikon kruunupäinen pikkusisko juoksi avaamaan oven, ihmettelin saadessani hymyileväisen tervehdyksen, sillä en olisi jaksanut ihmetellä, vaikkei hän olisi tunnistanut märkää minua samaksi ihmiseksi, jonka oli nähnyt vain kerran aikaisemmin isoveljensä huoneessa. Mikon huoneeseen astuessani näin hänen selaavan sängyllä värimaailmaltaan tummanpuhuvaa lehteä raskaan musiikin säestämänä. Hämmästyneellä äänellä hän tervehti minua ja laski lehden lattialle sänkynsä viereen. Minä olin kuin zombi, en tervehtinyt, kävelin vain Mikon luokse. Kapusin hieman upottavalle sängylle, ryömin hänen ylleen painaakseni tupakalta ja rankkasateelta maistuvat huuleni vasten hänen karheita huuliaan. Hän hymähti merkiksi, että oli päässyt hämmästyksestä yli ja oli hetkessä mukana, mutta siinä vaiheessa käteni olivat jo siirtyneet avaamaan hänen niittivyötään.

Osa 32: Punainen piru

Iia nojasi keittiösaarakkeeseen, mutta silmäni kieltäytyivät katsomasta hänen suuntaansa, en edes nähnyt häntä silmieni muuttaessa kaikki värit kirkuvan punaisiksi. Tulipunaisuuden keskuksena olivat pitkät, punaiset hiukset. Niistä säteili voimakasta väriä kaikkialle. Silmäni olivat lamauttavan hämmennyksen alla kiinnostuneet, mikä oli yllättävää. Vasten tahtoani pääni kääntyi pikaisesti baarijakkaralla istuvan tytön suuntaan, mutten kerennyt nähdä muuta kuin silmäni lähes polttavat hiukset. Onneksi en pystynyt jäämään tuijottamaan, en halunnut tietää hänestä muuta kuin hiusten värin, kasvonpiirteetkin oliva minulle mysteeri, vaikka hän varmasti tuijotti keittiöön Iiaa seurannutta pummin näköistä, jokaisessa yrittämässään asiassa pahimmat mokausvaihtoehdot uuteen uskoon moukaroivaa tyttöä. Sateen jäljiltä todellakin näytin sellaiselta.

En kuullut yhtään mitään, kuin kuuloaistini olisi vain juossut pakoon. Hiljaisuus velloi ahdistavana keittiössä, mutta Iian ja punahiuksisen tytön täytyi kuulla kattoon ropiseva sade. He saattoivat pitää tunnelmaa vaivaantuneena, kiusallisena, mutta minä en pystynyt tuntemaan yhtään mitään. Silmät kirvelemään saava punainen vetäytyi omistajaansa kohden, pystyin tuijottamaan lasittunein silmin valkoista seinää turvallisesti näkemättä ainuttakaan ihmistä. Helvetti, tietysti olin lapsellisempi kuin tahmaista hattaraa syövä saparopää huvipuiston karusellissa, ei minulla ja Iialla mitään sopimuksia ollut, ja kuka hullu allekirjoittaisi sääntölistan suhteelle, jonka hännästä oli vaikea saada otetta voidakseen määritellä sen tyyppi. Veren maku suussa ja ällöttävät hikikarpalot otsalla kaivoin norsulauman tuhanteen kertaan ylikävelemään kivikovaan maahan monta metriä syvän kuopan. Lapion avulla viskasin loukkaantuneisuuteni kuoppaan, peitin sen hiekalla. Vihelsin norsut tömistelemään maan uudelleen tiiviiksi. Jäljelle jäi ainoastaan tyhjä olo, en ollut enää loukkaantunut punahiuksisen, luultavasti kadulta mukaan riuhtaistun tytön kelvatessa Iialle panopupuksi, vaikka minut hän oli torjunut yksitoista päivää sitten.

En voinut leikkiä, ettei Iia olisi ollut samassa huoneessa, sillä hän käänsi minut ympäri, selästä työntäen ohjasi omaan huoneeseensa. Katselin tapahtumia kuin elokuvateatterin valkokankaalta. Poliisiautojen valojen välke ja hidastetut liikkeet saivat kaiken tuntumaan järkyttävän lopulliselta. Treenattu poliisi ohjasi määrätietoisesti sisältäpäin kipsiksi muuttunutta naista poispäin kadulta, jolle naisen rakastettu oli pudottautunut vinojen ikkunoiden takia irvailevalta näyttävän kerrostalon parvekkeelta. Iia ohjasi minua juuri samalla tavalla. Ovi naksahti perässämme kiinni ja Iia käveli istumaan leveän sänkynsä reunalle, minä peruutin lipastoon kiinni nojatakseni johonkin tukevaan. Tummat hiukset valahtivat Iian kasvojen peitoksi, olin varma, että hän antoi harkitusti muotoiltujen hiustensa tahallaan pudota hunnuksi silmien eteen. Hän toimi toisin kuin aavistelin, kämmenselällään huitaisi ne takaisin sivuun kuin motorisesti vielä kehittymätön taapero tumput kädessä. Esteettömät silmät alkoivat sahata edestakaisin minun ja hänen paljaiden varpaidensa väliä. Pistin merkille varpaidenkynsien olevan mustiksi maalatut, niistä tuli mieleen minun ja Iian tummat kynnet, jotka sopivat yhteen sormiemme ollessa lomittain.

Minä odotin Iian sanovan jotain räikeähiuksisesta tytöstä, mutta hän taisi odottaa minun alkavan puhua asiasta, jonka takia olin taloon tunkenut häiritsemään.

”Meneekö siinä juttelemisessa kauan?” Iia halusi tietää samalla siirtäen kätensä selkänsä taakse nojatakseen niihin. En minä tiennyt menisikö siinä vartti vai kolme tuntia, en edelleenkään ollut valaistunut ja saanut selvitettyä itselleni, mistä halusin keskustella.
”Etkai sinä sille tytölle jokaisesta minuutista maksa ekstraa?”, vitsailin suupielet ylös nousten. Tunsin Iian yrittävän saada pienimpiäkin kasvojeni liikkeitä tarkkailemalla selville, kuinka tosissani olin. Heiton olisi pitänyt saada Iian valkoiset hampaat esille, hänhän olisi viimeisiä ihmisiä, joiden ainoa vaihtoehto olisi saada seuraa maksamalla ja sellaiselta toiminnalta hänen jokainen periaatteensa suojasi häntä keskiaikaisen suojakilven tavoin.
”Sini... Me ollaan yhdessä, minä ja Moona”, Iia totesi tyynesti ja minun teki mieli suuttua kuin ärsytetty urosleijona. Karjua hänelle, että helvetti soikoon lopettaisi kasvojeni jokaisen värähdyksen huomioimisen kuin uusinta mallia oleva kopiokone, jonka valo kulkee nopealla tahdilla monistettavan paperin läpi. Ärsyyntyneisyyteni kiepsahti pöydältä alas ennen kuin kerkesin ärähtää Iialle. Ymmärsin, mitä Iian sanat merkitsivät. Iia kävelisi kesän viimeiseen auringonsäteeseen saakka tyttönsä käsi lämmintä asfalttia tavoittelevissa takataskuissaan. Maiseman muuttuessa vihreästä keltapunaiseksi he kävelisivät laiturin päähän romantisoimaan yhteistä elämäänsä ja pakkasen yrittäessä purra ikkunoista läpi tavoittaakseen onnellisen parin, he vain nauraisivat huurteelle käpertyessään viltin suojiin upottavalle sohvalle, silittäisivät kankaan suojissa toistensa ihoja kiusoittelevasti televisiosta lumista rakkaustarinaa katsellessaan. Noin se tulisi menemään, Iia teki kaiken selväksi jakamalla porukan kahteen eri leiriin. Olivat he ja oli Sini.

Osa 31: Kerrankin haluaisin puhua

Piti olla kesä, mutta värittömästä maisemasta sekä suoraan päin näköä paiskautuvista jättikokoisista sadepisaroista tuli mieleen myöhäissyksy, jolloin maahan leijailleet lehdet ovat muuttuneet kaikki samaksi ruskeaksi mömmöksi. Aurinko oli paennut sadetta, lomaili taivasta sinisemmässä vedessä pärskyttävien perheiden kanssa Gran Canarialla, hönkäili lämmintä ilmaa auringonpalvojien ruskealle iholle. Sateenvarjostani oli vain se hyöty, että musta väri oli kuin taivaalta peilattu. Pystyin maastoutumaan synkkään maisemaan kameleontin lailla. Korvia huumaava sateen sähinä olisi ollut tuudittavaa kuunneltavaa omassa huoneessani, mutta ei kukaan nauti ulkona kävelemisestä taivaan haljettua, sen itkiessä kipuaan hamsterin kokoisin kyynelin. Kukaan ei ollut pakottanut minua räpiköimään tietäni Iialle, valinta oli omani. Yksitoista päivää, tiesin täsmälleen montako päivää viime tapaamisestamme oli kulunut, vaikken tarkoituksella niitä ollut laskenut. Muistin myös, ettei yhtenäkään niistä päivistä ollut satanut, taisin imeä raivokkaasta sateesta itseeni energiaa.

Muutaman kerran olimme kirjoitelleet Facebookin chatissa, mutta olin käyttäytynyt tahtomattanikin torjuvasti, ne keskustelut olivat olleet pintapuolisia, päättyneet ennen kunnollisen keskustelun tasolle nousua. Iia toivottavasti oli kotona, en ollut ilmoittanut hänelle aikovani ilmaantua ovelle hehkeän, koiran hampaiden väliin kertaalleen joutuneen viemärirotan näköisenä. Aikaa ajattelemiseen oli ollut, mutta en osannut kertoa, miksi halusin mennä Iian luokse tai mitä aioin hänelle sanoa. Taisin haluta tehdä itsestäni pellen, seistä ulko-oven avautuessa liikkumattomana ja yhtä ilmeettömänä kuin tiiliskivi.

Tärisytin toista jalkaani samalla tavalla kuin jotkut hermostuksissaan tekevät. En ollut hermostunut, tapoin vain sekunteja niiden vyöryessä ohitseni yksi toisensa jälkeen. Melkein kerkesin epäilemään, ettei vierailu onnistuisikaan, mutta kuulinkin rapinaa, jota seurasi oven avautuminen. Iian lämmöllään peremmälle kutsuva tervehdys oli sodassa määrätietoisesti raollaan pysyvän oven kanssa. Tuntui, että Iia näki minut keskiöisen täysikuun loisteessa ovea raivokkaasti kolkuttaneena epämääräisenä ihmisenä, jolle oli pakko avata ovi päästäkseen jälleen nukkumaan, mutta jolta halusi kotiaan suojella.

”Voinko tulla?” ehdotin Iian käytöksen vuoksi epäuskoinen hymy huulillani ja nyökkäsin pienesti oven suuntaan. Miksei hän ollut päästänyt minua jo aikaisemmin sisälle kuivattelemaan?
”Ajattelin mennä nukkumaan”, Iia kaarteli epämääräisesti kysymykseni ohitse. Hän otti paremman asennon, nojasi ovenkarmiin sekä riippui kiinni ovenkahvassa kuin koko elämä olisi ollut ohi, jos ote lipsuisi. Ei hän mihinkään laavaan kahvasta irti päästämällä putoaisi, ellei ollut vetänyt ties mitä aineita. Kurtistin kulmiani, Iian silmät olivat skarpit kuin ruokaa odottavat pikkupiraijat, niissä ei näkynyt edes hänen väittämäänsä väsymystä.
”Voitaisiinko silti jutella? Ei sinun sänkysi kovin kauas juokse puolessa tunnissa töppöjaloillaan”, kerroin faktan Iialle päätä nyökäytellen vakuuttaakseni asian todellakin olevan kertomallani lailla. Mielikuva lakanat lepattaen karkuun puhkivasta sängystä oli koominen, hymähdin hassuille ajatuksilleni.
”Käykö joskus muulloin? Olen nyt vähän kipeä”, hän väitti kirkkain silmin, painautui kiinnemmäs ovenkarmiin näyttääkseen auton alle jääneeltä oravalta, jonka suolet pursuavat vatsasta ulos.
”Taidatkin olla aika helvetinmoisessa kuumetokkurassa, kun olet pukenut päällesi bleiserin ja kauluspaidan nukkumaanmenoa varten”, huomautin hänen vointiaan pahoitellen, minkä jälkeen suuni puristui tiukaksi viivaksi. Huulteni välistä sillä hetkellä lentänyt kärpänen olisi kokenut muodonmuutoksen, näyttänyt mustalta paperinpalaselta.

Siirsin painon jalalta toiselle, tunsin veden tihkuvan ulos koiran purulelulta näyttävästä kengästäni. Tyhmyys pitkälti on tietämättömyyttä, tunsin itseni tyhmäksi. Vastauksen käsittämättömän oudolle tilanteelle täytyi olla niin lähellä, että pystyin haistamaan sen, mutta kuvitteellinen nuha esti hajujen pääsyn sieraimiini. Iian olisi täytynyt ojentaa nenäliina, jotta niistämisen jälkeen pääsisin hajusta perille. Hän kuitenkin notkui vain ovenraossa sanomatta enää mitään valaisevaa. Olisin halunnut tietää, oliko hänen päänsä sisällä kaikuva valkoinen halli vai äänekäs, monikaistainen moottoritie. Astuin eteenpäin, asetin käteni vasten lämpimältä tuntuvaa puuovea.

”Puhutaan nyt, jooko?” Mieleni teki polvistua maahan, anella kädet taivasta kohti kurkottaen häntä keskustelemaan kanssani omasta elämästäni ja hänen elämästään, jotka ovat muistuttivat lasinsirpaleiden kilinää ilmoille vapauttavilla puikoilla neulottua kaulaliinaa. Alussa neulos oli väljää, olisin voinut työntää kovan nyrkkini siitä kepeästi läpi. Myöhemmin läpi mahtui vain yksi sormi, mutta lopetusrivillä lanka olikin niin tiukassa, etteivät silmukat liukuneet sulavasti hopeisina kiiltävillä puikoilla, vaan niitä täytyi kiroillen ja sormet verillä pakottaa liikkumaan. Olimme molemmat tarttuneet kiinni ovesta, Iia oli se, joka antoi periksi. Hän henkäisi niin syvään, että huokaisusta hajaantunut lämmin ilma tavoitteli pumpulisormin kasvojani.

Viskasin eteisen lattialle märän nahkatakkini ja sateenvarjoni. Mikäli Iian äiti oli kotona ja ottaisi asiakseen sotkuisuudestani valittamisen, perustelisin laiskuuteni sillä, että eivätpä ainakaan heidän vaatteensa kastu, kun eivät joudu riippumaan naulakossa vieri vieressä uitettujen riepujeni kanssa. Kenkien riisuminen oli inhottavaa, en avannut naruja kunnolla vaan vedin kengät pois niin, että sukat jäivät märkinä makkaroina kenkien sisään. Paljain jaloin tassuttelin kohti keittiötä, jonne olin kuullut Iian jalkojen laahustaneen edeltä. Jätin jälkeeni märkiä jalanjälkiä, omasta tahdostani riippumatta näytin kauhuelokuvan kaivoon hukutetulta, kostonhaluiselta tytöltä enemmän kuin pitkään aikaan, enkä sopinut harmoniseen sisustukseen. Nihkeiden vaatteiden ja märkinä kasvoilla roikkuvien hiusten takaa kumpusi mukavan lämmin olo, keskustelumme jälkeen toivoin voivani jopa hymyillä hentoa hymyä. Keittiöön astuessani kaikki ajatukseni pääsivät karkuun laitumelta harjat hulmuten, hetkeen en osannut ajatella mitään.

Osa 30: Maailmassa vain me kaksi, vaikka mitään 'meitä' ei ole

”Älä nyt, pilaat minulta mahdollisuuden olla kerrankin urhoollinen”, Iia painoi suupieliään alaspäin minun potkiessani tehottomasti jaloillani, en viitsinyt aiheuttaa pienehkössä huoneessani vaaratilannetta sätkimällä kuin tapettava kala kuivalla maalla. Yhdellä suurella liikkeellä olisin päässyt sekunnissa seisomaan omille jaloilleni. Tieto vallasta lohdutti minua, pysyin hetken paikoillani. Jatkuvasti päässäni sisemmälle hyrräävästä porakoneesta huolimatta lämmin iho omaani vasten tuntui mukavalta, joskin meistä muodostuva asetelma houkutteli minua kapinaan.

”En ole mikään suojelua tarvitseva prinsessa, älä rupea ärsyttävän stereotypisiin leikkeihin”, valitin vaihdellen erilaisia kärsimystä kuvaavia ilmeitä kasvoillani diaesityksen tapaan tasaisin väliajoin. Iian ilme kertoi, ettei hän ollut yhtään mielissään ehdottomuudestani, mutta hän ei ymmärtänyt, etten tahtonut olla kukka hänen tai kenen muunkaan kämmenellä. Kaikissa kirkkaiden värien rikastuttamaan miljööseen sijoittuvissa saduissa lihaksikas prinssi kaappaa vierellään heiveröiseltä näyttävän kaunottaren käsivarsilleen. Nainen on aina pahin painajaiseni, ihminen jollainen en kestäisi olla. Elämäntehtävänä on hymyillä vienoa hymyä ympäri vuorokauden, harjata hiuksia musiikkia soittavalla harjalla meikkauspöydän tuolilla jalat ristissä istuen ainoan jännityksen ollessa täydellisen puolisonsa kannustaminen tämän osallistuessa laukkakisoihin valkealla hevosellaan. Jännitys luonnollisesti on ilmassa sormin kosketeltavaa, sitä voi näppäillä ja kuulla sointuja. Kaikki katsomossa tietävät valkoisen hevosen olevan voittamaton.

Uskoin Iian laskevan minut takaisin sängylleni odottamaan maailmanloppua, hän tarkoituksella härnäsi ollen jo vapauttamassa minut epämieluisasta roolistani, mutta käännähtikin ympäri ja lähti kantamaan minua kohti huoneeni ovea keppostelijan itseensä tyytyväinen virne naamallaan. Hänen saadessaan oven auki, aloin miettiä, ketkä kaikki olisivat paikalla todistamassa tätä. Jonkunhan oli täytynyt päästää Iia sisään, enkä halunnut kenenkään todistavan noloja, tarkoituksella hermojani liian tiukasti lankakerän päälle pyörittäviä leikkejä.

”Irti lähmäkäpälät, kävelen itse”, marisin surkeana. Iian käsivartta läpsäistyäni tilanne alkoi naurattaa itseänikin. Humoristinen sanavalintani oli osasyy, mutta Iian naureskelu tuntui tunkevan naurun siemeniä korvieni kautta pääni sisään, missä ne aluksi poksuivat kuin popcornit, minkä jälkeen lähtivät onnellisina itämään.
”Ole tytön sijaan sitten itsepäinen härkä, jyrää kaikki pois tieltäsi rynnistäessäsi itse eteenpäin”, Iia dramatisoi ja varoittamatta pesi kätensä koko jutusta. Onneksi osasin arvata hänen ajatuksensa etukäteen, enkä mätkähtänyt lattialle hallitsemattomasti raajat haaraisten, kovaan lattiaan osumisen kipua ympäriinsä viestittävien hermosolujen tavoin jokaiseen ilmansuuntaan sojottaen.
”Niin teenkin”, vakuutin kuin Putte Possu sirkuksen värisillä nimipäivillään. Iia oli samanlaisessa kuplivassa mielentilassa, hän työnsi minua selästä kohti kylpyhuonetta. Tunsin hänen kävelevän yhtä suorasti viivaa pitkin kuin juuri kävelemään oppinut koiranpentu. Erona se, ettei Iia kuitenkaan kellahtanut kippuraan hekottamaan.

Tavallisessa kerrostaloasunnossa välimatkat huoneesta toiseen eivät olleet tähtitieteellisiä, Iia avasi minulle oven, työnsi sisälle vaaleasti laatoitettuun kylpyhuoneeseen. Ehkä hän pelkäsi minun tekevän täyskäännöksen, palaavan päivän ja yön päälläni olleiden vaatteiden kanssa muhimaan hikisenä peiton alle. Hän oli saanut minut kannattamaan suihkua, virkistymisen lisäksi halusin tuntea oloni hehkeämmäksi kuin vanhainkodin ylijäämäruuissa uitetuksi epäihmiseksi. Saattajani näytti kuin olisi ollut kahden, jatkuvasti keskemmälle pahaenteisen musiikin säestämänä lipuvan tuliseinämän välissä, eikä osannut päättää palatako tulosuuntaa, kaiken turvallisen keskelle, vai juosta ovi auki odottelevan Tuntemattoman syleilyyn. Hermostuneisuus loisti Iian silmistä niin kirkkaasti, että lähes häikäisi minut. Lisäksi hän pureskeli huultaan sisäpuolelta. Otin askelen tuliseinämiä kohti, toisen niiden sisään ja suuren harppauksen ahdingosta ulos. Vedin huoneen oven äänettömästi kiinni, käänsin sen ilmoittamaan punaisella huomiovärillä kylpyhuoneeseen pääsyn olevan muille mahdotonta.

En tiennyt, miksi kohtelin Iiaa kuin helposti särkyvää esinettä, mutta hellin ottein vedin hänet pois tulen keskeltä ja ahdistin vasten valkoista ovea. Hänen silmissään oli loputtomasti kerroksia, joiden välissä oli tiellä esteitä, joita väistelin siirtelemällä jatkuvasti syvemmällä tunkevaa katsettani niin pienesti, ettei monikaan olisi huomannut silmieni liikkuvan yhtään. Purjehdin syvemmälle yrittäen löytää asutettuja saaria, joiden luonnonläheisten kulttuurien kansoilta voisin löytää vastauksia mihin tahansa kysymyksiin, mutta näin vain merta silmän kantamattomiin. Kaikki oli pysähtynyttä, kummankaan suu ei osannut päästää ilmoille lauseita. Äkkinäiset liikkeet olisivat leikanneet ilmaa, joka olisi pudonnut maahan kuin hajotettu kattoikkuna. Olisimme aistineet lasinsirpaleiden syöksyvän ilmassa aiheuttaen viiltävää ääntä ennen lattialle kolisemista. Hyvin, hyvin hitaasti nostin molemmat käteni Iian olkapäille. Kynnet esillä lähdin raivaamaan reittiä olkapäiltä aina ranteissa tien tukkiviin metalliketjuihin saakka. Syvällä Iian kehossa, lämpimien verisuonien seassa, kulki uudenlaisia suonia, jotka kuljettivat niin kylmää vettä, että seassa viilettävät jäähileet sattuivat enemmän kuin molemmilta olkapäiltä käsivarsiin puskeneet viisi veistä, jotka etenivät kiduttavan hitaasti. Kumpikin uskalsimme hädintuskin hengittää. Jos samassa talossa olisi ollut joku minusta välittävä, hän olisi saattanut tulla kysymään, olinko kunnossa vai enteilikö hiljaisuus kaiken musertumista.

Iian ranteiden kohdalla kaikki varmuuteni rosvottiin, lattiassa oli minua vahvasti luokseen vetäviä magneetteja, mutta onnistuin sinnittelemään. Minä en romahtaisi, en koskaan. Sormeni tuntuivat olevan tuoreessa veressä, vaikka minun lyhyillä kynsilläni ei sellaiseen olisi pystynyt. Olisivatpa ne olleet veitsiä, silloin olisin välittänyt Iialle omia tuntemuksiani, saanut hänet tuntemaan kanssani samanlaista pohjatonta tyhjyyttä ja kipua, jota ei voinut hoitaa kastelemalla pois, koska kivulla ei ollut railoille kuivunutta multaa perustanaan. Kipu vain oli sisälläni haahuilemassa tietämättä, mihin pyrkii laittamalla minut kärsimään. Iian silmiin upottautuneilla silmilläni ei ollut lupaa kostua, vaikka olisin halunnut vollottaa koko elämäni edestä samalla Iiaa suudellen. Omien kyynelteni lisäksi halusin maistaa hänen suolaiset kyyneleet suussani.

Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi oloni oli kummallinen. Musertaa yrittävästä, ei mihinkään sijoittuvasta kivusta piittaamatta yritin pysyä yhtenä kappaleena, vaikka tuntui kuin olisin ollut lapsen mielikuvitusystävä, joka on välillä olemassa huoneilman asettuessa tietyllä tavalla, mutta jo vähän ajan päästä hajoaa ilman jatkaessa vellomistaan. Pakotin ajatukseni voimalla ilman asettumaan tietyllä tavalla, olin niin määrätietoinen komentaja, että päähäni koski. Sain astuttua kiinni Iian litteään vartaloon, jolloin jänestä lähtevä tupakan, metsän ja vapun tuoksujen harmoninen karusellissa pyörivä sekamelska pääsi sisälleni. Tunsin peukalon silittävän olkapäätäni muutaman kerran. Toisellekin olkapäälleni ilmestyi käsi, mutta se ei silittänyt. Minut työnnettiin kauemmas Iiasta ja meinasin pyristellä sitä vastaan, kunnes ymmärsin Iian olevan etäisyyden haluaja. Hän oli aivan sulkeutunut, kasvot olivat pelottavan ilmeettömät. Tulkitsin sen niin, että hän kävi sisällään vaikeaa kamppailua, vaikka syytä siihen en osannut edes arvata.

”Ei tänään, Sini.” Iia ei kuiskannut, hän puhui normaalilla äänellä, vaikka sitä oli vaikea uskoa. Ääntä ei kuulunut juuri yhtään, mutta se hiljainen ääni oli aivan tavallinen, käheä ja lempeä. Samalla hetkellä elämä palasi Iian kasvoille, hän hymyili samalla tavalla vinosti kuin ennenkin. En olisi halunnut myöntää olevani enemmän kuin hämmentynyt, mutta juuri sitä olin.

”Mene nyt suihkuun, nähdään myöhemmin”, hän komensi äidillisellä äänensävyllä heilauttaen vielä kättään ennen kylpyhuoneesta poistumista. Kerkesin nähdä hänen vetävän pipon syvemmälle päähänsä, mutta sitten hän olikin poissa silmistäni. Seisoin paikoillani, vasta kuullessani oven sulkeutuvan Iian perässä palasin omaksi itsekseni ja kävin lukitsemassa kylpyhuoneen oven uudelleen. Omat käteni riisuivat minut Iian silkillä päällystettyjen hiekkapaperikäsien sijaan, mutta totesin, ettei äskeisessä ollut mitään hälyttävän kummallista.

Osa 29: Tarkastuskäynti sielujen ruumishuoneelle

Säpsähdin hereille todellisuuteen, keskelle kamalaa oloa. Vaikka olinkin vavahtanut salamana hereille, silmät olivat täynnä unihiekkaa, enkä saanut niitä havaitsemaan, mikä minut oli herättänyt. Unihiekasta mieleeni tulivat pimeässä loistavat keijut ja pumpuli, jonne haluaisi vain upota nukkumaan, hautautua sen pehmoisuuden syleilyyn. Tuntea olevansa turvalliselle lempeydelle tuoksuvan äitinsä heijaavilla käsillä puettuna mukaviin vauvan vaatteisiin ja elää uskossa, ettei pahuutta ole olemassa kuin sanana. En ollut vauva, kärsin yön seurauksia, enkä ollut kerennyt nukkua montaakaan tuntia ennen herätystä. Unihiekan sijaan silmissäni oli varissutta sipsiväriä ja jotain limaa, joka lillui sumentavana sinisten iiriksien päällä. Muutama silmien sulkeminen ja avaaminen auttoi, näkö tarkentui ja vedin epämääräiset mönjät pois silmieni sisänurkista. Päätäni ei naputeltu hopeisella lusikalla, enemmänkin jyräkone oli virnistellyt puskiessaan ylitseni, minkä jälkeen sovelluin niin somasti asfaltin jatkeeksi, että vielä kymmenkunta ihmistä oli kävellyt ylitseni.

”Halusin tulla katsomaan, että olet hengissä”, kuului hymyileväinen ääni, jonka perässä ovi sulkeutui. Kohdistin katseeni huoneeseen tulleeseen Iiaan, joka oli tainnut kuulla joltain yöllisistä tapahtumista, joista itselläni ei ollut aavistustakaan. Ei edes kiinnostanut kokeilla, pystyisinkö muistamaan yksityiskohtia. Onneksi yö oli osaltani ollut luultavasti varsin pitkälle vain yhden liikkeen toistoa. Tölkki suulle, tölkki alas, taas tölkki suulle.

”Sanonta menee jotenkin, että mikäpä nyt pahan tappaisi”, mumisin peittokäärön sisältä miettien, täytyisikö nousta ja lähteä kuristamaan ihminen, joka päästi Iian sisään vai olla iloinen Iian vaivauduttua tulemaan.
”Itse tuon aiheutit, älä leiki marttyyriä”, Iia nauroi minulle hyväntahtoisesti ja istahti sängyn reunalle ikään kuin olisin maannut valkoisen huoneen inhottavassa sairaalasägyssä tuntien itseni koulun vanhaksi tietokoneeksi, johon on kytketty kiinni kymmeniä eri johtoja, joiden viroista opettajakaan ei ole kärryillä. Hetken aikaa olin merisairautensa tähden vihreänä loistava rotta laivassa, mutta olo meni nopeasti ohi Iian istuutumisen aiheuttaman sängyn heilahduksen jäätyä vain matalaksi, heti alkuunsa kallioon törmääväksi aalloksi.

”On ihme, että pääsit yksin kotiin asti”, Iia kummasteli, ja asetteli päässään olevaa ylisuurta pipoa paremmin. Aivoni viestittivät silmäluomille, että ne täytyisi sulkea, mutta matkalla oli liikaa häikkää, enkä pystynyt yrittämään uudelleen nukahtamista, vaikka se oli sillä hetkellä hartain toiveeni. Katsoin laiskoilla silmilläni Iian eleitä, mutta kaikki oli varsin epämääräistä. En jaksanut yrittää nähdä erikseen jokaista tummaa hiusta tai erottaa aina tunteita suurennuslasin lailla peilaavia silmiä tumman meikin keskeltä. Siinä alueella oli epämääräistä sumeutta.

”Se ei ole mikään ihme, pystyn mihin vain”, muistutin niin itsevarman oloisena, että jokainen ihminen olisi tulkinnut sen vitsiksi. Ikävää epäilijöiden kannalta, mutta olin tosissani. Pärjäisin kaikissa tilanteissa, minun kohdallani kyseessä ei ollut monivalintatehtävä, oli vain yksi ympyröitävä vaihtoehto eli pärjääminen. Iia oli avaamatta suutaan, mutta katsoi minua kuin lasta, joka ylpeänä julistaa, kuinka on päättänyt, että hänestä tulee isona ihan oikeassa linnassa asuva prinsessa. Vieläpä prinsessa, joka pukeutuu ainoastaan muhkeisiin, kimmeltäviin prinsessamekkoihin ja puoleen selkään yltävät hiukset on palvelija kihartanut näteiksi. Keskelle kiharoita on luonnollisesti työnnetty kultainen tiara, samanlainen kuin satujen kaunottarilla. Iialla oli kauniit kasvot. Symmetrisyyttä puhkoi toiselle puolelle vahvemmin pyrkivä, veikeä hymy ja hänen kulmahampaansa olivat seksikkäällä tavalla aavistuksen vinot. Hän voisi helposti mennä prinsessasta tyylinvaihdoksen ja sivistyneen naisellisille tavoille ruotivan etikettikäytöskoulun jälkeen. Onneksi Iiasta olisi yhtä mahdotonta saada avuton tyllimekkoprinsessa, kuin saada käppyräinen langanpätkä seisomaan pöydällä omilla jaloillaan ilman liimaa tai muita käsittelyjä. Ainahan langasta irti päästettäessä se putoaisi sykkyräksi pöydälle. Järjettömät ajatusleikit olivat hauskoja, mutta voisin käsi Raamatulla vannoa kolmekymmentä vuotta sitten kulahtaneilla huiveillaan harvoja hiuksiaan peittelevien alakerran mummojenkin unohtavan homokammonsa Iian nähdessään, viimeistään hänen kanssaan hetken juteltuaan. Maata laahaaviin mummoleninkeihin ja reikäisiin makkarasukkiin pukeutuneet kävisivät kuumana Iiaan, viskaisivat tekohampaansa jo valmiiksi syrjään, siinä menossa ne kuitenkin tippuisivat matkasta. Hekään eivät voisi vastustaa hieman renttumaista, mutta huoliteltua ulkomuotoa tai välittävää, mutta spontaanisti elävää luonnetta.

”Kylmä suihku voisi tehdä susta vähän elävämmän”, Iia ehdotti olotilalleni naureskellen katseltuaan hetken peittokääröstä pilkistäviä kasvojani. Pelkäsin uuden merisairauskohtauksen iskevän hänen noustessaan sängyltä, mutta hämmästyksekseni vältyinkin tunteelta. Nopealla liikkeellä Iia veti peiton pois päältäni, vasta silloin tajusin olleeni kuin höyrystettävä banaani grillissä. Huoneeni ilma ei ollut mistään raikkaasta metsästä purkissa kannettua, mutta se oli viileää ja ihoani sivellessään sai minut elämään muutenkin kuin paksun, ajattelusta vaikeampaa tekevän harson läpi. Ärsyynnyin Iiaan hänen kaapatessa minut käsivarsilleen, olin ollut piristymisestäni huolimatta liian epätietoinen tapahtumista, en ollut osannut tehdä mitään ennen kuin olin jo hänen sylissään.

Osa 28: Ihmisillä päällystetyllä maailmankartalla läpinäkyviä ovat inhottavat ihmiset, heidän kohdilleen muodostuu uusia järviä

”Olisihan sellainen talo viihtyisä. Toistaiseksi taidan kuitenkin asua koirani kanssa yksiössä”, hän nauroi lempeällä äänellään viestittäen, ettei hän sellaiseen taloon pääsisi, ellei voittaisi miljoonaa. Pehmoinen, puhtaanvalkoinen pilvenhattara oli pyytänyt Elvistä nousemaan kyytiin, kuljettanut kevyesti leijaillen pojan ylös kultaiseen valtakuntaan. Päähän oltiin työnnetty painava, kimmeltävin jalokivin koristeltu kruunu ja niskaan heitetty ylhäisestä kankaasta valmistettu viitta. Maa jalkojeni alla oli osoittautunut ansaksi, olin rämähtänyt raksahtelevien, punaisia naarmuja ihooni raapivien oksien mukana pilkkopimeään putkeen painuen aina vain syvemmälle synkkyyteen. Hämmästyin tuntiessani vankkatekoisten valjaiden kietoutuvan ympärilleni. Putoamisvauhtini hidastui, kunnes aloin kohota ylöspäin kohti maata, joka aikaisemmin oli paltani pettänyt. Elvis ohjattiin takaisin taianomaiselle pilvelle, joka lähti rauhallisesti leijailemaan alaspäin. Pääsimme samalle tasolle, kenkämme koskettivat samaa ruohoa.

”Tänään on bileet, joihin aion vielä mennä. Voit kyllä tulla mukaan, jos haluat”, kerroin Elvikselle, jonka kasvojen värejä muokattiin samalla hetkellä kaksi pykälää enemmän mustavalkoisuuden puolelle. Olin juuri alkanut viihtyä kummastuttavan luontevasti hänen seurassaan, mutta puntariin laitettaessa pään täydellinen nollaus painui alemmas.

”Sellaiset eivät ole minua varten”, hän totesi olkapäitään kohauttaen. Nousin ylös, Elvikselle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin tehdä samoin ja lähteä kävelemään kanssani pimenneestä metsästä kohti kaukana valaisevia katulamppuja. Vihaan tunnetta, kun huomaa tulkinneensa jotain ihmistä ihan väärin, joten hymyilin sisäisesti vinoa virnistystä, olinhan veikannut ainakin yhden asian oikein Elviksen kohdalla. Kävellessämme hän selitti, ettei käynyt bileissä kuin pari kertaa vuodessa, eikä pullollinen alkoholia milloinkaan houkutellut neonvärisillä nuolikylteillä tarttumaan ja nostamaan huulille. Hyvä niin tai olisin joutunut kumittamaan vaivalla luomani piirroksen Elviksestä. Kuvassa olivat hänen ääriviivansa, joiden sisällä velloi sekä kuvia että sanoja ja lyhyitä lauseita, jotka sopivat Elvikseen. Kuva oli pääni sisällä, se oli moniulotteinen, joten huomioita mahtui sisään vaikka enemmän kuin tähtiä taivaalle. Huomionarvoisimmat olivat isolla, epäolennaiset asiat pystyi löytämään puikkelehtimalla muiden ohi ja zoomaamalla muuttamaan ne tarpeeksi isoiksi tarkastelua varten. Olisin ollut hukassa, jos koko työ olisi käsketty aloittaa puhtaalta paperilta ilman ainuttakaan vihjettä.

”Koska haluan”, vastasin lyhyesti Elviksen yrittäessä saada narusta kiinni, päästä sitä seuraamalla mukaan ajatusteni kulkuun. Ei minunkaan mielestäni ollut järkeä lähteä bileisiin enää niiden ollessa jo yli puolen välin, mutta suunnitelmaani ei kuulunutkaan päästä mukaan pomppiollevaan jutkytysfiilikseen. Halusin kitata vahvaa boolia kurkustani alas suoraan kuorma-auton lavalta, selviytyä kotiin mutkikkaalta tuntuneen matkan jälkeen sammuakseni omaan sänkyyni. Horjahtaa lämpimän peittoni tukehduttajaksi ihan yksin. Oloni ei ollut flunssainen, kurkussa esimerkiksi ei raivonnut piikikkäillä partakarvoillaan kurkkuani raapiva kääpiö niin syvillä kasvouurteilla, ettei pitkilläkään sormilla ylettyisi koskettamaan niiden pohjaa. Ei ollut rumaa kääpiötä, joten ei myöskään hänen raivokkaana haavoja kurkkuuni viiltävää sirkkeliään. Omat ajatukseni juoksivat monta kilometriä edelläni, en nähnyt niistä edes vilausta, mutta eipä ihme sillä olin liian laiska ottamaan niitä kiinni. Itsetutkiskelun olin jo vuosia sitten kieltänyt itseltäni, se on vain typerää toimintaa. Tyydyin siihen, että bileet olisivat osaltani poikkeukselliset. En ollut keneltäkään vaille mitään, en tuntenut kaipaavani edes yhtä suudelmaa ja tiesin tunteen säilyvän siihen asti, kunnes olisin onnellisesti poissa tästä kaikesta, kunnes makaisin sammuneena sängyssäni.

”Ainiin! Mun on täytynyt kysyä, kuunteletko Elvistä”, muistin kellertävän valon siivilöityessä puiden läpi salaperäisinä kuvioina kenkiemme alle jäävään maahan. Olin monesti halunnut kysyä asiaa, mutta aina unohtanut.

”Tiedän häneltä vain muutaman kappaleen”, Elvis hymähti kysymykselleni ja pudisti päätään. Kuulosti vastaukselle, jonka huulet pystyisivät muodostamaan, vaikka mieli olisi maailmassa, jossa ihmiset voivat lentää ja kaupan kassalla vastaan tulee hirnuvia yksisarvisia. Tietenkin kaikki kysyvät samaa, vaikka ketään tuskin oikeasti edes kiinnostaa. En tiennyt, kirjasiko läpinäkyvä käsi tiedon muistiin mieleeni. Ainakin kerrankin käyttäydyin samoin kuin jokainen muukin ihminen, olin valkoinen lammas tuhannen muun joukossa, eikä kukaan niitä lampaita kykene toisistaan erottamaan.
”Kaapistasi ei löydy superseksikkäitä Elvis-pukuja?” vitsailin ennen kuin pehmeän maan sijaan astuimme asfaltille ja heilautin kättäni hyvästiksi.

Osa 27: Riimittelyä

”Olet silti ihastunut Iiaan?” Elvis kysyi tummat kulmat koholla, varmana myöntävästä vastauksesta. Tuli mieleen televisio-ohjelma, jossa ihmisille tehdään valheenpaljastuskoe ja myöhemmin läheisimpien ystävien haukkoessa henkeään kysymykset kuullessaan, sekä yleisön seuratessa kiinnostuneena synkkien salaisuuksien ja nolojen totuuksien paljastumista, hypitään tasoilta ylemmille. Samalla alemmat tasot romuttuvat anteeksiantamattomien tekojen tullessa ilmi, ne vetävät perustan elämältä. Eräänlaista uhkapeliähän se on, kisaaja haluaa setelitukut ja perheensä, vaikka kaikkihan tietävät totuuksien iskeytyvän maahan kuin kiilat erottaen rahat ja perheen toisistaan syvällä railolla. Suurin ja painavin kiila on taivaalla, se tärisee innostuksesta päästessään pian tuhoamaan koko maaperän. Tulee kysymys, jonka kuullessaan haluaisi muuttua kärpäseksi, paeta tuuletuskanavan kautta ulos studiosta. Puhuessaan totta henkilö saa auringon sammumaan, valehdellessaan punainen teksti korvia raastavalla äänimerkillä varustettuna pitää huolen, ettei vale mene keneltäkään ohi. Minusta tuntui, ettei vastauksellani ollut väliä, että Elviksellä oli omat, ikävä kyllä väärät, havainnot punottuna vahvaksi kalastusverkoksi, josta pikkusintit eivät pääsisi pakoon.

”En”, totesin viileästi kuin jääkuningatar. Huonoissa elokuvissa pinkkeihin verkkosukkiksiin ja farkkukankaiseen minihameeseen pukeutunut teinityttö ihastuu koulun suosituimpaan poikaan. Blondi idiootti on heittäytyneenä sängylle parhaan ystävänsä kanssa ja näyttää haaveksivalta, joten tyhmää auttava supertyhmä kysyy blondilta, onko tuo ihastunut Ethaniin. Pää on täyttynyt vaaleanpunaisesta hattarasta, joten pinkeille huulille nousee tyytyväinen hymy. Puoli minuuttia myöhemmin hänen onnistuu väittää, että eihän toki ole yhtään ihastunut. Ystävä hihkaisee, ettei voi olla totta, käskee heti kertoa kaiken. Idiootti vielä kummastelee, miten ystävän onnistui arvata oikein, vaikka hänhän selvästi sanoi, ettei ole ihastunut ja molemmat rupeavat hihittämään kuin kanat. Minulla kesti tasan sekunti tyrmätä Elviksen vihjailut.

”Pidätkö minua eläimenä, jonka aivotoimintaa yrität kartoittaa?” kysyin näsäviisaasti kerättyäni ajatuksiani Elviksen esittämän kysymyksen jäljiltä, sillä ne olivat meinanneet lipua uhkaavasti hajalleen kahvimukissa siivosti pysyttelemisen sijaan.

”En nyt sentään”, hän hymähti, minkä jälkeen vei kätensä sukimaan mustia hiuksiaan. Vastaus oli sinänsä ikävä, koska olisin voinut suositella Elvistä painumaan kotiinsa tutkimaan typerän labradorinnoutajansa aivotoimintaa, jos hän olisi myöntänyt sellaisten kokeiden kiinnostavan.
”Yritän vain saada susta jonkinlaista käsitystä, satut olemaan harvinaisen moniulotteinen tapaus”, hän kertoi tutkaillen kasvojani, mutta en suonut hänen näkevän edes sinisten silmieni pientä liikahdusta, saati kuulevan suustani yhtäkään äännettä. En ole koskaan voinut vastustaa tupakanpolton muuttamaa ääntä, puhtaaseen ilmaan ripotellaan aavistus tummaa pölyä lattian nurkasta. Hämmästyksekseni oli mukavaa kuunnella rauhoittavan pehmeää, mutta suihkunraikasta ääntä.

”Onko sulla mitään harrastuksia”, Elvis halusi tietää. Toinen suupieleni yritti koskettaa poskeani, mutta heilautin kertaalleen kieltävästi päätäni ja virne viskautui samalla päin keijujen asuinpuuta aiheuttaen vaurioita hauraisiin huonekaluihin järisyttäessään puuta. Elvis taisi nähdä vilaukselta hymyni mukana pois lentäneet ajatukseni, sillä hymähti huvittuneesti ja yllättyi saadessaan asiallisen vastauksen.

”En osaa innostua mistään, eikä huvita tehdä mitään puulta maistuvaa vain siksi, että olisi jotain tekemistä.”
”Ajattelin, että kirjoittaisit runoja”, Elvis paljasti naurahtaen ja minä nauroin hämmennyksen sekaista naurua. Kurttuiset, haalistuneisiin kaapuihin pukeutuneet tylsimykset tuikkaavat kynän mustepulloon alkaen maalata oksettavan tekotaiteellista kuvausta Suomen luonnon kauneudesta kiemuraisella käsialallaan ja mumisevat samalla alkuasukasheimon kuuloisesti maistellessaan pois kuihtuneilla huulillaan ja korppukielellään, miltä sanat kuulostavat ääneen lausuttuina.
”Elämä on paskaa, kaikki on paskaa”, runoilin silmät säihkyen. Olin suoranainen vanhempien kullanmuru koulun lavalla joulujuhlassa paperiroskan keskellä. Ylpeän vanhemman hymyn mukana ylöspäin kaartuneilla silmillä valkoiset räpellykset olivat tunnistettavissa lumihiutaleiksi.
”Olen luonnonlahjakkuus, tuo jopa rimmaa!” hekotin modernin yksinkertaiselle runolleni, jonka takia Elvikselle hengittäminen näytti käyvän työstä. Ei kannata antaa erinomaisuutensa nousta päähän, mutta runon on oltava taitavasti laadittu sekä merkitykseltään monimutkainen, jotta se saa ihmiset nauramaan sellaisella voimalla kuin vieressäni oleva Elvis hytkyi. Luomustani voisi pitää hauskana, mutta voisihan sen raakuus koskettaa elämältä huonot kortit saaneita ihmisiä ja herättää voimakkaita tunteita, saada heidät parkumaan kyynelmeren keskellä kuin nälkäiset vauvat.
”Mä soitan kitaraa”, hän kertoi vedettyään syvälle sisäänsä rauhoittavaa ulkoilmaa, joka alkoi tuoksua viileän sympaattiselle illalle kuuman kesäpäivän iloisuuden sijaan.
”Teidän suloisessa porvaritalossanne varmasti onkin erillinen musiikkihuone ja muita hienouksia”, huomautin leveästi hymyillen, mutta hampaani pysyttelivät piilossa. Halusin hieman piikitellä häntä.

Osa 26: Hulttionuori olisi muuten hyvä käsite, mutta se ei kuvaa pyörremyrskyä tietoisuuden takana

Tapasin Elviksen siinä puistossa, jossa koiraakin uskollisempi penkkini sijaitsi. Emme me yhteistuumin päättäneet määränpäätä, mutta lähdimme vain lampsimaan eteenpäin. Tai määränpäättömältä se vaikutti, kunnes olimme kavunneet syrjäiselle kalliolle, enkä voinut olla toteamatta mielessäni, kuinka joku romanttinen fiilistelijä olisi ollut maisemista haltioissaan, ihastellut harvinaisen kirkkaan veden liplattavan vasten sileäksi hioutunutta kalliota. Hitto, auringonlasku loi illuusion, että rakkauden väriseksi muuttuneeseen veteen olisi heitetty satoja kihlasormuksia välkehtimään kilpaa. Kaukana edessä näkyi myös metsää, samanlaista keijujen asuttamaa satumetsää kuin selkiemme takana katsellessamme vettä hiljaisuuden olennon ripoteltua päällemme taikapölyä ja varastettua äänemme hetkeksi mukaansa.

”Voidaan mennä muuallekin, jos et viihdy täällä”, Elvis yritti aloittaa keskustelua. Hän vaikutti viattomalle, peruskohteliaalle pojalle, joka pysyi mielummin verhojen takana kuin näyttämöllä ottamassa syvään kumarrellen kaiken kunnian itselleen, muttei voinut hillitä uteliaisuuttaan, olla salaa vilkuilematta verhojen välistä yleisön reaktioita. Taisin olla liiankin vainoharhainen pelätessäni Elviksen teroittavan kovaäänisellä teroittimella lyijykynänsä ja lähtevän piirtämään vahvoilla vedoilla päänsä sisälle ajatuskarttaa, jonka keskuskuplassa lukisi isoin kirjaimin 'Sini'. Kellään ei voi olla kykyä arvata ihmisten menneisyys ja lukea ajatukset yhtä helpoati reaaliajassa, kuin joka sekunti lisää kirjoitettavaa blogia.

”On tämä ihan kiva sallituksi paikaksi”, huokaisin lopulta, kun alkoi liikaa ahdistaa Elviksen vastausta odottava hengitys niskassani. Sekin tosin oli vain kuvitelmaa, ei tunnelma ollut painunut vaaraa hälyttävälle, punaiselle tasolle, sillä se oli rennon vihreä, eikä hiljaisuuskaan olisi saanut sitä laskemaan miinuksen puolelle. Minut valtasi ihmeellinen tunne tajutessani, että kerrankin minulta ei odotettu yhtään mitään, olisin saanut vaikka leikkiä olevani yksin. Loin nopean vilkaisun puolen metrin päässä rennosti istuvaan Elvikseen. Poika taisi käydä ovimiehen sisäänpäästämänä väljän tyylikkäästi lasisilla pöydillä ja liiankin moderneilla huonekaluilla sisustetussa kauneussalongissa kerran viikossa. Kasvojen iho oli sileä, tasaisempi kuin silkkikangas. Tavallinen ihminen tuntisi itsensä rupikonnaksi, kun ovi ei aukeaisikaan hänen paiseisille kasvoilleen, mutta voisi lohduttaa itseään toteamalla, ettei päässyt nolaamaan itseään sekoittamalla pöydät ja tuolit keskenään niiden rajoja rikkovan muotoilun hämmentäneenä.

”En aio ylpeillä, minne kaikkialle olen päässyt kyseenalaisilla keinoilla. Yhden jutun muistan kyllä ikuisesti”, kerroin, sillä Elviksen silmät katselivat minua kysyvänä aikaisemman lauseeni takia. Katse muuttui kiinnostuneeksi, pyysi minua jatkamaan.
”Oli keskiyö, jonkun ihan kujalla olevan kundin kanssa kävelimme hautausmaalle. Hän halusi surra edesmennyttä setäänsä, mutta olen ihan varma, ettei me minkään hänen setänsä haudan edessä seisty, tuskin yhtäkään jätkän tuttua oli koko hautausmaalla. Kundilla oli kello kourassa, meidän täytyi astua haudan eteen tasan 00.00.” Maailmani oli haltioituneesta, mutta puolestani pelkäävästä ilmeestä päätellen enemmän kuin vastakohta Elviksen elämälle.
”Vähän myöhemmin me pantiin vasten hautausmaalla ollutta pientä vajaa”, lisäsin ärsyyntyen, sillä en enää osannut lukea pientä pätkää elämästäni kuulleen ihmisen mielipiteitä tai ajatuksia.

”Luulin, että tykkäät vain tytöistä”, Elvis hymähti, tuntui kuin hän olisi nauranut voitonriemuisena mielessään, sillä ei ääneen kehdannut. Poika saattoi olla sekaisin, mutta enhän yleensäkään tulevia professoreja tai maailmaa mullistavia lääkkeitä keksiviä ihmisiä seuraani kisko, eivätkä sellaiset ole niin aivottomia, että menisivät lankaan ja jäisivät kiinni onkeeni. Syytä iloon olisi ollut, jos hän olisi veikannut jonkun olevan lesbo ja tuo olisi myöhemmin kertonut asian olevan niin, mutta tässä tilanteessa logiikkaa ei ollut. Numerot eivät sopineet sudokuruudukkoon mitenkään.

”Herää, ei maailma toimi millään rakkauden maagisella voimalla”, esitelmöin elämän raa'asta tosiasiasta elehtien kuin kaikkea rakastava, kiharoidensa lomaan kukkia sujauttanut hippi, joka uskoo kaiken olevan yksiselitteisesti hyvää tai pahaa ja pahankin lakkaavan olemasta pahaa, sillä ihmiset ovat hyviä, joten heidän täytyy antaa kaikki pahat asiat anteeksi. Anteeksi annetut asiat eivät enää ole pahoja, vaan muuttuvat makeiksi kuin vaaleanpunainen mehujää.
”Eikä sun kannata yrittää muodostaa minusta käsitystä”, muotoilin ehdottoman tiukan käskyn suhteelliseen ystävälliseen muotoon.

”Sinä ja Iia kuitenkin...” Elvis aloitti ja arvasin jo, mitä oli tulossa. Perkele, miksi jokaisen maailman ihmisen täytyy ottaa puheeksi Iia? Jos hän on niin maaginen, etteivät ihmiset malta olla puhumatta kanssani hänestä, vaihtakoon minun seurani suoraan Iiaan. Mulkoilin kuunsirppimäisten silmieni välistä Elviksen alkaessa vetää lasten nukketeatteria. Ensin nousi pystyyn oikea etusormi, sitten vasen. Yksinäiset sormet kulkivat hymyillen toistensa vierelle ollen aikeissa kietoutua yhteen kuin lutuinen, vain toisensa sydänsilmillään näkevä pari, mutta taivaalta sinkoava salama löi niiden välistä toimien tehokkaana erottajana. Elvis taisi hieman säikähtää äkkipikaisuuttani, mutta olin tyytyväinen kurottauduttuani läimäisemään etusormet erilleen. Ihmettelin ärsyyntyneenä, mistä hän edes tiesi Iian, mutta sain hakata omaa päätäni muistaessani kertoneeni Elvikselle viettäväni Iian kanssa aikaa ennen häntä. Kysymysmerkki välkkyi tosin silloin, kun mietin, miten Elvis osasi edes epäillä minun ja Iian olevan pari, koska ei hän voinut Iiaa tuntea.

”Mun moka”, Elvis pahoitteli hymyillen niin, että maa jonkun epätasapainoisen alla olisi lähtenyt pyörimään vinhemmin kuin pilvieläinten hennon sininen laidun maan yläpuolella.
”Halusin nähdä, millainen sun kaveri Iia on ja tein tylsyyskuolemaa, joten etsin Iian sun Facebookissa olevista kavereista. Ajattelin, ettette taida olla vain kavereita”, Elvis tunnusti, mutta hänen olisi ollut viisasta liimata suunsa pikaliimalla kiinni. Vain psykopaattimaisesta ja toisia ahdistelevasta käytöksestä hullujenhuoneelle vapautuvaa paikkaa odottava ihminen myöntäisi leikkivänsä salapoliisia suurennuslasi kourassa ja tyylikäs lätsä päässä. Elvis oli varmasti todella tyytyväinen ollessaan niin harvinaisen nero, että löysi kavereistani oikean Iian, sillä en tunne muita sen nimisiä. Ja edeltävä lausehan oli sarkasmia parhaimmillaan.

Osa 25: Jos asuisi yksin...

Suunnitelmana oli kiirehtien käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet, mutta suunnitelma täytyi vaihtaa sotasuunnitelmaan kuullessani olohuoneesta television ääniä. Minulla ei ollut aavistustakaan tietäni häiritsevästä henkilöstä, en ollut tiennyt kenenkään olevan kotona vielä tähän aikaan illasta. Pistin hapen kerrankin kulkemaan kehossani pulppuilevana jokena sisälläni tyrskyillen vetämällä syvään henkeä. Yksin asuessani voisin tulla ja mennä vaikka klovnin näköisenä saamatta kommentteja samassa kämpässä asuvilta, ellen sitten huomaisi lamppujen alkaneen nauraa ulkonäölleni. Yksin asuessani voisin täydellisesti eristäytyä muista, minä olisin ainoa, joka voisi päästää ketään sisään. Jokaisena aamuna raahautuisin asunnolleni kampelaa littanammassa kunnossa, silmät eläimillä koristellun hyrrän lailla pyörien, mulkoillen ympäristöä melkein kuopistaan ulos pullahtaen. Karmeiden silmieni takia en hahmottaisi edes oikeaa ovea. Täyteen aineita pumpattua katsettani olisivat ripsiväritkin paenneet kaulalle asti. Olisin ihan rappiolla, sitä en epäillyt yhtään. Enkä voisi tapella Sen kanssa, joten täytyisi ottaa vartaloni muodot uusiksi moukaroivia matseja satunnaisten partaveikkojen kanssa.

”Cool tyyli”, veljeni kommentoi askeleideni häirinneen minunkin kasvoistani saman värisinä löytyvien silmien ja television välillä vallitsevaa magneettista vetovoimaa. Sasun ilme ei värähtänytkään sen nopean vilkaisun aikana, vaikka en minä verisillä jäljillä normaalisti korosta rikkinäisiä farkkujani. Muuten olisin pitänyt lahkeet käärittyinä ylös, jolloin vain suuret laastarit polvissa ja kämenissä olisivat antaneet tyylilleni omaleimaisuuden viimeistelemän suolaripauksen, mutta kävellessä lahkeet eivät olleet pysyneet tahdolleni suopeina, vaan nousseet hallitsijaansa vastaan, jolloin olin luopunut vallasta.

”Kaupungin spurgut varmasti kävi liiankin intoina, kun huomasivat tasoisensa tytön”, Sasu virnuili, mutta tuntui puhuvan enemmän ruudun takana eläville ihmisille, kuin minulle. Juuri sopivasti Sasun vitsin jälkeen televisiosta kuului naurua, eivätkä silmäni olisi kasvaneet kummituseläimen aina hämmentyneiden silmien kaltaisiksi, vaikka veljeni olisi luullut hahmojen nauravan hänen vitsilleen.
”Kiitos”, naurahdin voidessani kerrankin reagoida Sasun heittoon muutenkin kuin antamalla silmieni yllä loikoilevien karvamatojen kurkotella lämpöä hohkaavaa aurinkoa lähes sokeat silmänsä ummistettuina kiinni.

Kävin pikasuihkussa, pieniä jäästä muotoiltuja, mutta ihoon solahtavasti uppoavia neuloja tuntui sinkoilevan olkapäilleni ja juuri niin halusinkin tuntea. En tuntenut itseäni enää kokonaista, mädäntyessään pörräileviä ötököitä säpäleiksi menneellä, mutta vieraanvaraisella sydämelläään paikalle kutsuvaa antilooppia syöväksi luolamieheksi. Lemuavasta eläimen nahasta huolimattomasti kokoon kursitut vaatteenikin pääsin vaihtamaan reikäneulosta olevaan väljään paitaan ja käytössä itseensä reikiä syöneisiin, tummanharmaisiin farkkuihin. Rastat vedin vaihteeksi tönkölle ponnarille taakse, joten suomalaisia muinaisuskoja edelleen totena pitävä marttakerholaisnaapurimme voisi pelästyä törmätessään rappukäytävässä ihmisten käytöksestä ärtyneen talonhaltijaan, joka uhkaa polttaa koko rakennuksen yhdeksi pieneksi tuhkakeoksi.

”Menetkö treffeille sen joulupukin kanssa?” Sasu naureskeli joutuessani kävelemään jälleen hänen ohitseen päästäkseni eteiseen tekemään lähtöä.

”En, mutta onneksi Mikon naama ei muistuta karvaista gorillaa, jonka silmämunissakin melkein kasvaa karvoja”, vastasin heittäen samalla lievästi tupakalta haisevan nahkarotsin niskaani. Joulupukkia hevarista olisi varmaan vaikea lähteä muovaamaan, mutta toisaalta Mikko tuli loistavasti toimeen ainakin pikkusiskonsa kanssa, niin miksei muidenkin lapsien. Kasvattaisi siistiksi trimmattua partaansa puoli metriä ja värjäisi valkoiseksi, niin voisi jopa pärjätä aitopartaisena pukkina.
”Toivon, ettei tämä tietoisku shokeeraa liikaa, mutta miehillä yleensä kasvaa partaa jo ennen kuin he täyttävät 50 vuotta”, huikkasin vielä hilpeästi ovenraosta, minkä jälkeen paiskasin ulko-oven kiinni ja kiirehdin rappuja pitkin alas.

Osa 24: Huutoni kaikuu toisen suusta

Tartuin Iiaa olkapäistä kiinni, hän yritti räpiköidä vapauteen. Kaaduimme kukkien sekaan, en vieläkään ollut kiinnittänyt niiden lajikkeeseen huomiota, vaikka olin katsellut, kuinka Iia aikaisemmin nyhti niitä irti maasta. Kukkia kuin kukkia, yhdentekeviä kasveja joka tapauksessa.

”Sä se epäreilu olet”, murisin hänen korvaansa saaden nenääni melkein osuman hänen yrittäessään rimpuilla pois vankasta otteestani. Iia oli täynnä vihaa, tuli mieleen hyökkäävä parvi ampiaisia. Kierimme, rimpuilimme ja yritimme päästä niskan päälle, se oli oikea, fyysinen tappelu, vaikkemme kumpikaan olleet niin vahingoittavia, kuin mihin olisimme pystyneet.
”Päästä irti!” Iia huusi niin, että teki mieli painaa kädet korvien suojaksi. Kuitenkin kieltäydyin tottelemasta, painoin huuleni allani epätoivoisen vihaisena rimpuilevan Iian kaulalle. Hänen kaulansakin oli jännittynyt raivosta, tuntui kuin ihon sisällä olisi ollut äärimmilleen kiristettyjä kitaran kieliä, jotka voisivat milloin tahansa napsahtaa poikki.
”Älä koske muhun!” hän karjui, kuulin pääni sisällä pienen klik-äänen merkiksi, että kaksi katkenneen sähköjohdon pätkää saatiin taas sähköä kuljettavaksi putkeksi ja lamppu syttyi. Minä huusin samoja sanoja yöllisessä tappelussa Sen kanssa. Makasin lattialla räkääni miltei tukehtuen, hiukset kyyneleistä märkinä ja yritin turhaan potkia tieni vapauteen. Muisto sai minut kohottamaan ensin pääni, lopulta kelasin virvelillä itseni istuma-asentoon Iian jalkojen päälle. Välillämme taisi kulkea näkymätön, mutta vahva ja joustamaton siima, sillä allani oleva tyttö nousi istumaan samaa tahtia kanssani. Silmissä ei enää ollut vihaisena köyhän pikkukylän kirkkoon iskeviä salamoita, jotka aiheuttaisivat kaaoksen saadessaan kirkon ympärille kerääntyneet, keskiajan talonpoikaistyyliin pukeutuneet ihmiset juoksentelemaan kädet ylös nostettuina ympäriinsä, kuin valkoisen haamun nähneet hamsterit suu auki kauhistellen. Nyt syvälle silmiini sukeltavissa silmissä näkyi erilaisia kipinöitä, samanlaisia kuin kauniissa tähtisadetikuissa.

Hiljaisuuden tuuli pyyhälsi välistämme, kun molemmat odotimme toisen päättävän jääkauden pituiselta tuntuvan ajanjakson suudelmalla. Taisteltuani liian kauan minua puoleensa vetävää magneettia vastaan, annoin kerralla periksi ja paiskauduin vasten magneettia. Suutelin Iiaa, se oli kaukana hennosta ja tilannetta tunnustelevasta suudelmasta. Fiiliksiä tarkastellessa tuntui kuin olisimme molemmat odottaneet vuoden tätä suudelmaa. Käteni kulkivat pitkin Iian selkää yrittäen saada tästä kaikesta mahdollisimman paljon irti. Tunsin Iian hymyilevän veikeästi huuliani vasten, joten olin kummastunut pöllö pyöreiden lasiensa takana hänen ohjatessa määrätietoisesti käteni pois selältään.

”Älä koske”, hän komensi vasten huuliani ja poisti hämmennykseni kiskoessaan minut mukanaan entistä ihanampaan suudelmaan. Hänen painaessa käteni käskevästi selkäni taakse, tunsin itseni tuhmia tehneeksi koiraksi, joka pakotettiin napakalla käskyllä lattialle istumaan siksi aikaa, että sotkut on siivottu. Tajusin, mitä Iia halusi ja virnistin ihanan monivivahteisia, tupakkaakin koukuttavampia huulia koskien. Tuoksu ei ollut helmiäsimäisen hedelmäinen eikä raamikkaan maskuliininen. Iia tuoksui salaperäisen sademetsän androgyynille olennolle, josta irtaantuvaa, ilmaan leijumaan lähtevää, huumaannuttavaa tuoksua minä imin sisääni. Odotin, koska Iia päästäisi omat halukkaat, mutta toistaiseksi selkänsä takana siivosti odottelevat kätensä valloittamaan vartaloani kuin innostuneet tutkimusmatkailijat tuntemattoman, seikkailuja vahvasti lupaavan vuoren juurella reput selässään, valmiina sanomalehtien myyntivaltiksi.

”Tissit vai perse?” Iia kysyi tehden itsestään tikanheittoruoritukseni maalitaulun oudolla kysymyksellään.

”Eihän sulla ole kumpaakaan”, naurahdin kummastellen. Oliko tämä kompakysymys tai Iian lesbopiireissä oppima insidearvoitus? Armeijana liikkuessaan poppoo näytti silmissäni sanakirjamaisen stereotyyppisten lesbojen kokoukselta, johon ei voi olla täysivaltaisesti kuuluva, ellei elämän suurimpana tavoitteena ole istua puupenkillä jalat ristiin puristettuna, sormet syyhyämään saavassa puutteessa kärvistelevältä vaikuttaen, vaikka heidän porukkansa välisiä seksikokeiluja voisi kätevästi kaavoittaa abstraktilla ristipistotyöllä. Tyttö Y oli X:n kanssa ja X kaksi kertaa Z:n kanssa, eikä pidä unohtaa Y:n seurustelleen Z:n kanssa kuukausi sitten. Pistoja täytyisi vetää toistensa yli ja ali, välillä kierros kolmen langan ympäri ja viisi pistoa oikealla, heti perään kahdeksan alaspäin. Joka yö täytyisi herätä täydentämään työtä vähintään yhdellä uudella pistolla. Muutama porukan jäsenistä saa minut viihtymään seurassaan, mutta olisi lähinnä painajaismaista viettää iltaa sisäsiittoisen näköisessä porukassa.
”Kumpaa ominaisuutta sä katselet naisissa? Vai houkuttaako miehet enemmän?” Iia kysyi vakavalla naamalla, tilanteessa oli vähemmän järkeä kuin kultakalojen yleisurheilukisoissa, joissa koreat kalat voisivat jopa pärjätä kuivanmaan pituushypyssä, jos näkisivät ponnistusviivalta virkistävän vesisaavin ja pomppisivat lätsähtelevien äänten saattelemana kohti sinisenä hohtavaa pelastustaan.
”Nähdään, muuten rockin kuningas joutuu odottelemaan”, tajusin juuri sopivasti ja vedin Iian kädet pois paitani alta. Kevyt suukko hänen hämmennyksestä auenneille huulilleen, ennen kuin jätin gasellin yksinään pienelle kallion tasanteelle, josta pääsisi pois vain vaaroja kohti loikkaamalla.

”Tiedän sinun lukinneen kaikki tällaiset asiat mielesi sisäiseen vankilaan, mutta voisit jo vapauttaa ne. Maa mun jalkojeni alla ei kallistu mihinkään sun suuntautumisesi mukaan. Haluaisin vain, ettet sinä olisi noin hukassa. Oli lesbo tai ei, ei ole normaalia ruveta väkivaltaiseksi tai sulkeutuen häipyä paikalta sen sanan kuullessaan”, Iia jutteli selälleni, jota sitäkään ei kiinnostanut. Selkäni poistui matkassani pois Iian psykologia leikkivien ja samalla huomiotani pöydän vieressä tunteikkaina kerjäävien nappisilmien näkyvistä.

Osa 23: Väärin mennä yrittävät sanat heijastavat sisintä

Tunnelma oli kaukana lämmöstä, joka tällaisessa tilanteessa olisi läikehtinyt rakastavaisen parin ympärillä. Toisen olisi kuulunut polvistua haavoittuneen rakkaansa viereen ja hoitaa hänen haavansa, kuiskailla rauhoittavalla äänellä kaiken olevan kunnossa ja painaa suukko haavan päälle, jotta se paranisi nopeammin. Meidät oli kahlittu käsiraudoilla kiinni hiljaisuuteen, kun olimme kävelleet metsäaukiolle istuskelemaan. Minä kaadoin pullosta raikkaan viileää vettä polvelleni, jonka tieltä olin käärinyt rikkoutuneet housut ylös. Haavoihin syöksyvä vesi kirveli, mutta lika toivottavasti huuhtoitui pois. Kuivasin polven kädelläni ja läiskäisin suuren laastarin siihen päälle. Vihdoin jokainen haava oli huudottu ja veren pulppuaminen valtoimenaan oli estetty. Tuli mieleen tenavavuodet, jolloin kaatuilin pihalla juoksennellessani tai pyörällä ajaessani, silloin aina tukin haavat laastareilla ja itkun jälkeen valkoiset hampaat pilkistelivät kyynelten ja rään kostuttamien huulten takaa ilmaantuen lopulta kokonaan esiin. Olin ollut aina niin ylpeä hoitaessani polveni itse ehjiksi ilman aikuisen apua.

Iia oli muutaman metrin päässä minusta, taisi pitää minua niin moraalittomana, ettei kestänyt olla sen lähempänä. Huppu pysyi edelleen hänen päässään estäen häntä näkemästä sivusilmällä minun tekemisiäni. Iia näytti haavoittuvaiselta nyhtäessään kukkia maasta, tuijottaessaan suoraan eteensä. En ollut koskaan aikaisemmin pitänyt häntä valkoisena untuvahöyhenenä, jota täytyisi kantaa varjellen kämmenellä varoen rytistämästä sitä peruuttamattomalla tavalla. Niin hentoista höyhentä ei voisi suoristaa, jos sille vahingossa jotain tapahtuisi, se olisi yhtä hento kuin sudenkorennon puhdasta järvivettä vasten kimmeltävät siivet, joihin suu auki kauneutta hämmästelevän ihmisenkin on kiellettyä koskea. Lisäksi täytyi laittaa toinen käsi untuvaisen höyhenen ylle suojaisaksi kupoliksi, ettei tuuli vetäisi sitä mukanaan synkkään, vaarallisten henkiolentojen täyttämään metsään. Iian laihojen käsien hieman treenatut lihakset näkyivät samoin kuin ennenkin ja ranteessa jo pienen ikuisuuden roikkunut metalliketju kertoi, ettei hän ollut kissankellon sinisestä kukasta itselleen mekon tehnyt hauras keijukainen. Hänen haavoittuvaisuutensa sai minut himoitsemaan kiihkeää suudelmaa, pystyin aistimaan, millaista tunnelatausta suudelmaan pureutuisi pienillä hampailla. Surua, vihaa, kiihkeyttä, kaikki tunteet lukitsisivat leukansa kieltäytyen päästämästä irti, purisivat kuin pienet punkit alkaen paisua ryystäessään verta sisäänsä. Kummallisen häiriön takia punkit poksahtaisivat, sinkoaisivat kaukaisuuteen. Jäljelle jäisi intohimo.

Huomasin Iian vilkaisevan salaa minua, hän taisi yllättyä saadessaan vastaan minun silmäni. Silmistäni ei saanut mitään tunnetiloja irti, kaikki oli mielessäni liian sekaista, tuhansien ainesosien litkua, pahan noidan soppaa. Taisin olla niin pyörällä päästäni, että itselleni tyypilliseen tapaan olin tuntematta yhtään mitään.

”Sini, sä olit äsken helvetin typerä”, Iia lausui ääni väristen tuntemattomasta syystä, olin varma, ettei se johtunut itkusta, sillä ei Iia tämän takia saisi alkaa itkeä. Niittyä reunustavat puut tarjosivat Iian silmille minua enemmän virikettä uurteineen ja haarautuvine oksineen.
”Miksi sinun piti mennä leikkimään idioottia?” hän kysyi heikolla äänellä, jonka sisään oli piilotettu kanuunan verran voimaa. Iia vaati saada vastauksen. Lopulta hän käänsi hupun alle piiloutuneet kasvonsa suuntaani. Ehkä minun täytyisi kerrankin toimia kuten muut ihmiset, puhua vaikenemisen sijaan.
”Jos mä olen mun t-” Perkele! Iia ei ole minun omistamani pörröinen koiranpentu rusettikaulapannalla ja vielä vähemmän mitään t-kirjaimella alkavaa.
”Toverin kanssa ja joku... Tarkoitan... Se ei ollut järkevästi tehty, mä en ollut oma itseni. En mä normaalisti lyö toisten kasvoja verille”, yritin paniikissa sokeltaa epämääräisen vastauksen Iialle, mutta hän ei tainnut olla skarpissa mielentilassa, kun ei kiinnittänyt huomiota erikoiseen sanavalintaani. Kukaan normaali alle kuusikymppinen ei käytä sanaa 'toveri'.

”Turpa tukkoon ja kuuntele. Susta pitäisi varmaan olla huolissaan. Oletko esimerkiksi koskaan kertonut kenellekään rakastavasi häntä? Vai kykenetkö sä ylipäätään tuntemaan yhtään mitään?” rauhallisuutta kannattava tyttö kivitti minua korottamalla ääntään turhautumisen asteikoille. Syytös työnsi vanhaan, aikoinaan kiiltävän punaisena pyörineeseen karuselliin vauhtia. En voinut pysäyttää sitä, minun oli pakko antaa ajatusteni lähteä pyörimään. Pyörimissuunta oli nykyhetkestä kohti lapsuutta. Viimeisiin pariin vuoteen en ollut sanonut maagisia rakkauden sanoja, hämmästyin kun pyörimme vielä useamman vuoden ohi löytämättä niitä sanoja. Pääsimme lapsuuteen, kymmenvuotiaana vihdoin tuli hetki, jolloin kerroin isälleni rakastavani häntä. En halunnut löytää tilannetta, jolloin kerroin silmät säihkyen rakastavani Sitä, joten onneksi onnistuin työntämään rautakangen vinhasti pyörivän karusellin väliin ja pysäyttämään sen vihdoinkin. Muistin lapsuudestani, että vieraillessamme tuttavaperheillä, telkkaria perheen voimin katsellessa tai iltasatua kuunnellessa pikkuveljeni Sasu halusi istua aina Sen sylissä. Ajatus, että minä olisin ollut toisella polvella, puistatti minua jo silloin. Sellainen olisi ollut vastenmielistä, epäluontevaa. Isän sylissä heiluttelin satunnaisesti jalkojani.

”En mä mikään psykopaatti ole!” korotin ääntäni ja ponkaisin itseni ylös maasta. Polvet vinkuivat minua huomioimaan niiden haavat. Kävelin Iian eteen, taistelin orjantappuroita vastaan kieltäessäni itseäni koskemasta Iiaan. Olisin halunnut tuntea hänen vartalonsa omaani vasten ja suudella, olin kuin kiinnostavan nartun havainnus uroskoira, joka talutushihnasta tai omistajastaan välittämättä puskee esteiden läpi nartun luokse häntä innostuksesta läiskyttäen.

”Nytkö aiot löydä muakin?” Iia kysyi tarkoituksenaan ainoastaan ärsyttää, ja nousi itsekin ylös ruohikolta. Yritimme molemmat syvälle toisen silmiin tuijottamalla ennakoida tulevaa, mutta kumpikaan ei nähnyt lasipallon sisällä tulevaisuutta. Ennustaa ei voi, kun kumpikaan ei itsekään tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Juuri niin!” Siinä hänelle vastaus.

Osa 22: Punaista silmissä ja polvissa

Kurkkuun hypännyt sydämeni sykki peloissaan vaikeuttaen samalla hengitystä, mutta kuivunut kurkku rahisten taistelin ja vilkaisin olkani yli. Jatkoimme juoksemista, ohjasin meidät Valintatalon taakse, piiloon teinipojilta. Jatkoimme juoksemista eteemme avautuvaa kujaa pitkin kerrostaloalueelle ja puikkelehdimme sen läpi. Yritimme pitää vauhdin samassa lukemassa, mutta toisin kuin autoilla, meidän voimamme alkoivat uupua ja vauhti hidastui huomaamattammekin, sillä riutuneena vauhti tuntui ihan yhtä hurjalta. Mittari oli maksimissaan, sillä uupuneina emme olisi päässeet kovempaa. Olimme vastapäätä rillipöllöille suunnattua, kirjojen lisäksi seiniä ja kattoa myöten pölyttynyttä kirjastoa, kun päätin meidän voivan jo rentoutua. Vapautin Iian käden verisestä otteestani ja lysähdin keskelle autiota katua. Emme olleet enää keskustassa, joten uteliaita silmäpareja ei toivottavasti ilmestyisi rakennusten takaa kuin kauhuleffojen ylimääräiset, pimeyden synkistä varjoista esiin kömpivät kiilusilmät. Kauhua se minulle olisikin, en halunnut nyt ketään ihmistä luoksemme kieli suusta ulos roikkuen kummastelemaan, olenko syönyt Hesburgerin ranskalaisia tahmaten käteni ketsuppiin vai pitäisikö tehdä rikosilmoitus.

”Ei ne enää seuraa”, rähisin maatasolta. Tuntui kuin suuhuni olisi tungettu hiekkapaperia, jolla olisi raastettu poskieni sisäpintaa ja kielen makunystyrät viilattu savuun sekoittuvaksi pölyksi taivaalle, lopuksi tasoitettu kielen muotoa molemmilta puolilta. Vilkaistessani olkani yli, olin nähnyt poikien vain toteavan, ettei seuraaminen kannattaisi ja lähtevän laahustamaan takaisin laumansa pariin. Ehkä he päättelivät olevan viisaampaa kärrätä minun nyrkkeilysäkikseni joutunut ystävänsä pikaisesti aavalta mereltä sameaan, kasvien tukkimaan lammikkoon, sillä joku varmasti saapuisi paikan päälle huutoa kuultuaan. Pahimmassa tapauksessa joku oli nähnyt tilanteen, kokenut kunnon kansalaisen velvollisuudekseen soittaa vieläpä sinilakkiset lainvartijat kesken donitsitaukonsa selvittämään nuorison veriseksi käynyttä riitaa. Pystyin luottamaan siihen, etteivät räkänokkapojat halunneet tekemisiin kyttien kanssa, äitihän voisi vaikka takavarikoida Pleikkarin, joten viikonloppulanitukset estyisivät, koko maapallo kiepsahtaisi niin voimakkaasti vastakkaiseen kulmaan, että pojat voisivat vain huutaa pudotessaan jalat sätkien avaruuteen painovoiman tehdessä tepposet, lakatessa toimimasta heidän kohdallaan. Vaikka vilkaistessani tajusin roskakatoksissa röhkivän jengin antavan asian olla, halusin meidän pääsevän palaamaan turvalliseen höyhenpesäämme puun taivasta hipsutteleviin latvoihin ollaksemme tarpeeksi kaukana vaarasta. Eihän sitä tiedä, vaikka heidän mielensä olisi muuttunut meidän hidastaessa pakovauhtiamme ja jäädessämme makoisiksi, suojattomalla pellolla laiduntaviksi kauriiksi vatsa kurnien saalistavan leijonalauman näkökenttään.

Olin tyytyväinen itseeni, en ollut pillahtanut missään vaiheessa lasikenkäisen prinsessan itkuun. Olin ollut enemmänkin karski metsämies. Mieleeni uiskenteli kymmenien ja taas kymmenien tyttöjen kasvoja, tuttujen ja tuntemattomien, ne tuntemattomat kasvot olivat mielikuvitukseni tuotosta. Jokaista näistä tytöistä yhdisti yksi asia, he olisivat alkaneet nyyhkyttää lohduttomasti viimeistään iskeytyessään maahan niin, että pikkukiviä ja hiekkaa upposi harvahampaisesti irvisteleviin polviin. Tietenkin juokseminen oli koskenut! Rauhoituttuani tarpeeksi, nousin kivusta seisomaan kivun kiskoessa kasvoilleni hampaat paljastavia ilmeitä. Olo oli kuin auton alle jääneellä kissalla, jonka toinen jalka olisi kuin norsun jalan alle jäänyt ja jokainen viiksikarva olisi joutunut auton renkaiden alle, tarttunut niihin kiinni ja repeytynyt viiltävän kivun höystämänä irti ressukan kuonosta. Hölmistynyt katti katselisi surumielisenä mustia renkaita, joiden mukana viikset rullaisivat eteenpäin kuonoaan odottamatta.

Vilkaisin Iiaa, hänen ilmeensä kertoi kaiken tarvittavan. Etukäteenkin tiesin Iian vihaavan väkivaltaa kaikissa sen mahdollisissa ilmenemismuodoissa, mutta hänen ilmeensä kertoi hänen halveksuvan minua enemmän, kuin osaisin sanoiksi pukea. Tilanteen, voisi sitä kutsua tappeluksikin, ollessa käynnissä, olin ollut kauttaaltaan karvainen, suurimmaksi osaksi nelinkontin römyävä nykyihmisen esiaste ja Iia 2000-luvun suurin popstara glittermekossa. En muistanut meidän elävän samassa maailmassa. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän oli tehnyt minun hyökätessäni pojan kimppuun, en ollut kuullut hänen ääntään kuten en monia muitakaan ääniä silloin, olin keskittynyt vain lyömiseen. Se henkilö en ollut minä, en huvikseni lyö toisia, vaikka heidän sanansa tarrautuisivat jalkoihini piraijoiden voimalla purevien marakattien muodossa repien lihat irti jättäen jäljelle kolottavat luut. Jälkikäteen ajateltuna tilanne oli pelottava, oli kammottavaa toimia ja ajatella kuin raivopäinen, täysin vieras härkä, mutta olla omassa ruumiissaan. Päätin, etten enempää en ajattelisi koko tilannetta. Rypistin tapahtuman mielessäni tummaksi mytyksi ja viskasin roskakoriin. Voimalla heitetty muisto sai kevyen roskakorin heilumaan, mutta pyörivä ääni loppui lopulta ja roskakori oli jälleen turvallisesti paikoillaan.

”Puhutaan myöhemmin, voitko käydä ostamassa vettä ja laastareita?” kysyin mahdollisimman normaalisti, leikkien kaiken olevan kunnossa. Iia pysyi mykkänä, pelkäsin todella hänen olevan niin vihainen, ettei hän enää koskaan sanoisi sanaakaan minulle. Siinä tilanteessa Iia paiskaisi elämääni symboloivan mustan lasipallon päin rumasti tapetoitua seinää, kaikki olisi pirstaleina ja tuntuisi, kuin silmiini olisi eksynyt pieniä lasinsirpaleita. Ne saisivat minut itkemään, mikään ei olisi enää hyvin ja pillittämällä pettäisin itseni, joten oloni olisi entistäkin riutuneempi. Iia suuntasi askeleensa silmissäni sumuiselta ja kovin kaukaiselta näyttävää kioskia kohti. Minä en voisi seurata tai ihmiset huolestuisivat minut nähdessään, jotkut kaljuuntuvat harmaapäät tuntuvat karttavan minua ilman veritehosteitakin. Katsellessani Iian loittonevaa selkää, tunsin olevani elokuvan nainen, jonka hänen elämänsä rakkaus jättää viileästi ja enempää selittelemättä lähtee lampsimaan poispäin. Poskeni kramppasivat, mutta pakotin kasvoilleni hymyn. Jonkun surkuhupaisan teorian mukaan ihmisen mieliala nousee kaiken ällöttävän tavaran keskeltä haisevasta likakaivosta ylös ihmismäiselle tasolla, jos pakottaa huulensa hymyyn. Silmäni olivat tyhjät, niistä sai yhtä vähän irti kuin tyhjästä valkoisesta paperista. Niillä silmillä huomasin Iian vetävän mustan hihattoman hupparinsa hupun päänsä suojaksi, kuin se muka suojelisi häntä tai estäisi kontaktin ulkomaailmaan. Minua olisi ahdostanut hupun alle piiloutuminen, huppu on kuin pään ympärille kiristetty hirttopussi. Pussista ei pääse pois, eikä voi keskittyä muuhun kuin pussin sisällä seinämästä seinämään pomppoileviin ahdistuneisiin ajatuksiinsa, jotka pyörivät enemmän kuin sukka pesukoneessa. Olet säkissä yksin päälle monstereina hyökkäävien ajatustesi kanssa.

Sulavilla tassuillaan mieleeni hiipi ajatus, jollaisen huomaan päässeen livahtamaan sisään ehkä kerran vuodessa, sillä ei minun kuulu välittää kenestäkään. Pelokas ja naiivi, sileäturkkinen kissa yritettiin laskea ärhäkästi räyhäävien kirppujen valssilattiana toimivien koirien joukkoon. Toiveeni erosi muista ajatuksistani räikeästi, mutta vaihteeksi oli viihdyttävää tuntea oloni niin pahaksi, että teki mieli oksentaa. Toivoin voivani kietoa käteni laihan Iiaan ympärille, jotta Saturnus palaisi jälleen omalle radalleen.

Osa 21: Tosinaisella on nyrkit

”Te pikkupojathan ette noin puhu!” ärisin lähtien lipumaan rauhallisesti poikia kohti kuin aavelaiva. Kun rauhallisuus on liian voimakasta, ei voi olla varma jatkaako laiva aavemaista kulkuaan kierteille rullautuvassa, liikkeissään haamuja muistuttavassa sumussa, vai hyökkääkö laivasta karmivia, haudasta ylös kaivautuneita merirosvoja. Kaikki pojat olivat hieman varuillaan, sen näki heidän tilannetta analysoivista silmistään.

Kävelin uhkaavan lähelle pulleaa poikaa ja näin muutaman finnin hänen leuassaan. Oksettavat paiseet näyttivät varastoivan sisällään pitsaviipaleita, jätkän kasvoilta kerättyä rasvaa voisi käyttää ranskanperunoiden uppopaistamiseen.

”Itse olet vitun säälittävä”, kuiskasin liioitellun selkeästi pitäen katsekontaktin poikaan ampuakseni silmilläni hänen hailakansinisiin silmiinsä jatkuvalla sarjatulella hammastikun kokoisia, mutta lihaveistäkin terävämmäksi viilattuja keihäitä. Vihasin pojan silmiä melkein enemmän kuin hänen sanojaan, ne eivät olleet tippaakaan pahoillaan. Ivallisuuden välkkyvän auringon toisella puolella ilokseni häilyi harmahtava pelon ja epävarmuuden pilvi.
”Kuulitko?” karjaisin saaden osan jengistä säpsähtämään uhkan ilmapiirin rikkoessani ja päästäessäni villit kojootit valloilleen. Aikailematta, edes seurauksia miettimättä, toimin kuin ammattilainen. Kehoni jännittyi kuin liian suurella paineella tyhjästä poksahtamisvaaraan pumpattu ilmapatja. Toinen valmiiksi nyrkkiin puristetuista käsistäni nousi ja upposi rasvaiseen possun ihoon, johonkin kärsän ja vasemman posken välimaastoon. Toimin kuin tappelemaan ohjelmoitu robotti, en antanut pojan toeta hämmästyksestään ja olla perillä tilanteesta, enkä antanut itseni suunnitella seuraavaa siirtoa. Tuuppasin hänet menemään kuin kallion reunalla olevan suuren kivenlohkareen, mutta ennen kuin kivi ehti ehti molskahtaa veteen aiheuttaen tärykalvot puhkaisevan äänen ja syöstä aaltoja kohti taivasta ja viskoa pisaroita minun psykopaattisen ilmeettömille kasvoilleni kallion reunalle, jengi sai viime hetkillä hänestä otteen. Ei ollut paljosta kiinni, että rasvassa uitetut niskahiukset olisivat paiskautuneet vasten asfalttia. Poika ei osannut tehdä muuta, kuin päästää ilmoille karjaisun ja taustajoukot vetivät säikähtäneinä henkeään, tuskin kukaan oli odottanut tytön lyövän heidän johtajaltaan melkein kallon halki. Ensimmäisen lyöntini jälkeen olisi tarvittu vain muutama sekunti lisää ennen tuuppausta, niin poika olisi itsekin kerennyt kaatua maahan ja ehkä menettää tajuntansa, mutta vartaloni laittoi minut leikkimään maailman tapahtumista päättävää ja vetelemään tietyistä naruista, nopeuttamaan tapahtumia.


Punaista mönjää alkoi varovaiseen tahtiin valua pojan nenästä, muutama hänen ystävistään yritti saada selville hänen tajuntansa tasonsa. Porsaan mieli oli yhtä punainen kuin hänen nenästään valuva veri tai sitten hän näki viattomien pilvenhattaroiden ja aseistettujen pirujen tanssivan paksua savua tupruttavien kokkojen välissä puikkelehtien ja oli ihan ulapalla todellisuudesta. Sinihupparinen poika nousi maassa makaavan ystävänsä vierestä ja lakkasi hössöttämästä kuin ensiapuhoitajan asuun pukeutunut, aina liikaa säheltävä kukkahattutäti kolmella mahaan kertyneellä vuosirenkaalla.

Olin paiskautuneena veriset kämmenet ja polvet vasten likaista katua. Mielessäni pyöri vain yksi CD, joka jankutti hoputtavalla äänellä, että minun olisi pakko hypätä pystyyn ja vaihtaa maisemaa valoa nopeammin. En halunnut koko poikalauman hyökkäävän kimppuuni hyeenalaumana raadellen minut sellaiseen kuntoon, etteivät edes Sasu, isä ja Se eivät tunnistaisi minua perheeseensä kuuluvaksi tytöksi. En halunnut tulla potkituksi ja silmäni sulkiessani tuntea poikien sylkevän kasvoilleni voidessani ainoastaan maata sikiöasennossa, kavahtaa jokaisen iskun kohdalla ja rukoilla heidän pian lopettavan, minkä jälkeen laukkaavan pakoon. Hengitin kiivaasti, olin hieman pyörällä päästäni tilanteen suhteen, vaikka olinkin saanut kädet alleni välttyen iskemästä päätäni kovaan asfalttiin. Pakenemisvaisto oli kuin villieläimellä, minun olisi pakko selviytyä. Samastuin raihnaiseen vanhukseen kammetessani itseni ylös. Maa ei tuntunut vakaalta jalkojeni alla, minä hetkenä tahansa maanalainen tulivuori voisi purkautua tai maanjäristys hajottaa kadun tunnistamattomaksi syvien railojen lisääntymispalatsi. Otin kiintopisteekseni Iian, jonka kasvot kauhistus oli lamauttanut ja saadakseni hänetkin pakenemaan paikalta, oli tartuttava hänen käteensä ja kiskottava perässä. Kämmenestäni valuva veri luuli olevansa liisteriä, leikki liittävänsä meidät yhteen.

”Idiootti!” porukan arvoasteikolla oletettavasti hopeisella palkintopallilla jalkojaan heilutteleva poika karjui vihaisena sinihuppariselle hakkaajalleni. Soin nopean vilkaisun heidän suuntaansa nähdäkseni sinihupparisen pojan katsovan ystäviään kasvoillaan idiootin ilme. Hän ei omistanut aivoja, ei osannut ajatella mitä seuraavaksi täytyisi tehdä, joten katseellaan pyysi muilta neuvoja.

”Lähtekää perään!” kuului käsky sotatantereelle sopivalla äänellä. Näin mielessäni aseistettujen joukkojen lähtevän peräämme, vaadimme jaloiltamme vieläkin enemmän lisätessämme vauhtia. Ainoa vaihtoehto oli vipeltää eteenpäin kuin autoon törmännyt orava, yrittää välissä keretä vetämään sen verran henkeä, ettei tuuperru kesken matkan. Juoksumaton vauhtia väännettiin kovemmalle, vaihtoehdot olivat yrittää sinnitellä tai pudota rymisten kyydistä. Iia oli minua hitaampi, mutta jos jäisimme kiinni, en voisi heittää syytä hänen niskoilleen. Itse meinasin muutamaan otteeseen mätkähtää naamalleni, mutta joka kerta onnistuin juuri ja juuri pysymään jaloillani, lyömään lahoina virnisteleviä kenkiäni toistensa eteen.

Uhkaavina takanamme tömpsähtelevät juoksuaskelet hidastuivat, lopulta pysähtyivät kokonaan. Viimeisillä voimillani pakoon pinkoessani en tosiaankaan onnistunut saamaan äännettäkään huulieni välistä, mutta ehkä parempi niin. Pidin sisuskalujani nakertavan pelon sisälläni, voisiko noilla pojilla olla ase, jonka voimaan he turvautuisivat? Emme olleet väkivallan ja rikollisuuden valtaamassa pahamaineisessa, poliisien tahallaan unohtamassa kaupungissa puikkelehtimassa läpi vaarallisten sivukujien. Olimme Suomessa, eikä väkivallalla toimivaan kaupunkiin syntyminen ja mistään piittaamattomien vanhempiensa perässä varpailla sipsuttaminen ollut kyseisten poikien syntymähetkellä määrätty kohtalo. He eivät voineet kuulua kissojenkin niskavillat pystyyn nostattavaan jengiin, ja heidän vanhempansa olivat aivan varmasti tavallisia ihmisiä. Hitto, ei noilla pojilla voinut olla asetta! Ei saanut olla!