Osa 44: Lapsen ajatusmaailmasta eroon

Makasimme mustien lakanoiden välissä kuin äidin pehmein käsin peittelemät kaksoset, joiden kylkiin kiinni oli taputeltu peitto tiukan turvalliseksi kapaloksi. En halunnut vetää peittoa pääni yli ja nukkua, kunnes pimeys hiipisi ikkunoista sisään. Oli ihanaa olla hereillä auringon kanssa samaan aikaan, sillä sen tuikkiva iloisuus taisi hiipiä sisääni, enkä jaksanut vetää torjuvaa koppakuoriaispanssariani kiinni, vaan annoin hauraiden siipien olla näkyvillä, vaikka toisaalta se tarkoitti myös sitä, että minun olisi mahdollista entistäkin nopeammin suhahtaa lentoon, karata paikalta. Peiton alla tunnustellen etsin Mikon käden käteeni ja samalla huomasin, etten kokenut tarvetta riuhtaista kovakouraisesti hänen kättään käteeni saavuttaakseni sillä jotain, kuten antaakseni viisi sekuntia aikaa riisua minut ja heti perään itsensä, jotta pikaisesti homman suoritettuamme voisin painella talosta ulos tietäen kartuttaneeni hämärän peitossa olevaa seksikumppanieni lukumäärää jälleen yhdellä. Minä vain pidin Mikkoa kädestä unohtuen tuijottamaan hänen huoneensa kattoa, jonne ikkunoista sisään purkautuva auringon valo loi omanlaisiaan taideteoksia, sillä yöllä Mikon huoneeseen päästyämme olimme vain rojahtaneet sängylle nukahtaen siihen lähes heti, eikä ajatuksissa ollut ollut ikkunaverhojen sulkeminen.

Huoneen ovi tönäistiin auki, mutta myöhästyin hieman. Kuulin huoneen halki paljaina ryntäävät jalat, mutta huudahdin säikähtäen jonkun hypätessä peiton päälle ajattellen sen pehmustavan niin hyvin, etteivät sen alla makoilevat tuntisi mitään. Mikko naurahti niin tottuneesti, että ilmeisesti hänen pikkusiskollaan oli tapana heittäytyä hänen päälleen sängylle heti, jos silmät säihkyen ja hampaat hymyssä välkkyen jokaiseen päivään heräävän lapsen mielestä myöhäisinkin mahdollinen heräämisaika oli jo mennyt.

”Me lähdetään käymään mummolla”, tyttö selitti veljelleen intoa puhkuen ja hieman mukavaa paikaa etsivää kissaa muistuttaen möyhensi itselleen sängyltä paremman kohdan. Samalla Mikko vei yhdessä olevat kätemme paljaalle reidelleni silittääkseen ihoa kevyesti ja virnisti minulle siskoltaan salaa. Siirsin katseeni takaisin sängynvaltaajaan, mutta tuhahdin huvittuneesti koko lämpimän kesäyön nahkatakissa hikoilleeseen vierustoveriini, jonka olisi saattanut olla järkevää heittää se pois ennen nukahtamista.

”Pidä hauskaa”, Mikko naurahti pikkusiskonsa ilosta itseensäkin iloa vetävältä vaikuttaen ja eteiseen kenkiä pukemaan huudettu tyttö hyppeli ulos huoneesta samanlaisella kiireellä kuin oli tullutkin, vaikka malttoikin huutaa ovelta heipat.

En tiennyt, kuinka olisi pitänyt suhtautua tunteiden vuoristoradalla aina huipulla nauravaan pikkutyttöön, sillä ylhäällä pysyminen oli haastavampaa kuin sinne pääseminen. Monesti heti pienenkin nousun jälkeen vuoristoradan vaununi syöksyy hiukset pystyyn nostattavalla vauhdilla alas, eikä edes tasaiseen keskitasoon vaan siitä vielä reilusti alaspäin, jolloin kaikki keuhkoissa oleva ilma tuntuu puskeutuvan ulos ja tyhjiön tilalle joku tuntuu kaatavan jääkylmää vettä, jolloin ihminen muuttuu kuin muumioksi, joka tiettyyn asentoon jähmettyneenä pystyy tuntemaan tuulenvireen korvissaan matkatessaan yhä alaspäin, eikä vartalolla, joka katkeaisi pienestäkin liikkeestä, ole mahdollista muuttaa vaunun suuntaa takaisin ylöspäin. Vaikka loputtomassa pimeydessä syvemmälle syöksymisen vihdoin kuukausien jälkeen loputtua olisi ollut loogisinta, että olisin saanut hetken matkata tasaisella, ohitin sen tason yleensä aina vinkuvan vaunun kiidättäessä minut suoraan huipulle. Lapsena satunnaista lehteä selaillessani silmiini pomppasi kiinnostava kuva salaperäisen henkilöstä, jota aluksi luulin irokeesin ja polvissa roikkuvien, hakaneuloin koristeltujen housujen perusteella pojaksi, mutta kuvan salamoita sylkeviin silmiin tuijottaessani tajusin hänen olevankin tyttö ja luin artikkelin kiinnostuneena läpi, vaikka puolet sanoista kulkivat ymmärrykseni ohitse. Ymmärsin kuitenkin, että väitöksen mukaan tunteiden vuoristoradan kuluttavien ääripäiden välillä jatkuvasti sinkoilevat lapset harvemmin elävät keski-ikäisiksi ja samalla päätin, että minähän en kuole ennen kuin täytän 100 vuotta. En halunnut Sen saavan myhäillä vahingoniloisena tietäessään minun epäonnistuneen, kuolleen, vaikka lapsena minulta jäikin ymmärtämättä artikkelin viittaus sellaisten ihmisten todennäköisimmin ajautuvan huumepiireihin ja viimeisenä tekonaan ottavan yliannostuksen.

Osa 43: Miehiset miehet ja epänaiset

Joku koputti oveen kolme käskevää kertaa ja äänen suuntaan vilkaistessani huomasin oven heiluvan jokaisen koputuksen jälkeen tuhoa lupaavasti paikoillaan kuin löysä ruuvi. Se olisikin ollut hupaisaa, jos oveen koputtajan ei olisi tarvinnut avata ovea vaan se olisi pudottautunut päin hänen näköään. Ovi olisi saattanut päättää tehdä elämänsä viimeisen teon kävelemällä raivoisan rottapesueen kaluamilta näyttävillä klonkkukoivillaan jyrkänteen reunalle vapauttamaan painon viimeiset kahdeksan vuotta tärisseiltä jalkaparoiltaan pudottautumalla tuntemattomaan.

”Häipyisivät nyt”, allani oleva tyttö sai sanottua äänellä, jonka kaunista silkkipaperia muistuttavasta lasista leikatut hauraat nuotit meinasivat murskaantua jäädessään puristuksiin raskaan hengityksen väliin. Ovelta kuului muutamien, luultavasti poikkeuksellisen myöhäisellä iällä ensimmäiset partakarvansa kasvattaneiden, miehenalkujen räkäistä naurua, minkä jälkeen joku horjahti vasten ovea, joka hampaat irvessä yritti säilyttää arvokkuutensa, pysyä paikoillaan. Yritin kuulostella heidän aikeitaan, mutta puhe oli niin epämääräistä biisonimölinää, etten saanut siitä selvää ääniä pelkkää ilmaakin tehottomammin eristävän ovenkaan läpi. Toinen vaihtoehto oli, että he olivat kuosissa, jossa siansaksaa hitaalla temmolla suustaan ulos puskien luulivat puhuvansa kielillä. Arvelin, etteivät he voisi vastustaa kiusausta vilkaista ovenraosta, joten ohjasin keijutytön molemmat kädet tutkimusmatkaltaan takaisin tunkkaista patjaa vasten.

Tytön silmät räpsähtivät reaktiona yllättäen tulleeseen pamaukseen oven paiskautuessa jotain huonekalua päin suuresta pientä jälkeä aikaansaavalla voimalla. Huokaisin syvään viitsimättä vilkaista rähisevästi hekottavien  katselijoiden suuntaan, pystyin muutenkin näkemään mielessäni heidän rasvaa yhden paketillisen verran sisäänsä imaisseet ihonsa ja pissankeltaisina harottavat hampaansa, jotka paljastuivat näkymättömien huulien vetäytyessä vastenmieliseen nauruun unohtamatta mädäntyneen näköisiä siansilmiä.

”Nämähän vetävät kunnon lesbopornoa!” oli ensimmäinen älämölöstä kovana ylös pomppaava kommentti.

”Te häivytte tästä huoneesta nyt! Jos alkaa housut käydä tukaliksi, niin pudottakaa nilkkoihin ja yrittäää löytää ratkaisu ongelmaan. Katsokaa vaikka videoita, eiköhän teilläkin ole puhelimet, joilla pääsee nettiin. Suosittelen vaan muistamaan, ettei se puhelin välttämättä tykkää, jos räjäytätte eritteenne sitä päin”, komensin jämeränä tuijottaen ovea vastapäätä olevaa seinää.

”Ohhoh! Johan muija tulistui”, joku poppoosta totesi toisille mukamas vitsikkäästi reaktiotani suurennellen. Pieniin ja kapeisiin tytön sormiin verrattuna jättiläismäisen hikikouran puristaessa paljasta takapuoltani hämmennyin niin kovin, etten osannut hetkeen liikahtaakaan. Kun koko tien katkaissut jättiläispuu nostettiin liikkumiskomentoja kuljettavien ajoneuvojen edestä pitkän odottamisen jälkeen, syöksähtivät sumpussa matkan jatkumista jalka valmiiksi kaasupolkimella odottaneet kuljettajat autoineen nopeuskilpailuun kuin yrittäen voittaa hallitsevan mestarin. Kiepsahdin pois tytön päältä lyödäkseni etanalta tuntuneen käden omistajaa ja onnistuin osumaan hänen käteensä.

”Eihän kumpikaan noista edes ole kunnon nainen”, yksi valopäistä keksi saaden aikaan pienimuotoisen mielipiteiden viskelyn. Jatkoin nopeaa toimintaa jättäen nahkarotsiin arkena pukeutuvan keijutytön oman onnensa nojaan, ei kannattanut enää edes haaveilla mahdollisuudesta saavuttaa päämäärä, johon hänen kanssaan olin pyrkinyt. Se leikki täytyi käytökseltään uhmaikäisen sekä huomionkipeän gorillanpoikasen tasolla ikuisiksi ajoiksi jääneiden ihmisten vuoksi jättää kesken. Nostin alushousuni lattialta, enkä välittänyt vaikka ne kiireessä väärin päin menivätkin.

”Tuo toinen joutuu kysymään kaupan kassalla, olisiko myynnissä rintaliivejä koossa lauta”, he nauroivat keksien mielestään liiankin hauskoja juttuja, sillä limaisen tupakkayskän ja kallioitakin järisyttävän naurun seasta heidän alkoi olla vaikea vetää happea.

”Älä nyt vitsaile. Hänhän tarvitsee rintaliivit, joiden kupit ovat ikään kuin väärin päin. Ne tukevat tytön rintojen kohdalla olevia kuoppia.” Heidän vitsinsä muuttuivat jatkuvasti nokattomien pulujen kanssa sateenkaaren päästä aarretta lentäen hakemaan lähteneiden ajatuksenkulkua kuvaaviksi, mutta minun velvollisuuteni ei onneksi ollut ruveta pitämään tytölle päivittäistä kriisiterapiaa valkoiseen huoneeseen sijoitetulla, ruman vihertävällä sohvalla hänen päätään paijaten, jos hän pahoittaisi mielensä surkeista vitseistä. Halusin nopeasti ulos huoneesta, joten heti vedettyäni paidan niskaani, riuhtaisin maassa lojuneet housut matkaani ja lähdin määrätietoisesti suuntaamaan huoneesta ulos sulkien tapahtumat puheita myöten ulos mielestäni, paksujen aitojen taakse jättäen huomiotta nyrkit lähes verillä aitaa paukuttavat ja eläimellisesti ulvovat ihmiset, joiden tavoitteena oli lyödä kätensä aidasta läpi. Aidan suojelemana elin omassa maailmassani antaen hellän tuulenvireen viilentää kasvojani lekotellessani puiden väliin kiinnitetyssä riippumatossa lehvistön muodostaessa varjokuvioita kasvoilleni.

Kaikki kuvittelemani idyllisyys mureni ihmisen peukalon pituiselta näyttämään saavan korpin liitäessäni aidatun turvapaikkani ylitse ja pudottaessa selästään hieltä haisevan miehen suoraan päälleni. Yksi huoneessa hekottavista finninaamoista asettui eteeni tukkien reitin ovelle ja samaan aikaan joku toinen tarttui lapion kokoisella kädellään olkapäästäni työntäen toisen yhtä suuren ja yhtä kovan lapiokätensä nopealla liikkeellä kouraisemaan haarojani.

”Vittu, nyt pidätte jokainen ne kouranne kaukana!” käännähdin rääkymään suoraan päin lapiokäden kasvoja, jolloin hän vaistomaisesti otti askelen taaksepäin pakokauhuisen levottomuuden vallatessa hänen silmänsä. Minut pysäyttänyt mieskin vaihtoi järkähtämättömän kallion roolin mukautuvaiseen heinikkoon, jolloin pääsin tunkeutumaan ulos ahtaaksi käyneestä huoneesta. Vilkaisin olkani yli kerran tyttöä, jonka olin unohtanut olleen samassa tilanteessa kanssani. Hän istui alastomana, hieman pelokkaan näköisenä sängyn reunalla silmiensä sahatessa ympäri huonetta, kasvoista kasvoihin ja takaisin.

”Miksi helvetissä haluatte mun sormiani haistaa? Tyttö oli niin äijän näköinen, että varmaan löyhkääkin mieheltä ja oli sitäpaitsi kerennyt vetää alushousut jalkaansa, eli oli mahdotonta tuntea, kuinka märkänä se oli.” En halunnut kuulla enempää, joten jätin keijutytön täysidioottien ympäröimäksi, hän saisi selviytyä omatoimisesti ulos tilanteesta.

Olin matkalla ulos huutamaan Mikkoa, mutta hän olikin kerennyt jo sisälle kittaamaan boolia kavereidensa kanssa niin, että melkein törmäsin häneen marssiessani ulko-ovea kohti kirkuvan punaisen värin uhatessa levitä reunoilta koko näkökenttääni. Riuhtaisin Mikon mukaani, jolloin juuri täytetyssä mukissa lillunut juoma otti pirullinen ilme silmissään nauraen vauhtia ja loiskahti lattialle innoissaan kuin olisi liukumäkeä laskenut. Onneksi saastaisesta lattiasta ei erottaisi uusia tahroja viitisenkymmentä vuotta sitten tulleista ja olisihan kuoppaisilla lattialankuilla talvipakkasilla viiltävän kylmän tuulen läpi päästävässä talossa ainakin vähän lämpimämpi muhiessaan paksun lika- ja pölykerroksen alla.

”Arvaa mitä, yrjösin vahingossa housuilleni”, sepitin hymähtäen kävellessämme Mikon kanssa syrjäiseltä talolta kaupungin keskustaa kohti. Kohotin käsipuolessani matkaavaa myttyä hänen suuntaansa saaden huvittuneen naurahduksen kommentiksi. Hän taisi olla juonut sen verran, ettei olisi välttämättä tajunnut ihmetellä, vaikka olisin kesken matkan pysähtynyt kiskomaan housuja jalkaani, mutta varmuuden vuoksi oli parasta antaa asialle heti selitys.

Osa 42: Esineellistetty ihminen tuskin korvaa häntä, kenet hänen olisi tarkoitus korvata

Laskin käteni tytön kapeille lanteille, oli nurinkurista tajuta jonkun verisuonet pintaan pullistelemaan bodanneen, siilitukkaisen ja rautamuttereita aamupalaksi murojen sijaan syövän tosimiehen saavan lapion kokoiset kätensä kevyesti siron tytön vyötärön ympäri vankaksi renkaaksi, eikä hytöllä olisi mahdollisuuksiakaan pyristellä vapaaksi. Suutelin tyttöä vaativasti, eikä hän ollut yhtään kainosteleva, kokemusta hän oli selvästi saanut enemmän kuin teinielokuvissa perinteisesti tapahtuvan harjoituskerran verran, jolloin tyttö ystävänsä sängylle rennosti heittäydyttyään alkaa puhua kaikkien muiden olevan jo kokeneempia ja ystävä keksii ratkaisuksi heittää hänen syliinsä pehmolelun kehottaen harjoittelemaan suutelua kiharakarvaisen nallekarhun kanssa välittämättä, että olisi hieman sairasta touhua suudella intohimoisesti viattomien nappisilmiensä läpi maailmaa tarkastelevaa nallea. Sen puhtoisiin pumpuliaivoihin voisi uiskennella saastuttavia ajatuksia mustiin pitsialusvaatteisiin pukeutuneista naisista houkutteleviksi punatuilla huulillaan. Pulleanpehmeiden ja välillä suussa kostutettujen taaperokäsien suurien liikkeiden sijaan nalle haaveilisi kiusoittelevan harkitusti turkin päällystämällä pallovatsallaan liikkuvista naisen sormista kirkkaanpunaisilla kynsillä ja nallen hengityksen tiheneminen sen nukkuessa vaaleanpunaiseen, lapselta tuoksuvaan yöpukuun puetun taaperon kainalossa saisi vanhemmat ottamaan suosikkilelun tarkkailun kohteeksi.

Kauppakeskuksen liukuportaissa kolmen sekunnin säästämisen ehdottoman tärkeäksi kokevan kiitäjän laukun puolelta toiselle kiikkuessa ja vahingossa tyttöä hipaistessa olisi saanut tytön säpsähtämään aiheuttaen vaaratilanteen hänen melkein kaatuessaan tasapainonsa hetkellisen menettämisen vuoksi ja lähtiessään vierimään liukuportaita alaspäin takanaan matkanneita ihmisiä kumoon keilaten. Seksi selvästi oli hänen virallinen harrastuksensa, jonka hän ylpeänä oli jo ala-asteella valtavilla, rumaa muotoaan itkeviltä näyttävillä kirjaimilla kirjoittanut ystäväkirjoihin, sillä hän ei käyttäytynyt kuin pienintäkin rasahdusta pakoon säntäävä, pakokauhuinen hiiri, jollainen makuuhuoneen ulkopuolella vaikutti olevan. Hänen taidoillaan ei kuitenkaan ollut merkitystä, toimin automaattiohjeuksella kuin peltinen robotti, joka ei kyennyt tuntemaan sykkivää tunnetta sisällään, eikä maistamaan maailman täyttämiä intohimon makuja. Kyseessä tuntui lähinnä olevan hikikarpaloita oksalta pyyhkien ja särkevää otsaa hieroen suoritettava työtehtävä, joka puuduttavuudestaan huolimatta oli pakko suorittaa ylitöiden muodossa loppuun välttyäkseen palaamasta kolkkoon asuntoon, josta lähtiessään entinen puoliso vei ilon lisäksi asunnon kodiksi muuttaneet kalusteet.

”En ole yhtään varma, kuinka hyvin mä osaan tehdä tämän tytön kanssa”, tyttö kuiskasi hieman epävarmalla äänellä korvaani kaulalleni painamiensa suukkojen välissä, mutta jätin kommentoimatta asiaa mitenkään. Mielummin opettaisin puoliksi halvaantunutta papparaista käyttämään tietokonetta, maagista laitetta, jollaisesta hänen lapsuudessaan ei oltu kuultukaan, kuin alkaisin opettaa tytölle peruskikkoja, sillä halusin selviytyä toimituksesta mahdollisimman nopeasti. Osaisi hän varmasti vaistonvaraisesti toimia, joku korkeampi voima ohjatkoon hänen kätensä ja suunsa oikeille paikoille. Ei minulla ollut tarvetta istua avaruuteen saakka sinkoavan raketin selkään nauttiakseni painovoimattomasta leijumisesta koko seuraava viikko.

”Kuuntele mua!” hän huudahti turhautuneena.

Peruutin muutaman askelen verran kauemmas tytöstä mahtuakseni potkimaan löysästi sidotut tennarit jaloistani ja siirryin istumaan kohtaloonsa alistuneesti vinkaisevan sängyn reunalle. Kohotin kulmiani kysyen, liittyisikö hän seuraani vai aikoisi jatkaa raivoamista siitä, ettei kyseessä ollut mikään kallonkutistajan tapaaminen, eikä minun velvollisuuteni ollut kuunnella jonkun täysin vieraan tytön sepityksiä.

”Miksi sä haluat hoitaa tämän näin?” hän tivasi nojaten huoneen oveen ja risti kätensä rintansa päälle. Huoneessa hitaasti eteenpäin vellova, tunkkainen ilma yritti laiskoilla käsillään ravistella minusta lähtemään ääntä kuljetettavaksi tytön suuntaan. Tarkkailin tytön kasvoja toinen suupieli aavistuksen koholla, hän näytti kapinoivalta keijulta, joka ei enää halunnut verhota siroa vartaloaan ohuina harsoina ilmaa helposti allensa ottaviin, pastellisävyisiin mekkoihin, vaan painavaan nahkaan ja peitti herkät kasvonsa mustan meikin alle ja muokkasi vaaleat kiharansa rajumpaan kampaukseen. Tunkkainen ilma tuntui pysäyttävän myös ajan ja estävän kumpaakaan meistä liikkumasta. Musiikin jumputus ja juhlivien ihmisten äänet kuitenkin kantautuivat korviimme kuin paperinohuita, repsottavalla kukkatapetilla päällystettyjä seiniä ei olisi ollut olemassakaan.

”Etkö halua tätä?” tiedustelin pää kenossa virnuillen. Tiedostin ärsyttäväni häntä kolkolla olemuksellani ja tyhjillä silmilläni, mutta vaikka olisin kaivanut esiin aseen häntä uhatakseni, hän ei olisi päässyt ulos vaikutuspiiristäni, sillä olin magneetteja puoleeni kirkova, terävillä reunoilla helposti punaista verta ulos sylkeviä haavoja viiltävä ja silti tyynen viileä, metallinpala. Tyttö siristi tummiksi meikattuja silmiään tajutessaan tilanteensa.

”Tule sitten”, lausuin tyytyväisenä itseeni ja koukistin jälleen etusormeani kutsuvasti. Tällä kertaa hän ei odottanut minun käyvän kaappaamassa hänet mukaani, vaan lähti hitain askelin lähestymään minua. Edelleen rinnalle ristityt kädet kertoivat hänen yrittävän mököttää häviönsä vuoksi, ja hajareisin syliini kavuttuaan hän kiskoi paitani kovakouraisin ottein pois, viskasi sen pölyiselle lattialle selvästi toivoen muurahaisarmeijan lähtevän pikkuisilla jaloillaan rytmikkäästi kipittäen kuljettamaan sitä pehmusteeksi pesäänsä.

”Sä olet ärsyttävän itsekeskeinen”, hän jupisi samalla, mutta kuittasin kommentin naurahtamalla.

”Itse olet joku hemmetin keiju, pukeudut kotona säihkyviin siipiin ja balettitossuihin. Varo, ettei tuuli oikeasti tartu suhun liian tiukasti”, härnäsin tyttöä leikkimielisesti hänen yrittäessään saada kiskottua tiukat farkut jaloistani kilpikonnaa nopeammin.

”Kuules nyt, en mä mikään surkuhupaisa tapaus ole”, hän oikaisi puheitani ja pyyhkäisi kasvoilleen valahtaneet hiuksensa takaisin sivulle kömpiessään päälleni mustat rintaliivit enää ainoana vaatekappaleenaan, jolloin minun oli helppo antaa käsieni kulkea pitkin hänen pehmeää ihoaan, jossa ei tuntunut olevan ainuttakaan virhettä, ei arpia tai muita jälkiä. Katu-uskottavasta tyylistään huolimatta hän taisi elää sateenkaaren päässä sijaitsevassa Hattaramaailmassa, jossa yhdenkään valkoiset hampaat loistaen hymyilevän asukkaan ajatuksiin ei putkahtaisi keksiä mitään voiveistä terävämpää leikkausvälinettä tai edes värikkäitä vesipyssyjä, jotka kädessä nauravat lapset jahtaisivat toisiaan iloisenvihreällä, varpaita kutittelevalla nurmikolla auringon silitellessä heidän ihojaan pehmoisella lämmöllään.

”Ellet ala varoa puheitasi, puren sinulta vielä huulen halki”, hän keksi uhata kesken suudelman naurua äänessään. Huulen näykkimisen olisi kuulunut olla kuin vampyyrin puraisu, minun olisi pitänyt muuttua täysin pitelemättömäksi ja hyökätä vaativasti tytön kimppuun kuin villieläin paritteluaikana, mutta sekään ei tuntunut yhtään miltään. Harkitsin komentavani häntä läiskimään vatsaani, kunnes se rukoilisi armoa, vollottaisi punaiseksi muuttuneena haluavansa vielä viimeisen kerran nähdä hetken, jolloin Auringon häikäisevä yläreuna kohoaa kauniina taivaanrannan yläpuolelle. Annoin ajatuksen jäädä haahuilemaan loputtomiin sokkeloihin pääni sisälle löytämättä ulospääsyä, sillä en olisi tuntenut mitään, vaikka joku olisi laskenut punaisena hehkuvan rautakangen alastoman vartaloni päälle.

”Eihän tuosta jää edes jälkeä”, virnistin haastavasti yllyttäen häntä enempään.

Osa 41: Mitä vitun väliä nimillä on?

Luovin tielle pakkautuneiden ihmisten välistä tytön luokse ja tervehdin häntä kohottamalla toista suupieltäni. Minua ei kiinnostanut noudattaa mitään kohteliaiden ihmisten käyttäytymisnormeja. Ei tyttö karkuun lähtisi, vaikka käyttäytyisin kuin kivikaudelta aikakoneella sivistyksen vuosituhannelle matkustanut lemuava olio teräviksi lohjenneilla hampailla, joiden välistä pilkottaa ylväästi metsästetyn majavan rustoa ja rupisesta nahkasta puskisi esiin tummaa ja pitkää ihokarvaa gorillan karvojen päättäväisellä sinnikkyydellä itseään ulos työntäen ja samalla puhkuen karvatuppi punaisena.

”Tunnetko tämän hökkelin?” tiedustelin yrittäen saada silmiini syttymään edes muutaman salaperäisyyttä lupaavan tähden tai saada tylsän tasaiset, elottomat, silmäni avautumaan hetkeksi niin, että tyttö luulisi silmieni lupaavan hänelle taianomaisia seikkailuja vihreiden liaanien lomassa ja kuumia hetkiä lasten satukirjan kiehtovilta sivuilta vedetyltä näyttävän, lempeästi kohisevan vesiputouksen alla kultaisten kalojen leikkiessä loikkivia pupuja kirkkaassa vedessä, joka saa niiden suomut säihkymään kuin prinsessan tiara. Jotkut ovat luonnonlahjakkuuksia kuiskimaan silmiensä välityksellä kauniita sanoja vielä tuntemattomista ulottuvuuksista, ehkei heidän edes tarvitse ajatella asiaa, heidän silmänsä lumoavat automaattisesti. Ainakin Iian silmät ovat sellaiset, ne eivät ole kuin minun mustavalkotelevisiosta 70-luvulla esitettyjä uutisiakin tylsempi katseeni. Sinisestä väristään huolimatta silmäni ovat yhtä moniulotteiset kuin tyhjä piirustuspaperi, vaikka teoriassa sille olisi mahdollista, jopa suotavaa, maalata abstrakti taideteos, jonka jälkeen voisi paperista taitella moniulotteisen origamikukan.

”Joitakin kertoja mä olen täällä bilettänyt”, tummiin verhoutunut tyttö kertoi samalla kun annoin katseeni liukua pitkin tanssivia ja alkoholissa mielellään vaikka sukeltavia, lopulta sielunsa pois karkottavia, kalpeina ja ryppyisinä pohjaan vajoavia, ihmisiä. Hänen sanavalintansa sai minut kohottamaan toista kulmakarvaani hieman ihmetellen, mutten halunnut tuhlata aikaa takertumalla siihen, ettei hän vaikuttanut juomalasit molemmissa käsissä alusvaatteisillaan reivaavalta tyypiltä. Kyse saattoi olla siitä, että hänellä oli tänään huono päivä, päämääränä unohtaa koko elämänsä eikä bilettää luullen ettei huomista tule.

Meinasin tarttua tyttöä molemmista käsistä, mutta toisessa hänellä oli lonkerotölkki, joten vedin hänet ylös sohvalta vain toisesta kädestä lähtien vetämään häntä perässäni kauemmas sohvasta, sillä sille en tahtonut yrittää ahtautua muiden pariskuntien sekaan, he kun olisivat saattaneet maailmansa heittäessä kaksoisvoltteja sekoittaa kumppaninsa toiseen yhtä kiinni liimautuneeseen.

”Vie meidät johonkin vähän rauhallisempaan paikkaan?” ehdotin hengitettyämme väliimme jäänyt pieni ilmakaistale lähes loppuun, tietämättä kumpikaan, miksi edes olimme siihen seisahtuneet. Hän näytti heittävän mielessään noppaa, arpovan olisiko tämä hyvä vai huono idea. Oletin nopan pysähtyneen ristiriitaisen sekavan pyörintänsä jälkeen osoittamaan jotakin positiivista, sillä tyttö otti suuren rohkaisukulauksen tölkistään ja lähti puolestaan vetämään minua perässään. Meinasin kompastua rosoiseen kynnykseen meidän pujotellessamme peräkanaa läpi käytävää muistuttavan keittiön. Haalean vihertäviä puukaappeja irronneilla vetimillä oli yritetty kaunistaa roiskuttamalla päälle mehua ja rasvaa, pöydillä oli ötököitä kauas kantavalla lemupilvellään houkuttelevia astiakekoja. Irvistin inhoavasti kahdelle tytölle, jotka suljettujen silmiensa ja taaksepäin notkahtaneiden päidensä kanssa lensivät taivaalla kuin joutsenet, unohtaen kiivenneensä murujen täyttämille keittiötasoille ja pudottaneensa alushousunsa lattialle hämähäkinseittien sekaan. Molempien edessä oli normaalistikin housujaan polvissa saakka lököttävät miehenalut, jotka onnistuivat laskemaan housujaan entisestään, nyt ne hytkyivät menossa mukana nilkkojen tasalla keräten oranssihtavalta laattalattialta samaa moskaa mukaansa kuin tyttöjen alushousut. Jättimäinen nahkarotsi olkapäillään edessäni kulkeva tyttö vilkaisi minua olkansa yli hieman hymähtäen. Vastasin samanlaisella ilmeellä, vaikka tyttö ei aavistanutkaan, etten olisi tarvinnut paljoakaan enempää juomaa hypätäkseni itsekin pienillä jaloillaan kipittelevien ötököiden sekaan keittiötasolle.

Tyttö painoi varmalla otteella ovenkahvan alas avaten oven ujosti virnuillen. Onnettomuudessa kolmijalkaisiksi muuttuneella puutuolilla, ala-arvoisesta kohtelusta malttinsa menettäneellä ja protestoivasti yhden vieterin ulos sisuksistaan sinkauttaneella raidallisella sohvalla sekä niiden kumppaneilla täyteen ahdatun huoneen keskelle oli saatu puristettua parisänky, jonka päällä yritti sinnitellä sininen lakana, vaikka lukemattomat nuoret näyttivätkin touhujensa lomassa potkineen sitä aina vain kauemmas kauniista ja kukkaissaippualta tuoksuvasta petauksesta. Huoneen oven perässämme kiinni vetänyt tyttökin oli astellut huoneeseen määrätietoisesti, joten oli selvästi itsekin voihkinut jonkun kanssa hajoamispisteessä kituvalla sängyllä.

Vedin tytön kädestä juoman irti, mutta onneksi hänen kätensä ei ollut kuin papiljottipäisellä villasukkamummolla, joka on elänyt jo niin pitkään, että uudella opilla päänsä liian täyteen pumpanneena on unohtanut, kuinka tavaroista päästetään irti. Ennen pöydälle laittamista join tölkistä loput, ei pohjalla montaa kulauksellista edes lojunutkaan. Alkajaisiksi nostin rotsin tytön harteilta, aineksina oli varmaan käytetty kaikkea elefantista saatua nahkaa, taiteltu se niin paksuksi, että takilla selviäisi vaikka Siperiassa ja kaiken kankaan sisälle oli piilotettu elefantin syöksyhampaat tuomaan lisäpainoa, ettei tuuli pistelevillä kynsillään takkia mukaansa riuhtoessaan saisi sitä nousemaan ilmaan vaikka koivunlehdet pyörisivät vauhdilla, jossa jäljelle jäisivät vain piiskatun näköiset lehtiruodit. Tyttö näytti itse painavan takkiaan vähemmän, ihme että jaksoi kantaa sitä harteillaan takin kuluneisuudesta päätellen päivittäin. Pistin merkille takin alta paljastuneen väljän bändipaidan, Mikko käytti saman hevibändin paitoja. Syvällisesti vaatteiden historiaa, tulevaisuutta sekä merkitystä selvittävä, hulluksi professoriksi ylennetyksi tulemisesta haaveileva, tilannetajuton rillipääkään ei olisi alkanut vääntää paidan bändistä jutunjuurta, joten kuljetin käsiäni tytön kylkiä pitkin ylöspäin, jolloin paita nousi samalla.

”Eikö sua kiinnosta tietää edes minun nimeäni?” tyttö kysyi kummastellen paidan kuljettua hänen kasvojensa yli, jolloin lyhyehköt hiukset menivät entistä enemmän sotkuun. Ei ollut tarkoitus, mutta huulteni välistä vapautui syvä huokaus, niin kova, että tyttö olisi voinut kellahtaa nyt kumoon, kun painava takki ei enää ollut tuplaamassa hänen painoaan.

”No kukas sinä sitten olet?” Yritin saada ääneeni hieman purppuran sävyä ja mustaa magiaa, mutta todellisuudessa mieleni olisi tehnyt vain tiuskaista hänelle, että mitä vitun väliä nimillä on, ellei sitten tapahtuisi vuoden hassuin juttu: tulisi ilmi meidän olevan Romeo ja Julia, jolloin välillämme alkaisi kipinöidä enemmän kuin kahden tähtisadetikun. Syntisen kiihkeää rakkaustarinaamme Oprahin showssa kertoessamme yleisö kohahtelisi henkeään haukkoen, jotkut vuodattaisivat kyyneleitäkin. Mutta minä en ollut Romea kuten en Juliakaan, joten hänen nimellään oli minulle vähemmän merkitystä kuin talossa vilisevien muurahaisten lukumäärällä. Tyttö tuntui kokevan sydämessään asti tuntuvan elämyksen tajutessaan ajatukseni, päätti olla esittäytymättä ja luettelematta montako suloista pikkusiskoa hänellä oli ja montaako eri sanaa itseään kaljuksi nyppivä papukaija osasi ladella samalla kun perheen isä täytti tyynyä linnun itsestään nyhtämillä sulilla.

Osa 40: Kohteena hiirisydäminen tyttö

Onneksi en ollut viisikymppinen, kaljuuntuva kaljamahamies värittömillä hiuksilla ja yököttävän ylimielisillä siansilmillä. Silloin minun olisi tehnyt mieli palkata joku hakkaamaan pääni tohjoksi. Sillä tavalla kuin ylikypsä kurpitsa, jotta sisukseni varmasti sinkoavat kauas. Puolueellinenhan minä olin, mutta ajatuksien samankaltaisuudesta huolimatta nuoret tytöt viihtyisivät tasa-arvoa kunnioittavassa seurassani paremmin kuin yli puolet itseään vanhempien, rasvaisten nakkisormien puristeltavana. Minulle tytöt eivät olleet ainoastaan lämpimiä ja liikkuvia esineitä, jotka tosin sai napakalla käskyllä komennettua jopa liikkumattomiksi, joiden sisään sai useastakin eri kohdasta survottua sykkivän elimensä. Jos asiaa oli pakko ajatella, varmasti joku herkistä tytöistä, joiden kanssa olin maannut, piti minua vain itseään ajattelevana, toisia hyväkseen käyttävänä, mutta ne tytöt olisivat saaneet käyttää pähkinän kokoisia aivojaan tai vaihtaa viattoman siniset silmänsä oikeisiin, maailman julmuutta ymmärtäviin, silmiin. Minun tarkoituksenani ei ollut etsiä bileistä ihmistä, jonka kanssa viiden vuoden kuluttua istuisimme jouluna upottavalla sohvalla takkatulen ääressä kakaramme innosta kirkuen revittyä lahjakääröt auki ja sammahdettua lattialle, josta hänet typerän onnellista hymyä hymyillen yhdessä olisimme kantaneet kauniiseen sänkyynsä.

Nojasin pöytään, jolla boolikippo oli. Ehkä aiheuttaisin rysähdyksen pikkurillinohuisten pöydänjalkojen pettäessä painoni alta. Yleensä kaikki tapahtuu luontevasti, kiepun ja huojun jossain kiinni koko illan, kunnes tulevaa suunnittelematta riuhdomme vaatteet pois toistemme yltä. Tavoitteenani tällä kertaa oli vain saada joku, joku joka nimenomaan edustaisi naissukupuolta. Tunsin itseni vastenmieliseksi antaessa katseeni kiertää tunkkaisessa huoneessa arvioimassa, kenen kanssa voisin lennellä edes hieman yhtenevällä kiertoradalla, sillä bileiden porukasta suurin osa oli ilman alkoholiakin aivottomia kikertelijöitä, jotka olivat tappaneet viimeisetkin aivosolunsa heitä sankkana massana ympäröivän hajuvesipilven sisällä kulkiessaan. En halunnut itse kokea samaa, surullisen aivotonta kohtaloa, joten kymmeniä, leikisti kultaisine väreineen kalliilta näyttäviä, koruja ranteissaan helisyttävät tytöt ruksasin pois vaihtoehdoista.

Huoneen lyhyt sohva oli tarkoitettu kahdelle ihmiselle, mutta sille oli ahtautunut kaksi pariskuntaa nuolemaan toisiaan sellaisella voimalla, etteivät kielet vanhuuden päivilläkään sen treenin ansiosta kävisi jähmeiksi. Sohvannurkkassa istui silmistään säikähtänyttä talitinttiä muistuttava tyttö, mutta olkapäille heitetty, suuri ja näyttävä nahkarotsi viestitti, ettei hän halunnut sulautua imuroituna ja kolmella eri suihkeella raikastettunakin pölyiseltä näyttävään, harmaaseen kokolattiamattoon, jolla taloa näyttelevän hökkelirakennuksen kaikki lattiapinnat vaikuttivat olevan päällystetyt. Luotin siihen, että ihminen tietää, jos joku tuijottaa häntä ja vilkaisee automaattisesti, inhottavan tunteen sisälleen hiipiessä, oikeaan suuntaan. Halusin tytön katsovan minuun suurilla, jatkuvasti kosteiden näköisillä silmillään paljaiden varpaidensa sijaan. Suurennuslasini alla tyttö tarkoituksella vältti katsomasta suuntaani, hän esitti olevansa kiinnostunut milloin missäkin toisella suunnalla toisiaan lääppivistä pareista tai leikkimielisistä mukiloinneista ja erikoisista peleistä, mutta aina katseensa suuntaa muuttaessa hän laski katseensa alaspäin matkan ajaksi, jolloin mustat, melkein olkapäille yltävät ja vähän kissanpennun pöyhäämältä nukkumapaikalta näyttävät hiukset valahtivat peittämään kasvojen oikean puolen, toiselta puolelta hiukset oli nyrhitty saksilla lyhyiksi. Pohdin, saisikohan hänen pieni, tuhatta ja sataa pumppaava hiirisydämensä loppunsa, jos ilmestyisin hänen vierelleen, eikä hän voisi esittää piiloutuvansa. Hänen katseensa ei enää joka kerta suuntaa vaihtaessaan laskeutunut lattian tasolle piileskelläkseen ja yhden kerran, kun hän oli siirtämässä katsettaan tuijottamaan tylsistyneenä jotakin muuta haukotuttavaa, hän ei laskenutkaan katsettaan. Tyttö hämmentyi katseidemme törmätessä, silmät paniikinomaisesti auki rävähtäneinä hän laski nopeasti katseensa. Yritin ajatuksen voimalla kannustaa häntä nostamaan katseensa, tiesin hänen itsekin olevan lähes malttamaton katsomaan jälleen minua. Välimatkaa oli vain viitisen metriä, mutta kyseisissä bileissä se tuntui nelinkertaisesti suuremmalta ihmisten tullessa aina katkomaan katsekontaktiani, jolloin minun täytyi aina yrittää virittää se uudelleen voidakseni puuskahtaa seuraavan ihmisen napsauttaessa yhteys taas poikki.

En halunnut vaikuttaa toisia silmät kovana tuijottavalta, sellaiselta joka voisi käyttää luodeiksi puristettuja silmämuniaan aseina laukaisemalla ne valonnopeudella kuopistaan. Nauroin mielessäni jopa miesten mielestä mauttomasti tanssivalle, leopardisukasta itselleen mekon venyttäneelle tytölle, joka räpsyttelemällä tanssin lomassa puolen kilon painoisia, ripsien tilalle liimattuja pölyhuiskia ja mutristelemalla huuliaan oksennusta pidättelevältä näyttäen luuli olevansa jokaiselle bodatulle ja ulkona ahkerasti oleilemalla hankitulla rusketuksella lihaksiaan korostavalle miehelle lahja taivaasta. Huomasin sivusilmälläni sohvannurkkassa istuvan tytön vilkuilevan suuntaani. Keskitin huomioni jälleen häneen, virnistin vinosti ja sain hieman huteralla otteella mustaksi väritetyt huulet nousemaan varovasti aavistuksen ylöspäin, mutta tyttö oli valmiina säntäämään häntä pystyssä karkuun milloin tahansa. Käytin hyväkseni hetken, jolloin hän uskalsi neljällä pienellä tassullaan äänettömästi sipsuttaen alkaa lähestymään juustopalaa. Varma en tosin ollut siitä, oliko juustopala sijoitettu julmasti rysähtävään hiirenloukkuun vai pehmeälle kädelleni. Kuitenkin pyysin tyttöä lähestymään koukistamalla etusormeani kutsuvasti. Hän vastasi siihen pudistamalla lähes huomaamattomasti päätään ja kääntämällä sitten katseensa muualle. Vaihtoehdokseni jäi siirtyä itse hänen luokseen.

Osa 39: Sikalassa sikojen tavalla

Mikko asteli avoimena nuokkuvasta ovesta sisään vaaleatiiliseen omakotitaloon kuin olisi itse rakentanut sen ja ylpeänä omistajana hänellä olisi ollut varaa pöyhistellä komean värisiä sulkiaan samalla äänekkäästi kiekuen. Hän oli napannut lempeän karhumaisen otteen kädestäni, mutta tunsin itseni hänen perässään hinaamaksi kanaksi. Kuin hän olisi napannut räpiköivistä, tulitikun lailla helposti poikki napsahtavista koivistani ja hinannut perässään niin, että päätä tuntui kiertävän jo enemmän kuin kolme keltaista tipua ja kurkkuun oli suun rääkymään auetessa vahingossa joutunut pullea hiiri, jonka karvat kutittivat sen liikkuessa kokonaisena kohti mahalaukkua. Jäljelle jääneet höyhenet olivat kaukana valkoisesta, tosin höyhenpeite taisi alun perinkin olla kompostiin sulautuvan ruskea. Kivet olivat raapineet entuudestaan näppyläisen nahan verta tihkuville haavoille. Harva onneksi kiinnitti meihin mitään huomiota, kolmasosa porukasta taisi uskoa hyppelevänsä kimallepuita kasvavassa taikametsässä pupuina onnistuttuaan pitkän keskustelun jälkeen saamaan suippokorvaisen, voikukanlehdistä taiteiltuun pikkutakkiin sonnustautuneen menninkäisen vaihtamaa tupsuhäntänsä kissankellosta tehtyyn ilokaasunaamariin.


Pelkässä alkoholissakin pysyttelevät hytkyttivät itseään vauhdikkaasti, mutta ei onneksi kestäisi kauaa päästä itse samaan pisteeseen. Papiljoteillä harvat harmaahiuksensa sängyn alta kaivetuilta pölypalloilta näyttämään saaneet mummot olisivat voineet kauhistua luullessaan shortsien todella estävän tyttöjen verenkierron, verta näyttikin pakkautuvan shortsien reunakohtiin ketjukolarin omaisesti, vaikka oikeasti tiukat housut vain yrittivät sinnitellä yhtenä kappaleena, minkä vuoksi joutuivat porautumaan ruokaa jääkauden varalle tehokkaasti varastoineisiin reisiin. Pikakelaukselle painetun jojon lailla liikkuvia takapuolia oli myös verhottu mekoiksi vedettyihin paljettitoppeihin, jotka luonnollisesti paljastivat silloin puolet raskausarpisista rinnoista. Tanssiessa mekkoa surkuhupaisasti esittävän topin helma nousi tarpeeksi ylös esitelläkseen pantterikuvioisia stringejä kuin esityksen jälkeen vielä katsomossa tavaroitaan pakkaavalle yleisölle vaatteitaan lavalla vaihtavia näyttelijöitä armeliaasti esittelevä esirippu, jonka joku neropatti valmisti kaksi metriä liian lyhyeksi säästösyistä.


Porukka jumputti musiikkia täydellä volyymilla piittaamatta viilenevää kesäilmaa sisään imevästä ja samalla tunkkaista bileilmaa ulos sylkevästä ovesta, joka yritti estää vinoseinäistä ja kuprulattiaista talovanhusta saamasta hengenahditusta. Syrjäisen talon pihalta en ollut rekisteröinyt ainuttakaan naapuria, mutta ohuiden seinien ja aukinaisen oven vuoksi musiikkia ei pidätellyt mikään. Talo oli jonkun tyypin, jonka ohi kävellessään Mikko saattoi nyökätä pienesti ilmaistaakseen huomanneensa hänet, mutta tuskin vaivautuisi pakottamaan suupieliään ylöspäin. Poika oli jätetty talonvahdiksi, vaikkeivat vaaleanpunaisella hattaralla sokerisesti kaiken pehmustaneet vanhemmatkaan uskoisi poikansa istuneen kovalla lankkulattialla, josta aika oli järsinyt pienillä hampaillaan viimeisetkin sileät kohdat pois, säpsähdellen kuin pakkoliikkeistä kärsivä, vain luuta ja nahkaa sekä pitkinä väriseviä viiksiä oleva hiiri ja lukien tummanpuhuvaa romaania kynttilän valossa. Vanhempien täytyi tietää lähintä naapurin mummoa talon sumeiksi muuttuneista ikkunoista kuikuilemaan pyytämättäkin, että ikkunasta avautuva näky olisi saanut mummon epäilemään joutuneensa avaruuteen, jossa tavaroiden lisäksi ihmiset lentelevät hallitsemattomasti. Ihmisiä istui sylikkäin, jotkut tanssivat kuin painovoimaa ei olisi olemassakaan ja muutamat parit olivat kietoutuneet kummallisiin asentoihin, imitoivat kenties kastematojen parittelua oranssin sohvan takana tai mahdollisimman pienessä nurkassa, ellei tanssivien ihmisten jaloissa enää ollut tilaa. Outo porukka sopi hyvin kirjavaan sisustukseen. Korviin asti venyvällä, poskia pakottavalla hevosenhammashymyllä huomaavaisilta sukulaisilta vastaanotetut turhakkeet oli ripustettu seinille tai kasattu keoiksi pöydille, huonekalut sopivat yhteen ainoastaan, koska kaikissa asui kipittäviä ötökäitä. Ei ollut aiheetonta pelätä hapertuneen katon rysähtävän niskaamme basson pakottaessa sen pomppimaan ylös ja alas kielen kuivana poskella roikkuessa, energiapalkin laskiessa hälyttävän punaiselle ja lopulta nollaan.


”Hei Mikko!” joku hänen kaverinsa huusi oven suusta röökiaski kädessään viittoillein haluavansa Mikon seurakseen tupakalle. Nyökkäsin Mikolle hyväksyvästi, eihän hän ollut minun palvelijani, jonka halusin hengittävän niskaani käsi sydämellään uskollisuusvaloja historiallisen ylvääseen sävyyn lausuen. Hyvä vain kun häipyi hetkeksi, sain mahdollisuuden kitata alkoholia kevyen tihkusateen sijaan myrskyn tahtiin. Rankkasade herneen kokoisilla pisaroilla huuhtoisi valkoisesta rantahiekasta eri suuntiin lähteneet paljaiden varpaiden jäljet, kaikki muistot katoaisivat. Olin vielä aivan liian tietoinen Iiasta ja hänen punahiuksisesta daamistaan, he sivelivät vuorotellen toistensa ihoja höyhenenkevyesti vaatteiden alta sekä leikkivät asuvansa kukkien täyttämässä, kimaltelevassa satumaailmassa, jonka ainoita asukkaita he olivat pörröisten, suurisilmäisten pieneläinten lisäksi. Valkoiseksi maalatulla sillalla vihreähattuinen tonttu soittaisi viulua niin kauniisti, että uloshengitys tuntuisi pirstaloittavan kuuntelemaan hiljentyneen maiseman.


En saanut imettyä jumputuksesta energiaa, tunsin itseni tuhat vuotta sitten käärityksi muumioksi, joka voisi herätä henkiin, kävellä kädet ojossa ja jalat tönkköinä, vaikka leveät tiet, joita pitkin nopeilla autoilla kuljetetaan ajatuksia, olivat tukkeutuneet muutaman pitkän ja halkaisijaltaan valtavan kokoisen puun kaaduttua poikittain tielle. Talon isäntä tai hänen apurinsa oli sekoittanut suuren kulhollisen boolia. En jaksanut huomioida paikalta liueta halunnutta kauhaa, joka lillui juomassa muistuttaen hiljaista tyttöä, joka yritti saada kantansa piipitettyä ilmoille viidentoista tytön kiivaan keskustelun väliin, mutta kukaan ei kuullut, jolloin hän ääntään korottaen toisti asiansa kenenkään vieläkään kuulematta. Silloin hänen tekisi mieli posket punaisina lieta paikalta näkymättömyysviittaan verhoutuneena. Painoin muovimukin sukellusmatkalle iljettävän väriseen litkuun, kulhoon oli ulkonäöstä päätellen kumottu kaikki jääkaapista löytyneet jämät vanhentuneesta maitotilkasta mahan pohjalta kertaalleen ylös nousseeseen hedelmälihamehuun ja kaljaan. Kittasin lasillisen kurkustani alas ja vedin toisen samalla vauhdilla perään, epäilyttävässä liemessä tuntui olevan onneksi promillejakin.


Hytkyviä ihmisiä oli välissä enemmän kuin vinhasti kiemurtelevia toukkia kannon alla, mutta edelleen huomiokeltaisena välkkyvä huutomerkki Iian pään päällä esti minua unohtamasta hänen rikkoneen sanatonta sopimustamme tulla samoihin bileisiin vain yhteensopivat, mustakyntiset sormemme tiukasti lomittain. Antaessaan punatukkaisen tyttönsä uida syvälle veikeästi välkehtiviin silmiinsä etsimään katseen lupaamia jänniä seikkailuja olisi Iia saanut hänet tarvittaessa sirkuttamaan latinaksi. Oli oikea hetki talloa painavilla maihinnousukengillä Iiaa käsittelevät ajatukset lyttyyn, estää niitä kohottamastaminua ahdistan tummahkoja spiraalisilmäkatseitaan tai sivaltamasta maata piikkihännillään. Taltutettuani ajatukset, rypistin ne vielä palloksi ja heitin bensiinin kanssa roviolle, jolloin liekit räiskähtivät kilpaa tavoittelemaan pilviä. Kukaan ei koskaan onnistuisi sotkemaan elämääni, sillä palapeliini tarvittiin ainoastaan yksi pala, minä, eikä monimutkaisia paloja, jotka yrittivät monimutkaistaa kuvaa. Mikon pala melkein sopi kuvaan, ajan kuluessa siitä hioutuisi ahdistavan kätevästi omaan palaani kiinni lonksahtava palanen, jonka yhteensopivuuden jopa suussaan lutkutetuilla ja vasta tarttumaan oppineilla käsillään pullea lapsukainenkin osaisi yhdistää. En tuntenut olevani Mikolle velvollinen ilmoittamaan oikeudestani leikkiä aikuisten leikkejä, saisin minäkin tytön täksi illaksi kun kerran Iiallakin oli neitonsa. Yksinkertaisemmin kaikki silti menisi, jos Mikko pysyttelisi ulkona yli kymmenen minuuttia tai ei ainakaan olisi halukas etsimään minua sisälle palattuaan.

Osa 38: Kaksi tyhjänä pysyttelevää kuorta sopivat paremmin yhteen kuin kuori ja sisus

Valta oli minulla, olisin voinut saada hänen iltansa tähdet jälleen siniselle taivaalle tuikkimaan kertomalla armollisesti hänen huomaamansa miehisen hajun selityksen olevan vaatteiden lainaaminen Mikolta, eikä hänen mutkat suoraksi oikomalla tehty johtopäätöksensä, mutta päätin antaa maiseman jäädä sameaksi. Jos tilanne olisi ollut erilainen, jos olisin kerennyt harrastaa seksiä aikaisemmin päivällä jo viiden ihmisen kanssa, olisin saattanut ohimennen avata suuni, mikäli me olisimme rojahtaneet maahan tuntien toistemme ihojen ohella karhean, salaperäisten keijujen asuttaman laakson ylösalaisin meille näyttävien kristallipallomaisten vesipisaroiden harvakseltaan kuorruttaman ruohikon. Kieriessämme maassa kuin yhtenä karvapallona emonsa jalat sotkuun saavat ketunpoikaset, tuntuisivat sadepilvien lapset ensin viileiltä, mutta allemme jäädessään särkyisivät äänettömästi, minkä jälkeen lähes polttavana hohkaavat ihomme haihduttaisivat veden pois.

Kakarana metsä tuntui minusta kiehtovammalta kuin mikään, rakastin juosta paljain jaloin yhden tietyn kiven luokse, istua maassa suureen, osittain sammaloituneeseen lohkareeseen nojaten. Vain kesäisin sain luvan kanssa juosta kerrostalon pihasta lähtevää kivipolkua metsään avojaloin, mutta syksyllä ja keväällä Sen asettuessa ulko-oven eteen kuin määrätietoinen vanginvartija, jouduin pujottamaan jalkani kumisaappaisiin, niiden kanssa ei tarvinnut tuskastua nauhojen kiemurrellessa omiin muodostelmiinsa rusetin sijaan. Kiven luo päästessäni potkin klonksuvat jalkineet jaloistani, myhäilin nerokkuudelleni rikkoa sääntöä. Muistaakseni kylmyydestä ja viimasta huolimatta varpaitani ei koskaan paleltanut, taisin olla liian keskittynyt omiin ajatuksiini, sillä kotiin paljasjaloin kävellessä varpaani olisivat alkaneet kalisuttaa hampaitaan jalkineita suojakseen rukoillen. Keksin mielessäni erilaisia tarinoita, näin satuihin liittyvien kuvien vaihtuvan suljettujen luomieni takana samoin kuin värikkään lastenkirjan kuvitetut sivut. Yhdessä tarinassa oli pahansuopa, raivoaan mustalla värillään ilmentävä myrskypilvi. Sadepisarat olivat sen lapsia, joita se julmasti paiskoi kohti maata. Kasvoja pahuudella ei ollut, mutta sen lieromaiset sormet olivat tismalleen samanlaiset kuin Sen ja ne viskoivat käsittämättömällä vauhdilla kipeästi apua rääkyviä pisaroita pois luotaan. Tarina puski myöhemmin painajaisena uniiini, aina uudelleen ja uudelleen, joten kehitin siitä onnellisemman, kevyiden perhosten lentelylle oivallisesti sopivaan hellepäivään sijoittuvan, version. Vesipisarat hyppivät iloisesti tirskahdellen maahan ja kipittivät sateenkaarisiltaa pitkin takaisin heitä lempeästi hymyillen odottavan äitinsä syleilyyn hihkumaan haluavansa hypätä uudelleen.

Pääni kääntyi automaattisesti äänen suuntaan, vaikkeivat aivoni olleetkaan jälleen viiveellä toimimisensa vuoksi vielä saaneet kimeähköstä huudahduksesta selvää.

”Sini!” innostui toinen ääni, ilmeisesti ensimmäinenkin ääni oli huutanut nimeäni, hieman kysyvämmin vain.

”Me mennään mun kämpille”, Joose kertoi muun osan äänekkäästä porukasta jatkaessa matkaa minun ja Elviksen ohi, mutta pysähtyessä vajaan kymmenen metrin jälkeen odottamaan. Jotkut näyttivät olevan yhtä tolkuissaan kuin seonnut, jatkuvalla syötöllä punakattoisesta mökistään ulos syöksyvä käkikellon lintu, joten oli ihme, etteivät he jatkaneet matkaansa tajuamatta ihmetellä, vaikka puolet lössistä olisi kadonnut sekoilemaan omille teilleen.

”Kiinnostaisiko liittyä messiin?” hän kysyi yrittäen kohteliaasti osoittaa kysymyksen myös seurassani olevalle pojalle, jota ei ollut koskaan nähnytkään, mutta vino virnistys ja silmänisku mustalla rajatulla silmällä kertoi, ettei hän toivonut meidän kolmen istuvan sohvalla rivissä puhumassa säästä lämmin kalja illan ainoana piristäjänä. Elvis ei olisi halunnut liittyä seuraan, häntähän ei ryyppääminen kiinnostanut, mutten antanut hänelle edes mahdollisuutta kieltäytyä. Nousin Elviksen sylistä ja muistettuani napata penkin vieressä vahtia säälittävän epäryhdikkäinä pitäneet märät kengät mukaani, kiedoin toisen käteni Joosen ympärille iilimatomaisen tiukkaan otteeseen. Heilautin Elvikselle kättä vilkaisematta hänen suuntaansa, pystyin kuitenkin kuvittelemaan hänen ilmeensä olevan sama kuin vanhalla lempinallella, joka uuden, hienoilla toiminnoilla varustetun nallen myötä joutuu roskapussiin nenäliinojen ja mätänevien omenanraatojen seuraksi. Ennen mustan säkin sulkeutumista viimeinen näky on kiiltävää nallea hymyillen halaava, rusettipäinen pikkutyttö ballerina-asussa ja heidän halatessa toisiaan kuuluu nallesta ontto ääni: ”Rakastan sinua”. Ne ovat vain sanoja ilman tunteita, sen tiedostaessaan yksikorvaisen nallen tekisi mieli osata itkeä. Suolaisten kyynelten puristaminen ruskeista nappisilmistä auttaisi ja paakkuuntunutta sisusta kouriva valtava tyhjyys yrittää paeta loukosta ujuttautumalla kyynelien matkaan. Kaiken särkyneisyyden poistamiseen tarvittaisiin niin paljon kyyneleitä, että lähes turkittomalle kuonolle valunut vesimäärä imeytyisi nallen sisuksiin asti saaden sen hytisemään.

”Joosefilla taisi käydä hyvä tuuri”, Roope huusi naureskellen meidän suuntaamme ja ylöspäin suunnatulla peukalollaan parasta kaveriaan kannustaen, mutta meinasi tukehtua kurkussaan olevaan limaan ja nauru vaihtui yskintään. Suurimmalle osalle Joosen tuntevista hän oli Joosef, monet olivat jopa luulleet sen olevan hänen virallinen nimensä, mutta minä mielummin suutelisin hänen varpaitaan alistuneesti kuin kutsuisin häntä Joosefiksi. Aina huulieni lausuessa kyseisen nimen pienet ukot kuljettaisivat pääni sisällä sijaitsevaan valokeilaan kunnioitettavasti käsiteltävän Raamatun ja alkaisivat kaikuvassa tilassa lukea elämänohjeita pyhästä kirjasta, jolloin tulisi selväksi, kuinka kaukana olin Neitsyt Mariasta. Minulle tuntematon, vaaleat hiuksensa rakenteeltaan pölypalloa muistuttavalle nutturalle nostanut, nauruunsa melkein itsekin tukehtuva tyttö kiirehti takomaan Roopen selkää, jolloin molempien tasapaino oli lähellä pettää. Puiston läpi kulkevalle hiekkatielle romahtaminen olisi kylläkin voinut saada heidät imaisemaan imurin lailla ympyränä vellovan sekasorron seuraksi sisäänsä päätä selvittävää ilmaa, jolloin monivärinen, lehmiä, pianoja ja ankkoja mukaansa kiskonut, lumipalloefektimäisesti kasvava sekasortopallo paiskautuisi hetkeksi sivummalle vierien takaisin vasta myöhemmin. Elvis varmasti katsoi jälkeemme nähden kaiken eri silmin kuin minä. Hän näki horjahdellen etenevän, yhteiskunnan jämäpaloista muodostuvan ryhmän, jonka teetä valkoisista, kultakoristelluista posliiniastioista pikkurilli pystyssä nauttivat rouvat ja herrat kiertävät kaukaa. Välittämättä asioista puhumista kannattavasta Elviksestä kiepsahdin tarraamaan Joosen takin etumuksesta kiinni ja annoin nopean suukon kuivina halkeileville huulille, häntä ei onneksi kiinnostanut yrittää onkia sisimpiä ajatuksiani esille.

Osa 37: Kosketa kunnolla!

Penkkivanhus päästi hiljaisen vingahduksen minun vapauttaessani se ikävästä tilanteesta, jossa se selvästi joutui jalat tanssivina spagetteina täristen ja naama sadoille uurteille puristettuna, hampaattomia ikeniään yhteen painaen yrittää täyttää tehtäväänsä, vaikka kahden ihmisen paino oli lähellä saada sen jalat luovuttamaan, heittäytymään mielummin kostealle ruohikolle saaden niskaansa penkin istuinosan ja selkänojan kahdella ihmisellä kuin jatkamaan tehtäväänsä koivet epätoivoisina vinkuen. Elvis yritti hakea luottavaista katsekontaktia voidaakseen ennustaa tulevaa, mutta yritti turhaan kavuta piikkipohjakengillään ensivilkaisulta täysin pystysuoraa jäämäkeä, joka peilin sileänä ilman ainuttakaan hiekanjyvää tai kuprua heijasti auringon säteet kymmenkertaisina mäkeä ylös yrittävän henkilön siristeleviin silmiin. Mäen yläpäässä olisi keppi johon tarttua, mutta Elvis ei päässyt tarttumaan siitä. Silmäni olivat jälleen tyhjät, tuntuivat aavemaisesti heijastavan Elviksen vakaata otetta hapuilevat katseet piruilevasti milloin mihinkin ilmansuuntaan, vaikka ei hän muutenkaan olisi pystynyt minua lukemaan yllättävän tarkkoja havaintoja tekevästä ihmisten analysointitaidostaan huolimatta.

Seisoin jalat kiinni Elviksen jaloissa, joiden kulman asteluku oli kolmioviivaimen avulla selvästi opeteltu, kulma oli tasan 90 astetta. Selkä sentään ei ollut pystysuorassa tai olisin jo ahdistunut, ainoastaan tuntemattomasta ulottuvuudesta peräisin olevat, meidän pystyssä kävelevien elämän tuhoamaan tulleet suuren koiran kokoiset muodonmuuttaja-avaruusmadot pystyisivät istumaan niin esimerkillisesti yrittäessään matkia epätäydellisiä ihmisiä. Tartuin hänen käteensä, se ei tuntunutkaan silkkihansikkaalta, kuten kerta toisensa jälkeen erehdyin aina kuvittelemaan. Kuin tielle osuvista oksista tai eläimistä välittämätön raivauskone, kiidätin hänen kätensä suuren hupparini alle, pakotin hänen kokemattomilta vaikuttavat sormensa puristamaan pienehköä rintaani niin kovin, että sadeveden jo lähes kokonaan pois haihduttaneista rintaliiveistäni olisi voinut muodostua vatsalleni satava musta myrskypilvi. Elviksen neuvottomina hapuilevat silmät rävähtivät ammolleen. Se olisi ollut ymmärrettävää, jos hän olisi säikähtänyt jonkun ampuessa minut ritsalla suoraan hänen syliinsä ja käteni olisi silloin vahingossa tarttunut häntä haaroista ottamaan tukea käsivarren sijaan, mutta tekoni oli aivan tarkoituksellinen.


”Olisit tehnyt näin kun mä nyt. Silloin olisin tunkenut kielen niin syvälle kurkkuusi, kuin ikinä olisit osannut pyytää”, lausuin toinen kulmakarva viekkaasti koholla. Elvis näytti kaupassa vanhemmistaan erilleen joutuneelta pellavapäälapselta, jonka veikeät kiharat laskeutuivat pientä päätä suorina viistäviksi samaa vauhtia kuin normaalisti rusottaviin poskiin saakka ylettyvä harvahampainen hymy kääntyi ylösalaisin ja pitkät ripset kostuivat kyynelistä.

”Sini, nyt lopeta”, hän yritti komentaa, mutta se kuulosti rauhoittavalta hyvänyöntoivotukselta, sillä hän ei korottanut lempeän rauhoittavaa ääntään tippaakaan.
”Itsehän sä minuun kosket”, huomautin päästäen perään aavistuksen pilkalliselta kuulostavan naurahduksen. Varovasti kokeillen Elvis yritti hivuttaa kättään vapauteen, mutta ärsyttääkseni en antanut hänen onnistua. Pienen ikuisuuden vaihtoehtoja puntaroituaan hän riuhtaisi kätensä lämpimän hupparin sisältä hämärtyvässä maisemassa vellovan kesätuulen hellittäväksi kuin mies eikä katkonaisesti pitkät viiksikarvat väristen kuorsaavan kissan vierestä juustopalaa puoli senttiä kerrallaan kohti koloaan hivuttava kapinen, kaikessa epäonnistumaan tuomittu hiiri, joka pyytäisi lattiaa tuijottaen pieneltä muurahaiseltakin anteeksi olemassaoloaan, jos puhuisi samaa kieltä.


”Sä tuoksut mieheltä”, Elvis pisti merkille nyrpistettyään ensin nenäänsä kuin olisi tuikannut suoran nokkansa peltirasian raosta haistellakseen sen hopeisissa sisuksissa homehdutettua banaania. Hänen sileät poskensa nykivät hieman, hänen olisi tehnyt mieli alkaa saarnata kunniallisen siveästä elämästä hiukset kiiltävällä ponnarilla ja jalat ristissä, kädet syliin aseteltuina. Mustetyynyyn painettu leimasin oli hänen otsansa edessä, nyhveröksi leimaaminen kävisi nopeasti ja siitä tietoisena Elvis jätti äänekkäät pätkät minusta ja toisesta miehestä rullaamaan päänsä sisään, vaikkei voinutkaan säätää ääniä hiljemmalle ja näin ollen oli asiasta jatkuvasti tietoinen. Sinnikkäästi Elvis yritti esittää, etteivät minun tekemiseni koskettaneet häntä tippaakaan, vaikka hänen silmänsä olivat tulvahtaneet täyteen halveksintaa.

Osa 36: Kaksi suojeluskoiraa plus yksi niitä muistuttava ihminen

Istuin yksin omalla penkilläni, sillä puiston ränsistyneellä penkillä, joka ei sopinut yhteen uusien penkkien kanssa. Ehkä sitä ei oltu huomattu silloinkaan, kun toiset maalipintansa vuosia sitten ulos sylkeneet penkit oli kuskattu kaatopaikalle kiiltävien tieltä. Nytkin yö tuntui lyövän pimeämmin minun penkkini kohdalle, muualla kesäyö oli valoisa päivän synkästä sademyräkästä huolimatta. Päivän tapahtumista minua muistutti vain sadepisaroilla koristeltu nurmikko paljaiden jalkojeni alla, sillä Mikon luota lähtiessäni en ollut jaksanut yrittää käydä taistoa uitettujen tennareideni kanssa, vaan olin antanut niiden keinua hiljakseen kävelyni tahdissa retuuttaessani niitä katkeamisella minua pelottelevista nauhoista. Nyt tennarit istuivat penkin jalkojen juuressa kuin kaksi uskollista suojeluskoiraa. Uitettua suojeluskoiraa, joiden luut oli heitetty happoon ja nahat rullattu mankelista läpi, jotta ne eivät voisi turvata selustaa edes nukkaiselta tiskirätiltä, joka päättää kostaa kokemansa vääryyden hyppäämällä lemuavana tunkeutumaan kivuliaasti sieraimiin ja liisteröimällä suun vuosien varrella keräämällään limalla umpeen.

En laskenut kuluneita minuutteja, istuin yksinäni rauhassa unohduksen ja pysähtyneen ajan kuplassa ajattelematta yhtään mitään. En miettinyt, saapuisiko Elvis istumaan vierelleni. Oikeastaan uskoin hänen saattavan kävellä ohitseni huomaamatta minua varjojen seasta enkä silloin vaivautuisi kiinnittämään hänen huomiotaan. Elvis kuitenkin halusi löytää minut, hän pyyhki kosteaa penkkiä kädellään ja istahti penkin toiselle laidalle jättäen väliimme kunnioittavan tilan, josta olisi voinut taskulampun valossa lukea hiljakseen lahoavan penkin tarinan. Minä en olisi myöntänyt tilanteessa olevan tulkittavaa, mutta hän kuitenkin tulkitsi oikein, eikä alkanut heti sylkemään kiinnostuneita kysymyksiä kasvoilleni eikä lohikäärmeen pitkällä, haaraisella luikerokielellä alkanut kasvojani sivellen maanittelemaan minua laulamaan satakielen herkästi pirstaloituvalla, mutta koko lähiseudun taloihin savupiippujen kautta sukeltavalla äänellä sen päivän tarinaa.

"Kenen vaatteet sulla on niskassa?” Elvis avasi keskustelun, huomasin hänen silmiensä valon hieman hiipuvan kysymyksen kohdalla, vaikka soin hänelle ainoastaan nopean vilkaisun kysymyksen puolivälissä. Hän ei ollut varma, halusiko tietää vai ei.

”Missä lukee, että mun täytyisi pukeutua haalean väriseen mekkoon ja korkokenkiin?” tuhahdin matkalla itsensä ruoholla kuorruttaneita varpaitani tuijotellen. Hiukseni valahtivat kasvojeni eteen, mutta määrätietoisesta sivuun ohjaamisesta huolimatta ne valahtivat naureskellen takaisin. Huokaisin hiljaa ja kohotin katseeni nostaen samalla likaiset jalkani penkille.
”En tarkoittanut, että häpeäisin olla sinun seurassasi”, hän vakuutti hyväntuulisesti hymähdellen uutuutta säihkyvissä vaatteissaan. Sontaläjässä kierinyt emakko ja näyttelykuntoon trimmattu puudeli, ne me olimme.
”Mutta itseasiassa mulla olisi mahtava ehdotus! Tykkäätkö näyttelemisestä?” Elviksen tyyni ääni pongahti yhtäkkiä kovaa kuin kanteleen aiemmin sovinnaisen rauhallisesti näpytelty kieli, jonka kovakourainen lapsi tarkoituksettomasti katkaisee, kun ei ymmärrä ettei kaikkea voi käsitellä norsun voimalla. Pelkäsin, että innostunut Elvis itsekin syöksähtää kohti avaruutta jättäen ainoastaan prässätyt housut muistoksi itsestään.

”Loppukesästä meidän suku pitää jokavuotiset grillijuhlat mun tädin huvilalla”, Elvis aloitti minun pyöräytellessä silmiäni. Tietenkin hänen sukulaisillaan on jokaisella kolmikerroksinen rantahuvila siroilla kalusteilla ja vaaleilla väreillä sisustettuna. Rannassa kelluu kymmenen moottorivenettä, joilla voidaan järjestää kilpailuja sillä välin kun palvelijat kauluspaidoissaan grillaavat kahdeksalla tapahtumaa varten ostetulla uutuusgrillillä. Koskaan aallot eivät pillastu, nouse takajaloilleen, ja aurinko hellii heidän pehmeitä ihojaan aina. Heillä olisi varaa maksaa säätä hallitsevalle pikkumiehelle, joka istuu kuun reunalla tarkkailemassa alhaalla näkyviä tapahtumia suurennuslasinsa läpi, tylsinä hetkinä valjastaa meret ja käskee niiden hyökätä rakennusten päälle, kuristaa ihmisiä syleilyynsä. Pikkumies ei kuitenkaan peri maksua, hän suo eliitti-ihmisten nauttia huolettomasta elämästään ilman, että yksikään auringon välkkeessä aidolta kullalta näyttävä hius ponnahtaisi aivot solmuun saavan kireästä poninhännästä ylös. Elvis hymähti ja esitti läimäisevänsä minua reaktioni vuoksi, mutten edes hätkähtänyt.

”Olisi ihan huippua, jos haluaisit esittää mun tyttöystävää ja järkyttää sukua”, hän ehdotti nauraen niin, että valkoiset helmihampaat hohtivat hämärän keskellä. Omat huulenikin tavoittelivat korkeuksia, ymmärsin oitis, millaista tyttöä hän tarvitsi. Täytyisi pukeutua verkkoon, nahkaan ja niittiin, kiroilla ja puhua elämän viihteestä avoimemmin kuin yksikään juhlien nainen uskaltaisi edes valkoisen lukkopäiväkirjansa uumeniin kuiskata. Avasin jo suuni nauraakseni, että Iia loihtisi kasvoilleni kunnon sotamaalauksen, kunnes muistin ettei tulisi sivelemään kasvojani kutittavalla meikkisudilla eikä taitavalla kielellään. Uuden käänteen saaville juhlille höröttäen lupauduin lähtemään Elviksen daamiksi. Ei helvetti siitä tulisi hauskaa, hämmentäisin ihmisiä niin, etteivät he enää edes osaisi kuvitella pahempaa olevan tulossa!

”Saanko harjoitussuudella sua?” Elvis kysyi virnistäen ja hänen silmäkulmassaan välkkyi taskulamppu, joka ei tiennyt käynnistyäkö vai sammuako, joten se tarkkaili tilanteen etenemistä valoaan rämpyttäen. Elviksellä ei ollut tapana katsoa minua tähtisilmin, mutta pelkäsin silti hänen haluavan suudella minua liian tosissaan. Hän oli syvällinen ihminen, joka ei tehnyt mitään listaamatta ensin plussat ja miinukset, laskematta todennäköisyyttä ja hämmentämättä tunteitaan kattilassa yrittäen saada aineksista jotain valmista ja tunnistettavaa.

Osa 35: Taidan olla Marsista

”Ota koppi”, Mikko komensi, kuulosti kuin hän olisi mumissut tyynyn läpi siansaksaa, jonka nollavaihteella käyvät aivoni kuitenkin saivat siansaksa-suomi -sanakirjan avulla käännettyä ainakin melkein suomeksi. Hitaasti, kirjain kerrallaan aivoni äänsivät kyseiset kaksi sanaa minun yrittäessäni pysyä perässä huolimatta vaikeuksista hahmottaa ylipäätään mitään. Jokin pehmeä syöksyi vatsaani päin valoakin nopeammin, joten en nähnyt sen lentorataa. Havainnoin pehmeän asian vasta sen osuessa vatsaani, josta se jatkoi putoavan hissin tavoin matkaa varpailleni. Minua ahdisti valtavasti tietää 500 kilogrammaa painavan hissin korin lähestyvän paljaita varpaitani, mutta jalkani kuin hievahtamattomat kivenmurikat, jotka oli vielä varmuuden vuoksi sidottu paikoilleen. Alistuin kohtalooni puristaen silmäni umpeen juuri sillä hetkellä, kun mieleni teki karjua kivusta hissin iskiessä varpaani mustiksi lenkkareille yliastutuiksi koppakuoriaisiksi. Purin hampaani yhteen ja raivoisasti pakotin silmäni entistäkin tiukemmin kiinni. Onnistuin olemaan päästämättä edes hiljaista metsähiiren vinkaisua ja varpaideni oltavat alkoivat tuntua suloisen lämpimiltä. Ne olivat vähän kuin kananmunat hautomossa.

Kaksi suurta kättä tarttui määrätietoisesti olkapäistäni ja ravitseli varovasti, jolloin minun oli pakko avata silmäni, vaikken olisi tahtonut nähdä taivaalta varpailleni pudonneen hissin aiheuttamaa hävitystä. Räpyttelin sateen kastelemia ripsiäni pariin kertaan, silloin kaikesta tuli hieman selkeämpää. Huone tuntui hieman huojuvan ja pelkäsin lampun putoavan katosta aiheuttaen tulipalon, mutta näin Mikon kasvot yllätyksekseni tarkasti hänen silmänsä peittävää sumua lukuunottamatta. Hän kumartui ottamaan suloisen pehmeyden pois varpaideni päältä ja komensi minua nostamaan käteni ylös, jotta sai puettua lämpimän hupparin päälleni. Tunsin oloni säikähtänytttä kanaa aivottomammaksi, elelin maailmassa jonka hännästä oli mahtodonta saada otetta kaiken ollessa vain yhtä sekavaa mössöä. Yritin hämmentyneenä päätellä, mikä kuului todellisuuteen ja mikä oli pelottavaa harhaa. Vahvoilla huumeilla päänsä ikuisiksi ajoiksi kuperkeikkaa heittäväksi saaneet varmaan pohtivat vastaavia kysymyksiä päivittäin, mutta minä en ihan oikeasti ollut vetänyt mitään, vaikka ilmeisesti Mikkokin sitä epäili. Horjuin huoneen mukana Mikon yrittäessä pysyä itse pystyssä ja huolehtia siitä, etten halkaisisi päätäni kaatuessani laattalattialle samalla kun hän puki minulle mustia collegehousuja ja lopuksi kiristi ne vyötäröltä pussimaiseen muotoon, jotta ne eivät syöksyisi puremaan pienillä hampaillaan nilkkojani heti hänen päästäessään irti.

Selkääni pitkin lipuvia piikkejä pehmensi päälläni oleva huppari, eivät pienet piikit muutenkaan olisi kipeää tehneet. Jokaisen silityksen myötä mieleni selkeni hieman, vaikka tahallani yritin laittaa vähän vastaan ja pysytellä sumuisessa olotilassa.

”En ole mikään paijattava piski”, tiuskaisin vetäen myrskyisällä otteella Mikon käden pois selästäni. Tartuin häntä ranteesta, vedin mustan piikkisormuksen hänen sormestaan ja heitin sen lentämään väärin laukaistun avaruussukkulan lailla päin julisteilla vuorattua seinää. En halunnut saada tietää, kuinka monta tuntia olin istunut siinä samassa intiaaniasennossa keskellä sänkyä hänen silitettävänään, sillä tieto olisi saanut minut oksentamaan. Silitys oli melkein kuin lohdutusta.
”Kyllä mä uskon sun vähän olevan. Tyhjin silmin, melkein väkipakolla, yritit saada minut harrastamaan seksiä kanssasi. Syytä siihen mä en tiedä, mutta välitän susta niin älyttömästi, etten anna sen tapahtua sun ollessa sellaisessa mielentilassa. Näet älyttömästi vaivaa peittääksesi kaiken herkkyyden, mutta-”
”Haluaisit mun kaulaan siis pannan? Ja lisäksi hihnan osoittamaan, ettei minulla ole omaa tahtoa?” keskeytin Mikon avautumisen, sillä sitä pidempään kuunnellessani olisin ajatunut niin epätoivoiseksi, että olisin varmaan yrittänyt itsemurhaa hyppäämällä sängyltä pää edellä puulattialle parempien tapojen puutteessa. Rakkaudentunnustukset olivat viimeinen asia, mitä sillä hetkellä toivoin kuulevani.
”Siihen kaulapantaan voisi vielä ripustaa ikuista sitoutumista kuvaavan lukon”, ehdotin nyrpeä ilme kasvoillani.

”Tiedätkö, aina en pysty käsittämään, mistä sä ongit noin kummallisia ajatuksia”, Mikko hymähti loukkaantumatta yhtään töykeästä käytöksestäni. Jos roolit olisivat toisin päin, hän olisi lentänyt jo ikkunan kautta niskaperseotteella ulos laajassa kaaressa jalat harallaan kuin mikäkin oranssina pallona ilmassa liitäessään rääkäisevä kissa, sillä en olisi vaivautunut poistamaan ongelmaa ulko-oven kautta nopeammankin tavan ollessa olemassa.

”Ehkä mä olen Marsista”, ehdotin tylsällä äänellä olkapäitä samalla kohauttaen. Välillä tunsin itseni eri planeetalta kotoisin olevaksi, joten se voisi oikeasti olla loistava selitys häntä viuhottaen kattoa kohti loikkivaa jättikokoista kuolakoiraa muistuttavalle elämälleni. Räpiköivä ampaisu kohti yläilmoja, katonrajassa heiluvia hämähäkinseittejä, sitten litteäksi läjäksi liukkaalle parkettilattialle putoaminen, jonka jälkeen uusi ampaisu ylös. Tasaisesti lattialla eteenpäin kävellessäni sopisin enemmän yhteen muiden kanssa.
”Ainakaan sun iho ei ole vihreä”, Mikko totesi tahallaan virnuillen kuin ensimmäistä kertaa paljasta ihoa nähnyt finninaamainen teinipoika ilmaislippis päässään. Jälleen kerran hän oli liian samankaltainen kanssani, olisin itsekin ottanut ilon irti ja huomauttanut asiasta hänen asemassaan ollessani, vaikka kukaan tylsä bisnesnainen tai -mies salkku kädessä ei olisi nähnyt puolialastomuudessa mitään vitsailemisen arvoista. Ikävää Mikon kannalta, silmäruoka ei ollut ollut mitään suklaalla ja mansikoilla kuorrutettua. Muotoja minulla ei ollut niin paljoa, että saisin maalaisjuntit kuolaamaan näylle vaikka kuinka vartaloni kauneutta esitteleviin asentoihin taipuisinkin, eikä alusvaatteitani ollut vaaraa sekoittaa vartalon ympäri kiedottuihin narunpätkiin. Pidin kyseiset ajatukset sisälläni ja pyöräytin vain silmiäni Mikon huomautukselle ihonväristäni.

”Saanko mä lainata tietokonetta?” kysyin keksittyäni keinon, jolla saattaisin saada yhteyden Elvikseen. Mikko nyökkäsi musiikkiaiheisia lehtiä sekä tummanpuhuvaa krääsää pursuavan työpöytänsä suuntaan. Käännettyäni läppärin ruudun piiloon Mikon katseelta näppäilin itseni sisään Facebookiin ja avasin keskustelun Elviksen kanssa, vaikka sillä hetkellä hänen nimensä perässä ei ollutkaan vihreää palloa. Olin jo aikeissa lähettää viestin, jossa kysyin tulisiko hän puistoon seurakseni, mutta kumitinkin viestin ja muotoilin uudelleen. Ilmoitin olevani puistossa. Sama asiahan molemmista välittyi, halusin hänen seuraansa. Asialla oli väliä vain minun päässäni, mielestäni oli pienempi paha ilmoittaa olevansa jossain kuin pyytää jotakuta tulemaan sinne seurakseen. En tiennyt oliko Elvis aktiivinen kävijä vai kirjautui sisään kerran viikossa, mutta vannoin itselleni, ettei minua haittaisi, vaikkei hän tulisikaan. Sitten kirjauduin ulos Facebookista ja nousin seisomaan.

”Nämä jättivaatteet tippuvat tuonne kadulle minun kävellessäni”, nauroin ja kiskoin Mikon lainaamia housuja ylemmäs, jolloin hän hyppäsi ylös sängyltä paljon ketterämmin kuin hänestä olisi mustaan farkkuun ja nahkaan pukeutuneesta ulkokuoresta uskonut. Hän tuli luokseni ja vei kätensä selkäpuolelleni, tarttui housujeni reunasta kiinni. Sisälleni vyöryi viileän kesäillan, heikon tupakansavun ja nahkan tuoksu, nahkan pystyi haistamaan vain kun todella keskittyi erottelemaan eri ulottuvuuksia vartaloani vasten painautuneen ihmisen vivahteikkaasta tuoksusta.

”Näytän hopparilta, joka on sähköä säästäessään vahingossa napannut pimeästä kaapistaan mustan bändihupparin”, vitsailin kasvot lähellä Mikon kasvoja, jolloin tunsin hänen hengityksensä hentona tuulena vasten kasvojani. Painoin suukon hänen huulilleen, joiden pehmeyttä rosoinen parta tasoitti. En halunnut alkaa analysoimaan suukkoa, miettimään teinkö sen koska oikeasti halusin vai pystyinkö perustelemaan suukon sillä, että Mikko odotti jotain sellaista tapahtuvaksi ja halusin miellyttää häntä. Se ei ollut edes suudelma, mutta kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun tein jotain sellaista Mikon kanssa tosissani. Olimmehan me kerran aikaisemmin suudelleet puistossa, mutta se oli ollut vain pelleilyä.
”Mun täytyy nyt mennä”, ilmoitin ja vedin hänen vastahakoiset kätensä irti itsestäni.
”Hey hey, dude”, ilmoitin vielä hänen huoneensa ovelta hopparien kehonkieltä koomisesti matkien ja onnistuin saamaan Mikon nauramaan liikkeilleni.

Osa 34: Alusvaatteet ovat mustat, kaikkeen muuhun se onkin liian iloinen väri

”Odota”, Mikko pyysi hiljaa, mutta ei meidän tarvinnut mitään odottaa. Pikkusiskolleen hän voisi kymmenen vuoden kuluttua pitää varoittelevan saarnan, ettei pojan kanssa tarvitse tehdä mitään ennen kuin jokainen pelko on hypännyt hänen päästään seuraavan pikkutytön päähän, jotta tuo puolestaan voi aikanaan saada epävarmuuden loikkaamaan seuraavalle sukupolvelle, jotta he eivät aloita aikuisten leikkejä samaan aikaan Barbie-leikkien kanssa, ja aloittaa itse testaamaan huvipuistojen vaivalloisesti korvia vihlovan narinan säestämänä eteenpäin nytkähteleviä karuselleja sekä nopeudellaan korvat lukkoon naksauttavia vuoristoratoja, joka hiukset pystyyn nostavassa, seinäjyrkässä alamäessä saa aivot lentämään matkasta aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin.

”Näytät lentelevän jossain ihan muualla kuin tässä hetkessä minun kanssani”, hän väitti, yritti kiemurrella allani säädyllisempään asentoon. Päätin, että ilmoittaisin Mikolle tämän olevan hänen elämänsä tilaisuus. Hän saisi naida minua kaikin voimin jättäen pois jokaisen välittämistä ilmaisevan eleen, tai puraisisin häneltä kielen kahtia. Hän ei saisi olla mikään herrasmies, vaan purkaisi kaikki halunsa minuun niin kovaa, että pärjäisi seuraavat kahdeksan vuotta ilman naisia. Sain Mikon housujen vetoketjun auki sellaisella vauhdilla, että siihen oltiin tarvittu selvästikin harjoitusta enemmän kuin kolme kertaa.

”Ethän sä ole vetänyt mitään? Ethän vaan?” Mikko veti happea sisälleen saadakseen auki räjähtäneet silmänsä ja kylmänhikiseksi, taittamisella poikki napsahtavaksi jääpuikoksi muuttuneen vartalonsa normalisoitumaan uloshengityksen rentouttaessa. Hän väänsi väkisin huuleni irti kaulaltaan, jolloin hänen kookkaat kätensä olivat kuin kaksi nosturin kovaa kauhaa, joiden väliin joutuessaan ihminen ei voi taistella vastaan niiden koneellista voimaa, joka ei irvistä kengästä osuman saadessaan ja puremisyritys on turha, ellei halua jo nuorella iällä siirtyä tekohampaisiin. Kauhat väkisin väänsivät kasvoni Mikon analysoivien silmien eteen. Hänen kasvonsa olivat siinä, mutta en nähnyt hänen ilmettään vaan edessäni oli tunnelimaisessa muodossa jatkuvaa tyhjyyttä. Laiskoin silmin tuijotin silmiä räpäyttämisellä kostuttamatta kohtaa, jossa uskoin tyhjyyden päätepisteen tulevan vastaan, jos siihen suuntaan kävelisi ikuisesti. Olisin halunnut irvistää Mikon typerille kysymyksille, jos olisin jaksanut rasittaa aivojani sen verran, että olisin saanut etsittyä ohjeet kasvojen rutulle vääntämiseen. Ylitsepääsemätön muuri olisi muistamisesta riippumatta jysähtänyt hiekkapöllyn aikaansaaden eteeni silloin, kun olisi pitänyt liikuttaa kasvojen lihaksia. Ei tyhjyydessä ole järkeä yrittää liikkua, tuntuisi samalta seistä päällään kuin pomppia tasajalkaa taaksepäin, joten miksi vaivautua tekemään mitään.

”Näytät enemmänkin siltä, että sinun pitäisi saada itkeä. Mitä sulle on käynyt?” hän analysoi minua pää pohtivasti kallellaan. Hänen äänensä oli lempeä mutta jämäkkä. Hän vaati saada vastauksia voidakseen mennä kostamaan sille, joka oli kadulla ampunut luodin vain puoli metriä ohi siksakilla karkuun yrittävästä vartalostani mieleni ollessa lamautuneena, mutta kuitenkin punaiset vaaraa toitottavat valot aggressiivisesti välkkyen. Mutta minulla ei ollut säröä ulkokuoressa kuten ei sisimmässäkään. Sisin oli niin vahvasti kaiken kestävällä teipillä moneen kertaan päällystetty, ettei mikään saisi siihen edes nuppineulan vihreän pallopään kokoista reikää.

Mikko hoisi minua kuin lasta, jonka todellisuudentaju, koko käsitys maailmasta, oli sekoittunut uuteen uskoon kuin vaaleanpunaiselle pilvelle näyttävä hattara raidallisessa hattarakoneessa hänen joutuessaan kokemaan tsunamin. Harkituin ja varmoin liikkein Mikko siirsi minut pois päältään ja nousi itse seisomaan, äänestä päätellen veti housujensa vetoketjun kiinni. Hän kiskoi minut sängyn reunalta jalkojeni varaan ja tuki koko ajan kuin nilkkansa nyrjäyttänyttä, lähti hitaasti ohjaamaan ulos huoneestaan. Niittivyö jäi toistaiseksi vielä auki ja kilisi meidän lipuessamme hitaan epävarmasti jonnekin. Mikko taisi pelätä minun lyhistyvän lattialle oksennuslätäköksi ilman kahden käden tukea, eikä siksi hoidellut vyötään niin, että se lakkaisi kilisemästä. Aistin kotoisan lämpimän puulattian muuttuvan viileäksi laataksi paljaiden jalkojeni alla.

”Ota märät vaatteet pois päältä, saat lainata multa kuivat vaatteet”, hän huolehti äidillisen lämpimästi samalla silittäen märkää selkääni, minkä jälkeen päästi minusta varovasti irti, tarkkaili ettei korttitorni lähde horjumaan ja siksi varoi hengittämästä liian äänekkäästi.
”En ole sitä tyyppiä, joka rupeaa strippaamaan samalla”, huomautin, kun aukinaisen vyön kilinä ei ilmoittanut Mikon lähteneen pois minua seuraavalta tyhjyyden vyöhykkeeltä. Aloin repiä ihooni sulautua yrittävää paitaa pois päältäni, se tuntui uskomattoman vaikealta. Kuin en koskaan aikaisemmin olisi riisunut paitaa. Kilinä ilmoitti lehmän löntystävän ulos huoneesta, mutta yksistään askelten rauhallinen töminä kertoi hänen palanneen pian takaisin.

”Minähän sanoin tietäväni noiden olevan mustat”, hän hymähti. Oli ihme, että joku yhdisteli päässäni oikeat johdot yhteen saamastaan hiukset säkkärinä ylös nostavasta, naaman mustaksi sumuttavasta sähköiskusta huolimatta. Tajusin hänen puhuvan alusvaatteistani, hymähdin sille rannalla vietetylle päivälle sisäisesti, mutta Mikon kuultavaksi olisi ollut liian raskasta tuottaa edes tuhahdusta.

Osa 33: Mörkö on tuomittu lipumaan yksin eteenpäin, se ei voi koskea mihinkään kauniiseen tuhoamatta sitä

Olin ollut pahasti väärässä. Olisin saattanut lyödä lähelle totuutta, jos Iia olisi seisonut baarijakkaralla istuvan tytön takana, kietonut kätensä tytön ympärille ja haudannut kasvonsa hänen hiuksiinsa kuin mikäkin aivoton strutsi minun astuessani vaaleaan keittiöön. Sängyn reunalla istuva Iia oli vaihtanut asentoaan, ottanut kädet syliinsä tunteakseen olonsa suojellummaksi kuin kädet vartalonsa takana tunsi. Pääni sisälle säheltävän juoksutyylin nopeusennätyksen tehden juoksi ajatus tuhatjalkaisen muodossa. Pitkä ötökkä yritti saada minut voimaan pahoin, mutta oljista kyhätyllä luudalla harjasin sen ulos. En jaksanut ajatella, oliko Iia jättänyt minut yksin kylpyhuoneeseen siksi, että oli jo silloin luvannut olla toiselle uskollinen.

”Pidetään Sini pimennossa”, esitin narisevalla noitaäänellä salajuonia punovaa Iiaa. Syytös vaikutti osuvan tikarin lailla hänen petolliseen sydämeensä, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi hyviä, lattiaan saakka painetuilla suupielillä kerrottavia tarinoita perusteluiksi.
”Saan mä seurustella, vaikka sä leikkisit loppuelämäsi yksinäistä sutta”, hän syyllisti, vaikken missään vaiheessa ollut väittänyt romantiikan ja sitoutumisen olevan suurimmat ongelmat.

”Kutsukaa kakkukahveille, kun valkoisella puuaidalla rajatulla takapihalla jölköttelee kultainennoutaja”, murahdin ja jälkeenpäin pakotin huuleni poskiani kivistävään hymyyn. Poskeni tärisivät kuin kädet, jotka eivät jaksaneet nostaa harmaita käsipainoja enää kertaakaan ylös, vaan jäivät puolitiehen, eikä auttanut purra hampaita yhteen niin kovaa, että paloja lohkeili irti. Silmäni puolestaan olivat synkät kuin noidan lapsia syövällä korpilla, jolta noita oli nälissään purrut toisen pitkäkyntisen jalan, nielaissut sen kokonaisena saaden musteelta näyttävää verta vuotavia haavoja kurkkuunsa.

”Sini”, Iia varoitti äänellä, josta kuulsi läpi, ettei hän saattanut uskoa minun heittäytyneen lapselliseksi. Iiaa tulisempi ihminen olisi jo alkanut hengittää tiheästi kuin vanhanaikainen veturi, joka rymistellee kukkuloiden välistä ja niittyjen halki huonokuntoisilla raiteillaan. Tihea hengitys rajatussa tilassa olisi saanut huoneilman liikkumaan, olisi voinut nousta pyörremyrsky, joka pistää ihmiset lentelemään toisiaan päin aiheuttaen kasvoihin punaisia naarmuja. Iia nousi sängyltä, hän käveli minun luokseni ja laski kätensä olkapäilleni, jotka leikkivät olevansa kukkuloita ja mustat hiukseni olivat synkkiä sadepilviä niiden yllä, pilvistä tippui vettä kukkuloille.

 
”Ihmiset haluavat jonkun, jolle uskoutua. Kumppanin, joka saa heidät nauramaan, mutta joka tarttuu kädestä kiinni, nostaa jaloilleen vaikeina aikoina. Fyysinen läheisyys on tärkeää, mutta se ei todellakaan ole ainoa asia parisuhteessa, vaikka läheisyys taitaakin olla ainoa tarve, jonka pystyt ymmärtämään”, yhdenkin asteen verran hitaammin lausuttuna Iian puhe olisi ollut tavausta. Hän yritti saada otteen katseestani, mutta silmät viileinä viivoina väistin tuijottamalla hänen päänsä ohitse. Läimäisin hänen molemmat kätensä pois olkapäiltäni, ne eivät tuntuneet rauhoittavilta vaan bodarin painoilta, jotka yrittivät saada epätreenatun tytön lyhistymään.
”Älä puhu tuollaisia, tiedät varsin hyvin, etten ole jälkeenjäänyt”, sähisin hampaideni välistä ja samalla kehoni valtasi käsky poistua paikalta. Pystyin vain ajattelemaan, että halusin äkkiä ulos tästä rakastavaisten siirapilla yhteenliimatusta, karamelleilla ja tomusokerilla koristellusta talosta, vaikka ulkona minua lyövä sade ei sekään tuntunut onnellisuutta lisäävältä vaihtoehdolta. Avasin Iian huoneen oven voimalla, se kiisi kiertoratansa päähän ja pamahti vasten seinää.

Seisoin vesisateessa takki ja tennarit kädessä. En välittänyt sateesta sen vertaa, että olisin jaksanut aukaista sateenvarjon estämään jäisten pisaroiden paiskautumisen päälaelleni tai kiirehtiä kenkien pukemisessa, sukathan olivat jo märät. Kengät ja sukat harasivat vastaan kuin lenkillä liikkumasta kieltäytyvä mopsi timanttikaulapannassaan. Vedin nahkarotsin niskaan, mutta hymähdin nähdäkseni synkkyyden keskellä näyn värikkäillä ilmapalloilla ja serpentiinillä koristelluista, takapihalle pystytetyistä kekkereistä, joissa leppäkertuiksi ja merirosvoiksi pukeutuneet kakarat leikkivät hippaa. Näky oli mahdollisimman pirteä, niin kiiltokuvamainen, että mieli tekisi pilata juhlat usuttamalla räksyttävä koira aiheuttamaan kaaosta. Juuri siksi näky sai minut hymähtämään, joten jatkoin kuvitelmaa unohtaen, ettei nyt ollut perhosia lentelemään houkuttelevan loistava kesäpäivä ja vedin tiskirättejä muistuttavat sukat pois jaloistani. Retuutin sukkia ja kenkiä käsissäni, kesällähän kuuluu kävellä paljain jaloin. Pohdin, riittäisivätkö käteni yhden röökin polttamiseen, mutten saanut kaivettua askia takkini taskusta. Sade oli niin kova, että ilman katosta olisin yhtä hyvin voinut yrittää sytyttää tupakkaa sukeltaessani delfiinien kanssa. Istahdin ensimmäisen vastaantulevan bussikatoksen suojiin, se oli kotoisasti koristeltu teinipoikien taiteella ja viimeistelty maahan harkitusti tallotuilla energiajuomatölkeillä ja karkkipapereilla.

Mikon kruunupäinen pikkusisko juoksi avaamaan oven, ihmettelin saadessani hymyileväisen tervehdyksen, sillä en olisi jaksanut ihmetellä, vaikkei hän olisi tunnistanut märkää minua samaksi ihmiseksi, jonka oli nähnyt vain kerran aikaisemmin isoveljensä huoneessa. Mikon huoneeseen astuessani näin hänen selaavan sängyllä värimaailmaltaan tummanpuhuvaa lehteä raskaan musiikin säestämänä. Hämmästyneellä äänellä hän tervehti minua ja laski lehden lattialle sänkynsä viereen. Minä olin kuin zombi, en tervehtinyt, kävelin vain Mikon luokse. Kapusin hieman upottavalle sängylle, ryömin hänen ylleen painaakseni tupakalta ja rankkasateelta maistuvat huuleni vasten hänen karheita huuliaan. Hän hymähti merkiksi, että oli päässyt hämmästyksestä yli ja oli hetkessä mukana, mutta siinä vaiheessa käteni olivat jo siirtyneet avaamaan hänen niittivyötään.

Osa 32: Punainen piru

Iia nojasi keittiösaarakkeeseen, mutta silmäni kieltäytyivät katsomasta hänen suuntaansa, en edes nähnyt häntä silmieni muuttaessa kaikki värit kirkuvan punaisiksi. Tulipunaisuuden keskuksena olivat pitkät, punaiset hiukset. Niistä säteili voimakasta väriä kaikkialle. Silmäni olivat lamauttavan hämmennyksen alla kiinnostuneet, mikä oli yllättävää. Vasten tahtoani pääni kääntyi pikaisesti baarijakkaralla istuvan tytön suuntaan, mutten kerennyt nähdä muuta kuin silmäni lähes polttavat hiukset. Onneksi en pystynyt jäämään tuijottamaan, en halunnut tietää hänestä muuta kuin hiusten värin, kasvonpiirteetkin oliva minulle mysteeri, vaikka hän varmasti tuijotti keittiöön Iiaa seurannutta pummin näköistä, jokaisessa yrittämässään asiassa pahimmat mokausvaihtoehdot uuteen uskoon moukaroivaa tyttöä. Sateen jäljiltä todellakin näytin sellaiselta.

En kuullut yhtään mitään, kuin kuuloaistini olisi vain juossut pakoon. Hiljaisuus velloi ahdistavana keittiössä, mutta Iian ja punahiuksisen tytön täytyi kuulla kattoon ropiseva sade. He saattoivat pitää tunnelmaa vaivaantuneena, kiusallisena, mutta minä en pystynyt tuntemaan yhtään mitään. Silmät kirvelemään saava punainen vetäytyi omistajaansa kohden, pystyin tuijottamaan lasittunein silmin valkoista seinää turvallisesti näkemättä ainuttakaan ihmistä. Helvetti, tietysti olin lapsellisempi kuin tahmaista hattaraa syövä saparopää huvipuiston karusellissa, ei minulla ja Iialla mitään sopimuksia ollut, ja kuka hullu allekirjoittaisi sääntölistan suhteelle, jonka hännästä oli vaikea saada otetta voidakseen määritellä sen tyyppi. Veren maku suussa ja ällöttävät hikikarpalot otsalla kaivoin norsulauman tuhanteen kertaan ylikävelemään kivikovaan maahan monta metriä syvän kuopan. Lapion avulla viskasin loukkaantuneisuuteni kuoppaan, peitin sen hiekalla. Vihelsin norsut tömistelemään maan uudelleen tiiviiksi. Jäljelle jäi ainoastaan tyhjä olo, en ollut enää loukkaantunut punahiuksisen, luultavasti kadulta mukaan riuhtaistun tytön kelvatessa Iialle panopupuksi, vaikka minut hän oli torjunut yksitoista päivää sitten.

En voinut leikkiä, ettei Iia olisi ollut samassa huoneessa, sillä hän käänsi minut ympäri, selästä työntäen ohjasi omaan huoneeseensa. Katselin tapahtumia kuin elokuvateatterin valkokankaalta. Poliisiautojen valojen välke ja hidastetut liikkeet saivat kaiken tuntumaan järkyttävän lopulliselta. Treenattu poliisi ohjasi määrätietoisesti sisältäpäin kipsiksi muuttunutta naista poispäin kadulta, jolle naisen rakastettu oli pudottautunut vinojen ikkunoiden takia irvailevalta näyttävän kerrostalon parvekkeelta. Iia ohjasi minua juuri samalla tavalla. Ovi naksahti perässämme kiinni ja Iia käveli istumaan leveän sänkynsä reunalle, minä peruutin lipastoon kiinni nojatakseni johonkin tukevaan. Tummat hiukset valahtivat Iian kasvojen peitoksi, olin varma, että hän antoi harkitusti muotoiltujen hiustensa tahallaan pudota hunnuksi silmien eteen. Hän toimi toisin kuin aavistelin, kämmenselällään huitaisi ne takaisin sivuun kuin motorisesti vielä kehittymätön taapero tumput kädessä. Esteettömät silmät alkoivat sahata edestakaisin minun ja hänen paljaiden varpaidensa väliä. Pistin merkille varpaidenkynsien olevan mustiksi maalatut, niistä tuli mieleen minun ja Iian tummat kynnet, jotka sopivat yhteen sormiemme ollessa lomittain.

Minä odotin Iian sanovan jotain räikeähiuksisesta tytöstä, mutta hän taisi odottaa minun alkavan puhua asiasta, jonka takia olin taloon tunkenut häiritsemään.

”Meneekö siinä juttelemisessa kauan?” Iia halusi tietää samalla siirtäen kätensä selkänsä taakse nojatakseen niihin. En minä tiennyt menisikö siinä vartti vai kolme tuntia, en edelleenkään ollut valaistunut ja saanut selvitettyä itselleni, mistä halusin keskustella.
”Etkai sinä sille tytölle jokaisesta minuutista maksa ekstraa?”, vitsailin suupielet ylös nousten. Tunsin Iian yrittävän saada pienimpiäkin kasvojeni liikkeitä tarkkailemalla selville, kuinka tosissani olin. Heiton olisi pitänyt saada Iian valkoiset hampaat esille, hänhän olisi viimeisiä ihmisiä, joiden ainoa vaihtoehto olisi saada seuraa maksamalla ja sellaiselta toiminnalta hänen jokainen periaatteensa suojasi häntä keskiaikaisen suojakilven tavoin.
”Sini... Me ollaan yhdessä, minä ja Moona”, Iia totesi tyynesti ja minun teki mieli suuttua kuin ärsytetty urosleijona. Karjua hänelle, että helvetti soikoon lopettaisi kasvojeni jokaisen värähdyksen huomioimisen kuin uusinta mallia oleva kopiokone, jonka valo kulkee nopealla tahdilla monistettavan paperin läpi. Ärsyyntyneisyyteni kiepsahti pöydältä alas ennen kuin kerkesin ärähtää Iialle. Ymmärsin, mitä Iian sanat merkitsivät. Iia kävelisi kesän viimeiseen auringonsäteeseen saakka tyttönsä käsi lämmintä asfalttia tavoittelevissa takataskuissaan. Maiseman muuttuessa vihreästä keltapunaiseksi he kävelisivät laiturin päähän romantisoimaan yhteistä elämäänsä ja pakkasen yrittäessä purra ikkunoista läpi tavoittaakseen onnellisen parin, he vain nauraisivat huurteelle käpertyessään viltin suojiin upottavalle sohvalle, silittäisivät kankaan suojissa toistensa ihoja kiusoittelevasti televisiosta lumista rakkaustarinaa katsellessaan. Noin se tulisi menemään, Iia teki kaiken selväksi jakamalla porukan kahteen eri leiriin. Olivat he ja oli Sini.

Osa 31: Kerrankin haluaisin puhua

Piti olla kesä, mutta värittömästä maisemasta sekä suoraan päin näköä paiskautuvista jättikokoisista sadepisaroista tuli mieleen myöhäissyksy, jolloin maahan leijailleet lehdet ovat muuttuneet kaikki samaksi ruskeaksi mömmöksi. Aurinko oli paennut sadetta, lomaili taivasta sinisemmässä vedessä pärskyttävien perheiden kanssa Gran Canarialla, hönkäili lämmintä ilmaa auringonpalvojien ruskealle iholle. Sateenvarjostani oli vain se hyöty, että musta väri oli kuin taivaalta peilattu. Pystyin maastoutumaan synkkään maisemaan kameleontin lailla. Korvia huumaava sateen sähinä olisi ollut tuudittavaa kuunneltavaa omassa huoneessani, mutta ei kukaan nauti ulkona kävelemisestä taivaan haljettua, sen itkiessä kipuaan hamsterin kokoisin kyynelin. Kukaan ei ollut pakottanut minua räpiköimään tietäni Iialle, valinta oli omani. Yksitoista päivää, tiesin täsmälleen montako päivää viime tapaamisestamme oli kulunut, vaikken tarkoituksella niitä ollut laskenut. Muistin myös, ettei yhtenäkään niistä päivistä ollut satanut, taisin imeä raivokkaasta sateesta itseeni energiaa.

Muutaman kerran olimme kirjoitelleet Facebookin chatissa, mutta olin käyttäytynyt tahtomattanikin torjuvasti, ne keskustelut olivat olleet pintapuolisia, päättyneet ennen kunnollisen keskustelun tasolle nousua. Iia toivottavasti oli kotona, en ollut ilmoittanut hänelle aikovani ilmaantua ovelle hehkeän, koiran hampaiden väliin kertaalleen joutuneen viemärirotan näköisenä. Aikaa ajattelemiseen oli ollut, mutta en osannut kertoa, miksi halusin mennä Iian luokse tai mitä aioin hänelle sanoa. Taisin haluta tehdä itsestäni pellen, seistä ulko-oven avautuessa liikkumattomana ja yhtä ilmeettömänä kuin tiiliskivi.

Tärisytin toista jalkaani samalla tavalla kuin jotkut hermostuksissaan tekevät. En ollut hermostunut, tapoin vain sekunteja niiden vyöryessä ohitseni yksi toisensa jälkeen. Melkein kerkesin epäilemään, ettei vierailu onnistuisikaan, mutta kuulinkin rapinaa, jota seurasi oven avautuminen. Iian lämmöllään peremmälle kutsuva tervehdys oli sodassa määrätietoisesti raollaan pysyvän oven kanssa. Tuntui, että Iia näki minut keskiöisen täysikuun loisteessa ovea raivokkaasti kolkuttaneena epämääräisenä ihmisenä, jolle oli pakko avata ovi päästäkseen jälleen nukkumaan, mutta jolta halusi kotiaan suojella.

”Voinko tulla?” ehdotin Iian käytöksen vuoksi epäuskoinen hymy huulillani ja nyökkäsin pienesti oven suuntaan. Miksei hän ollut päästänyt minua jo aikaisemmin sisälle kuivattelemaan?
”Ajattelin mennä nukkumaan”, Iia kaarteli epämääräisesti kysymykseni ohitse. Hän otti paremman asennon, nojasi ovenkarmiin sekä riippui kiinni ovenkahvassa kuin koko elämä olisi ollut ohi, jos ote lipsuisi. Ei hän mihinkään laavaan kahvasta irti päästämällä putoaisi, ellei ollut vetänyt ties mitä aineita. Kurtistin kulmiani, Iian silmät olivat skarpit kuin ruokaa odottavat pikkupiraijat, niissä ei näkynyt edes hänen väittämäänsä väsymystä.
”Voitaisiinko silti jutella? Ei sinun sänkysi kovin kauas juokse puolessa tunnissa töppöjaloillaan”, kerroin faktan Iialle päätä nyökäytellen vakuuttaakseni asian todellakin olevan kertomallani lailla. Mielikuva lakanat lepattaen karkuun puhkivasta sängystä oli koominen, hymähdin hassuille ajatuksilleni.
”Käykö joskus muulloin? Olen nyt vähän kipeä”, hän väitti kirkkain silmin, painautui kiinnemmäs ovenkarmiin näyttääkseen auton alle jääneeltä oravalta, jonka suolet pursuavat vatsasta ulos.
”Taidatkin olla aika helvetinmoisessa kuumetokkurassa, kun olet pukenut päällesi bleiserin ja kauluspaidan nukkumaanmenoa varten”, huomautin hänen vointiaan pahoitellen, minkä jälkeen suuni puristui tiukaksi viivaksi. Huulteni välistä sillä hetkellä lentänyt kärpänen olisi kokenut muodonmuutoksen, näyttänyt mustalta paperinpalaselta.

Siirsin painon jalalta toiselle, tunsin veden tihkuvan ulos koiran purulelulta näyttävästä kengästäni. Tyhmyys pitkälti on tietämättömyyttä, tunsin itseni tyhmäksi. Vastauksen käsittämättömän oudolle tilanteelle täytyi olla niin lähellä, että pystyin haistamaan sen, mutta kuvitteellinen nuha esti hajujen pääsyn sieraimiini. Iian olisi täytynyt ojentaa nenäliina, jotta niistämisen jälkeen pääsisin hajusta perille. Hän kuitenkin notkui vain ovenraossa sanomatta enää mitään valaisevaa. Olisin halunnut tietää, oliko hänen päänsä sisällä kaikuva valkoinen halli vai äänekäs, monikaistainen moottoritie. Astuin eteenpäin, asetin käteni vasten lämpimältä tuntuvaa puuovea.

”Puhutaan nyt, jooko?” Mieleni teki polvistua maahan, anella kädet taivasta kohti kurkottaen häntä keskustelemaan kanssani omasta elämästäni ja hänen elämästään, jotka ovat muistuttivat lasinsirpaleiden kilinää ilmoille vapauttavilla puikoilla neulottua kaulaliinaa. Alussa neulos oli väljää, olisin voinut työntää kovan nyrkkini siitä kepeästi läpi. Myöhemmin läpi mahtui vain yksi sormi, mutta lopetusrivillä lanka olikin niin tiukassa, etteivät silmukat liukuneet sulavasti hopeisina kiiltävillä puikoilla, vaan niitä täytyi kiroillen ja sormet verillä pakottaa liikkumaan. Olimme molemmat tarttuneet kiinni ovesta, Iia oli se, joka antoi periksi. Hän henkäisi niin syvään, että huokaisusta hajaantunut lämmin ilma tavoitteli pumpulisormin kasvojani.

Viskasin eteisen lattialle märän nahkatakkini ja sateenvarjoni. Mikäli Iian äiti oli kotona ja ottaisi asiakseen sotkuisuudestani valittamisen, perustelisin laiskuuteni sillä, että eivätpä ainakaan heidän vaatteensa kastu, kun eivät joudu riippumaan naulakossa vieri vieressä uitettujen riepujeni kanssa. Kenkien riisuminen oli inhottavaa, en avannut naruja kunnolla vaan vedin kengät pois niin, että sukat jäivät märkinä makkaroina kenkien sisään. Paljain jaloin tassuttelin kohti keittiötä, jonne olin kuullut Iian jalkojen laahustaneen edeltä. Jätin jälkeeni märkiä jalanjälkiä, omasta tahdostani riippumatta näytin kauhuelokuvan kaivoon hukutetulta, kostonhaluiselta tytöltä enemmän kuin pitkään aikaan, enkä sopinut harmoniseen sisustukseen. Nihkeiden vaatteiden ja märkinä kasvoilla roikkuvien hiusten takaa kumpusi mukavan lämmin olo, keskustelumme jälkeen toivoin voivani jopa hymyillä hentoa hymyä. Keittiöön astuessani kaikki ajatukseni pääsivät karkuun laitumelta harjat hulmuten, hetkeen en osannut ajatella mitään.

Osa 30: Maailmassa vain me kaksi, vaikka mitään 'meitä' ei ole

”Älä nyt, pilaat minulta mahdollisuuden olla kerrankin urhoollinen”, Iia painoi suupieliään alaspäin minun potkiessani tehottomasti jaloillani, en viitsinyt aiheuttaa pienehkössä huoneessani vaaratilannetta sätkimällä kuin tapettava kala kuivalla maalla. Yhdellä suurella liikkeellä olisin päässyt sekunnissa seisomaan omille jaloilleni. Tieto vallasta lohdutti minua, pysyin hetken paikoillani. Jatkuvasti päässäni sisemmälle hyrräävästä porakoneesta huolimatta lämmin iho omaani vasten tuntui mukavalta, joskin meistä muodostuva asetelma houkutteli minua kapinaan.

”En ole mikään suojelua tarvitseva prinsessa, älä rupea ärsyttävän stereotypisiin leikkeihin”, valitin vaihdellen erilaisia kärsimystä kuvaavia ilmeitä kasvoillani diaesityksen tapaan tasaisin väliajoin. Iian ilme kertoi, ettei hän ollut yhtään mielissään ehdottomuudestani, mutta hän ei ymmärtänyt, etten tahtonut olla kukka hänen tai kenen muunkaan kämmenellä. Kaikissa kirkkaiden värien rikastuttamaan miljööseen sijoittuvissa saduissa lihaksikas prinssi kaappaa vierellään heiveröiseltä näyttävän kaunottaren käsivarsilleen. Nainen on aina pahin painajaiseni, ihminen jollainen en kestäisi olla. Elämäntehtävänä on hymyillä vienoa hymyä ympäri vuorokauden, harjata hiuksia musiikkia soittavalla harjalla meikkauspöydän tuolilla jalat ristissä istuen ainoan jännityksen ollessa täydellisen puolisonsa kannustaminen tämän osallistuessa laukkakisoihin valkealla hevosellaan. Jännitys luonnollisesti on ilmassa sormin kosketeltavaa, sitä voi näppäillä ja kuulla sointuja. Kaikki katsomossa tietävät valkoisen hevosen olevan voittamaton.

Uskoin Iian laskevan minut takaisin sängylleni odottamaan maailmanloppua, hän tarkoituksella härnäsi ollen jo vapauttamassa minut epämieluisasta roolistani, mutta käännähtikin ympäri ja lähti kantamaan minua kohti huoneeni ovea keppostelijan itseensä tyytyväinen virne naamallaan. Hänen saadessaan oven auki, aloin miettiä, ketkä kaikki olisivat paikalla todistamassa tätä. Jonkunhan oli täytynyt päästää Iia sisään, enkä halunnut kenenkään todistavan noloja, tarkoituksella hermojani liian tiukasti lankakerän päälle pyörittäviä leikkejä.

”Irti lähmäkäpälät, kävelen itse”, marisin surkeana. Iian käsivartta läpsäistyäni tilanne alkoi naurattaa itseänikin. Humoristinen sanavalintani oli osasyy, mutta Iian naureskelu tuntui tunkevan naurun siemeniä korvieni kautta pääni sisään, missä ne aluksi poksuivat kuin popcornit, minkä jälkeen lähtivät onnellisina itämään.
”Ole tytön sijaan sitten itsepäinen härkä, jyrää kaikki pois tieltäsi rynnistäessäsi itse eteenpäin”, Iia dramatisoi ja varoittamatta pesi kätensä koko jutusta. Onneksi osasin arvata hänen ajatuksensa etukäteen, enkä mätkähtänyt lattialle hallitsemattomasti raajat haaraisten, kovaan lattiaan osumisen kipua ympäriinsä viestittävien hermosolujen tavoin jokaiseen ilmansuuntaan sojottaen.
”Niin teenkin”, vakuutin kuin Putte Possu sirkuksen värisillä nimipäivillään. Iia oli samanlaisessa kuplivassa mielentilassa, hän työnsi minua selästä kohti kylpyhuonetta. Tunsin hänen kävelevän yhtä suorasti viivaa pitkin kuin juuri kävelemään oppinut koiranpentu. Erona se, ettei Iia kuitenkaan kellahtanut kippuraan hekottamaan.

Tavallisessa kerrostaloasunnossa välimatkat huoneesta toiseen eivät olleet tähtitieteellisiä, Iia avasi minulle oven, työnsi sisälle vaaleasti laatoitettuun kylpyhuoneeseen. Ehkä hän pelkäsi minun tekevän täyskäännöksen, palaavan päivän ja yön päälläni olleiden vaatteiden kanssa muhimaan hikisenä peiton alle. Hän oli saanut minut kannattamaan suihkua, virkistymisen lisäksi halusin tuntea oloni hehkeämmäksi kuin vanhainkodin ylijäämäruuissa uitetuksi epäihmiseksi. Saattajani näytti kuin olisi ollut kahden, jatkuvasti keskemmälle pahaenteisen musiikin säestämänä lipuvan tuliseinämän välissä, eikä osannut päättää palatako tulosuuntaa, kaiken turvallisen keskelle, vai juosta ovi auki odottelevan Tuntemattoman syleilyyn. Hermostuneisuus loisti Iian silmistä niin kirkkaasti, että lähes häikäisi minut. Lisäksi hän pureskeli huultaan sisäpuolelta. Otin askelen tuliseinämiä kohti, toisen niiden sisään ja suuren harppauksen ahdingosta ulos. Vedin huoneen oven äänettömästi kiinni, käänsin sen ilmoittamaan punaisella huomiovärillä kylpyhuoneeseen pääsyn olevan muille mahdotonta.

En tiennyt, miksi kohtelin Iiaa kuin helposti särkyvää esinettä, mutta hellin ottein vedin hänet pois tulen keskeltä ja ahdistin vasten valkoista ovea. Hänen silmissään oli loputtomasti kerroksia, joiden välissä oli tiellä esteitä, joita väistelin siirtelemällä jatkuvasti syvemmällä tunkevaa katsettani niin pienesti, ettei monikaan olisi huomannut silmieni liikkuvan yhtään. Purjehdin syvemmälle yrittäen löytää asutettuja saaria, joiden luonnonläheisten kulttuurien kansoilta voisin löytää vastauksia mihin tahansa kysymyksiin, mutta näin vain merta silmän kantamattomiin. Kaikki oli pysähtynyttä, kummankaan suu ei osannut päästää ilmoille lauseita. Äkkinäiset liikkeet olisivat leikanneet ilmaa, joka olisi pudonnut maahan kuin hajotettu kattoikkuna. Olisimme aistineet lasinsirpaleiden syöksyvän ilmassa aiheuttaen viiltävää ääntä ennen lattialle kolisemista. Hyvin, hyvin hitaasti nostin molemmat käteni Iian olkapäille. Kynnet esillä lähdin raivaamaan reittiä olkapäiltä aina ranteissa tien tukkiviin metalliketjuihin saakka. Syvällä Iian kehossa, lämpimien verisuonien seassa, kulki uudenlaisia suonia, jotka kuljettivat niin kylmää vettä, että seassa viilettävät jäähileet sattuivat enemmän kuin molemmilta olkapäiltä käsivarsiin puskeneet viisi veistä, jotka etenivät kiduttavan hitaasti. Kumpikin uskalsimme hädintuskin hengittää. Jos samassa talossa olisi ollut joku minusta välittävä, hän olisi saattanut tulla kysymään, olinko kunnossa vai enteilikö hiljaisuus kaiken musertumista.

Iian ranteiden kohdalla kaikki varmuuteni rosvottiin, lattiassa oli minua vahvasti luokseen vetäviä magneetteja, mutta onnistuin sinnittelemään. Minä en romahtaisi, en koskaan. Sormeni tuntuivat olevan tuoreessa veressä, vaikka minun lyhyillä kynsilläni ei sellaiseen olisi pystynyt. Olisivatpa ne olleet veitsiä, silloin olisin välittänyt Iialle omia tuntemuksiani, saanut hänet tuntemaan kanssani samanlaista pohjatonta tyhjyyttä ja kipua, jota ei voinut hoitaa kastelemalla pois, koska kivulla ei ollut railoille kuivunutta multaa perustanaan. Kipu vain oli sisälläni haahuilemassa tietämättä, mihin pyrkii laittamalla minut kärsimään. Iian silmiin upottautuneilla silmilläni ei ollut lupaa kostua, vaikka olisin halunnut vollottaa koko elämäni edestä samalla Iiaa suudellen. Omien kyynelteni lisäksi halusin maistaa hänen suolaiset kyyneleet suussani.

Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi oloni oli kummallinen. Musertaa yrittävästä, ei mihinkään sijoittuvasta kivusta piittaamatta yritin pysyä yhtenä kappaleena, vaikka tuntui kuin olisin ollut lapsen mielikuvitusystävä, joka on välillä olemassa huoneilman asettuessa tietyllä tavalla, mutta jo vähän ajan päästä hajoaa ilman jatkaessa vellomistaan. Pakotin ajatukseni voimalla ilman asettumaan tietyllä tavalla, olin niin määrätietoinen komentaja, että päähäni koski. Sain astuttua kiinni Iian litteään vartaloon, jolloin jänestä lähtevä tupakan, metsän ja vapun tuoksujen harmoninen karusellissa pyörivä sekamelska pääsi sisälleni. Tunsin peukalon silittävän olkapäätäni muutaman kerran. Toisellekin olkapäälleni ilmestyi käsi, mutta se ei silittänyt. Minut työnnettiin kauemmas Iiasta ja meinasin pyristellä sitä vastaan, kunnes ymmärsin Iian olevan etäisyyden haluaja. Hän oli aivan sulkeutunut, kasvot olivat pelottavan ilmeettömät. Tulkitsin sen niin, että hän kävi sisällään vaikeaa kamppailua, vaikka syytä siihen en osannut edes arvata.

”Ei tänään, Sini.” Iia ei kuiskannut, hän puhui normaalilla äänellä, vaikka sitä oli vaikea uskoa. Ääntä ei kuulunut juuri yhtään, mutta se hiljainen ääni oli aivan tavallinen, käheä ja lempeä. Samalla hetkellä elämä palasi Iian kasvoille, hän hymyili samalla tavalla vinosti kuin ennenkin. En olisi halunnut myöntää olevani enemmän kuin hämmentynyt, mutta juuri sitä olin.

”Mene nyt suihkuun, nähdään myöhemmin”, hän komensi äidillisellä äänensävyllä heilauttaen vielä kättään ennen kylpyhuoneesta poistumista. Kerkesin nähdä hänen vetävän pipon syvemmälle päähänsä, mutta sitten hän olikin poissa silmistäni. Seisoin paikoillani, vasta kuullessani oven sulkeutuvan Iian perässä palasin omaksi itsekseni ja kävin lukitsemassa kylpyhuoneen oven uudelleen. Omat käteni riisuivat minut Iian silkillä päällystettyjen hiekkapaperikäsien sijaan, mutta totesin, ettei äskeisessä ollut mitään hälyttävän kummallista.