Osa 8: "Missä olit koko yön?!"

Kello oli jotain yli kymmenen, sillä kymmenen aikoihin olimme heränneet ja minä olin kiskonut lattialla ryppyisiksi kuivaneet vaatteet takaisin ylleni. Olisi Iia suostunut lainaamaan vähän kauniimmassa muodossa olevat vaatteet minulle, mutta pidin sitä turhana. Taskukelloa leikkiessäni tajusin kellon sittenkin saattavan olla jo yli yksitoista. Muuten ei olisi mahdollista, että olin jo melkein kotona. Mitään päiväohjelmaa minulla ei koskaan ole, joten voisin oven avaamiseenkiin käyttää vartin. Tiirikoida avaimen käyttämisen sijaan. Laiskiaisen piirteistäni johtuen tyydyin käyttämään kotiavaintani ja tuuppasin oven auki. Sisällä odotti piraija hampaat ilmaa napsien, huomasin aamiaisen jämien roikkuvan huonokuntoisista piikkihampaista. Luulin saavani nauttia luksuksesta eli olla yksin kotona, mutta olisikin kannattanut tarttua purkan lailla Iian jalkapohjaan koko päiväksi ja pysyä poissa täältä.

”Et vastannut soittoihini!” Se tuli rääkymään niin kovaa, että sylki melkein lensi kasvoilleni. Tuntui, kuin hyttynen yrittäisi määrätietoisesti etsiä mukavaa laskeutumispaikkaa iholtani, mutta kenkiä riisuessani ja muuten eteisessä pyöriessäni se ei pysty päättämään parasta paikkaa iskeä kiinni. Samalla tavalla Se piiritti minua, taisi olla joku poliisien kikka. Ärsyyntymismittarini lähti kohisten nousuun.

”Vittu väistä nyt!” karjaisin hermojen kiristyttyä räjähtämispisteeseen, jolloin kädet paikoillaan pitänyt kuvitteellinen kuminauha kiristyi liikaa ja katkesi. Samalla sekunnilla käteni syöksyivät vauhtiin kuin avaruuteen matkaavat raketit. Se kerkesi väistää, koska poliisien täytyy osata ennakoida toisten seuraavia siirtoja pysyäkseen niskan päällä. Päätin olla välittämättä mistään mitään. Hitto, minähän menisin huoneeseeni puskien Sen sitten väkisin pois tieltäni, kun ei ämmä suostu itse reittiä antamaan.
"Väistä! Minä käskin väistämään”, jatkoin raivoamista. Ei tapahtunut mitään. Yritin hillitä käteni, mutta ne nykivät vaatiessaan päästä yrittämään uutta lyöntiä. Vihaan Sitä niin paljon, että mieleni tekisi aina välillä hakata Se kuoliaaksi. Kokeilla montako ja millaisia iskuja ihmisen tappamiseen tarvitaan. Hakkaisin ja potkisin ympäri kehoa, en todellakaan unohtaisi yksityisiä paikkoja. Tyylistäni puskisi läpi silmitön viha ja inho, kaikki tuhannet henkilökohtaiset syyt raivolle. Samalla itse pysyisin ammattimaisen tyynenä ilman, että ilmeenikään värähtäisi. Hoitaisin asian pois päiväjärjestyksestä kuin tunteeton kylmäverinen palkkamurhaaja, jolla on listalla kymmenittäin ihmisiä erilaisista syistä. Aikaa turhuuksiin tuhlaamatta hän hoitaa homman kuin uhrin puhetta ja anelua ymmärtämätön robotti.

Turhaan yritin puskea itseni yhden hengen järjestämästä piirityksestä läpi. Vaihdoin paikkaa, yritin nokkeluudellani ja nopeudella luikahtaa karkuun. Puskin, työnsin ja hämäsin, mutten päässyt millään keinolla ohi.

”Haluan tietää, missä olit. Niin kauan kuin tässä talossa asut, tulet yöksi kotiin tai ilmoitat olinpaikkasi.” Se alkoi leikkimään huolehtivaa äitiä, minun teki mieli oksentaa kyseisille sanoille. Sille oli kuitenkin yksi lysti, missä ja mitä tehdessä elämäni rullaa eteenpäin tai vieriikö se lumipalloefektinä alamäkeen, mutta isän pyynnöstä Se sepittää minulle tuollaisia satuja. Pääni tuntui minä tahansa hetkenä räjähtävältä tulivuorelta. Olisipa isä tai Sasu ollut kotona, silloin tappelu ei olisi koskaan alkanut.
”Mulla ei ole puhelinta! Turha yrittää soittaa enää ikinä!” huusin ja löin Sitä kivuliaasti käsivarteen. Hämmennyin vähän äkkipikaisuudestani, mutta sitten aloin hymyillä tyytyväisen läskin murmelin hymyä. Se reagoi lyöntiin ajatuksiani nopeammin tarttumalla käteeni kiinni kuin käsiraudat. Vihasin Sen kosketusta, tilanne oli kamala. Halusin vain Sen päästävän irti, melkein aloin rukoilla, että Se vetäisi puistatusta aiheuttavat kätensä siivosti kylkiensä viereen.
”Nyt kerrot, missä yön olit”, Se käski hampaidensa välistä. Liioitellun rauhallinen ääni ja tyyni olemus heittivät sisälläni palaviin liekkeihin kunnon lavallisen bensaa niin että roihahti. Näin Sen silmien takana palavat rauhallisuutta syövät liekit. Tiesin, että Sen teki mieli lyödä takaisin, mutta onnistui hillitsemään itsensä leikkiessään vuoden parasta kasvattajaa. Turhaan antoi hikikarpaloiden nousta otsalleen normaalia äitiä leikkiessään, sillä minun kohdallani kaikki oli jo menetetty.

Raivopäissäni rimpuilin, yritin kaikin voimin päästä ohi. Se piti minua tiukasti otteessaan, taitaisi tulla lisää mustelmia. Onnistuin potkimaan Sitä polviin ja lyömään muutaman kerran käsiin. Silmäni olivat raivosta viiruina kuten hyökkäävällä kissalla. Erona oli, että minä olin jo hyökännyt kaikin voimin kynnet ojossa, hampaat esillä, turkki pystyssä ja pelottavaa sähinää kuului kidastani.

”Hyvä on! Halusit tietää, missä olin. Mä kerron!” karjaisin lukittaen kaikki lihakseni. Ehkä kerrottuani pääsisin menemään. Tappelua en enää kauaa voisi jatkaa tai alkaisin vollottaa säälittävästi. Sitä iloa en viholliselleni soisi.
”Harrastettiin Iian kanssa seksiä. Se on aikuisten hauskanpitoa, ehkä ymmärrätkin sanan merkityksen”, kerroin, ja kaivoin syvältä kaiken raivon seasta hetkeksi kasvoilleni voitonriemuisen hymyn. Se ei yllättynyt ja unohtanut järkyttyneenä pitää kahlintaotteensa tiukkana, eli en päässyt luiskahtamaan veneeseen nostettavasta kalastushaavista vapauteen. Puhuin kerrankin totta, mutta lopputulos oli sama kuin aina. Se luuli minun tarinoivan tuollaista tarkoituksenani järkyttää.

Hetken olimme molemmat patsaina, reaktio oli automaattinen kuullessamme jonkun avaavan ulko-ovea. Narisevan oven lähtiessä avautumaan Se irrotti kahleet minusta. Syöksyin heti turvallisemmille vesille ja pyrsto vinhasti viuhuen kiisin huoneeseeni. Perässäni paiskasin oven vihaisesti kiinni saaden asunnon tärisemään. Ryntäsin vaatekaapille penkomaan esiin mustat farkut ja ylisuurta kokoa olevan bändipaidan. Kuvittelin itseni kauniiden tossujensa kärjillä kaksi kierrosta ympäri pyöriväksi ballerinaksi vaihtaessa vaatteeni yhtä sulokkaasti ja nopeasti.

”Puhuin äsken ihan totta”, huusin avatessani huoneeni oven. Uskoisi nyt silmät päästään häveten, että sitä minä nimenomaan eilen tein. Pohtisi, mitä mieltä muut marttakerholaiset mahtavatkaan olla hänen tyttärensä roisista elämäntyylistä. Matkalla eteiseen törmäsin äsken kotiin tulleeseen Sasuun ja tämän yltiötäydelliseen tyttöystävään, josta varmaan tulisi huippumalli muutaman vuoden vartuttuaan ja entisestään kaunistuttuaan. Jätin kyyhkyläiset huomiotta. Oli lähellä, etten kilahtanut uudelleen linttaan astuttujen Conversejeni ärsyttäessä tahallaan. Ne olivat sellaisessa roskakunnossa, ettei nopeasti jalkoihin kiskominen onnistunut ja aika tuntui tikittävän eteenpäin liian nopealla tahdilla.

”Sini! Et lähde nyt mihinkään, meidän täytyy myös puhua siitä pyyhkeestä”, Se ilmoitti. Äänestä alkoi jo kuultaa läpi hienoiset vaikeudet pysyä tyynenä, mutta eihän vieraiden läsnäollessa voi ryhtyä Tyrannosaurus rexiksi, joten Se yritti hengittää tasaisesti ja välttää silmiensä pullistumista ulos päästä. Ihastuttava naapurimme oli eilen täytynyt pistäytyä kauhistelemassa käytöstäni sekä seurassani ollutta yhteiskunnan järjestystä vastaan taistelevaa hevaria, jonka on pakko olla rankemman sarjan rikollinen. Ei huvittanut vastata mitään, joten nappasin toisen kengän matkaa ja karkasin rappukäytävään. Juoksin raput alas ja kannustin kenkää vaativassa suorituksessa saada syötyä jalkani uumeniinsa. Oli aivan hiljaista, joten kuulin narisevan ulko-ovemme avautuvan. Otin jalat alleni. Reittien suunnittelu, kartat ja kompassit ovat kaikki turhia. Ampaisin juoksuun laukausta pelästyneenä villihevosena.

Osa 7: Ilman puhelintakin pärjää

En ole liian tarkka hygieniasta tai toisten tavaroiden lainaamisesta, mutta kyseisen pyyhkeen omistaja toi mieleeni rupikonnat ja etanat. Tiedän kyllä muijan olevan melkein kuorinut ihonsa irti jynssätessään käsiään kyynärpäihin asti perunaharjalla ja vahvoilla pesuaineilla, talon kanssa on sama meinininki. Silti epäilytti käyttää hänen pyyhettään.
”Harmi ettei nyt olla näkemässä, kuinka sitä vituttaa”, virnuilin ja samalla aloin pusertaa suurimpia vesiä vaatteistani pois ja kuivasin pyyhkeeseen hiuksiani. Eihän pyyhkeen avulla ytimiään myöten kastuneita kuteita ja hiuksia täydellisesti kuivata, mutta sen verran ettei vesivana seuraa minua halki kaupungin.

”Ei jumalauta”, tajusin kauhistuneena hetken hiljaisuuden jälkeen. Vaistomaisesti käteni syöksyivät armeijakuvioisten housujeni taskuille etsien nyky-yhteiskunnassa elämääkin tärkeämpää esinettä. Perkele, oliko se vajonnut ihan piruuttaan veden pohjalle? Näin mielessäni, kuinka puhelimeni virnistellen hyppäsi taskustani ja lähti sukeltelemaan pakoon minua kilpaa kalojen kanssa. En minä sentään liian huono omistaja ollut, vaikka ihmisenä puhelimeni olisikin maannut sairaalassa puoli vartaloa kipsissä, ilman aivoja ja kapisen hinkuyskästä kärsivän spurgun näköisenä. Nokka olisi verillä niistämisestä, syyläiset kasvot rään peitossa. Huojennuin tavoittaessani puhelimen taskuni uumenista, se taisi kaikesta huolimatta katsella minua hattaraisten lasien läpi ja rakastaa minua. Ainoa asia koko maailmassa, joka jaksaa istua kanssani samassa junassa yhtä pysäkkiä pidemmälle. Läiskäisin elottoman puhelimeni maahan ja se ilmoitti kivusta oksentamalla uumenistaan vettä ympärilleen. Mikko yritti tarkastella asiaa kirurgina. Löytää potilaalle jotain positiivisia uutisia tai vielä yhden hoitokeinon, eikä ilmoittaa hänen muuttuvan pian kastemadoille ravinteikkaaksi mullaksi.

”Unohdin, etteivät puhelimet osaa uida”, hän mumisi vaivaantuneena. Saisi mies istua vähän aikaa tulisilla hiilillä peläten leijonan hyökkäystä.
”Uimakoulustakaan ei taida niille olla hyötyä. Muuten Nokian tehtaalla olisi jo altaita sekä uimaopettajia”, vastasin hilliten haluni naurahtaa jutulle. En ollut vihainen, tämä sopi minulle hyvin nyt, kun olin miettinyt asiaa tarkemmin. Voin loogisesti selittää, miksen ole tavoitettavissa ja eristäytyä täysin, muumioitua yksin huoneeseeni vaikka koko kesäksi. Lopulta hämähäkinseitit ripsistä roikkuen häikäistyn auringon kirkkaudesta, tukehdun puhtaisiin kesän tuoksuihin ja pelkään ihmisiä kuin avaruusolioita, mutta päättäväisenä raahaudun surkastuneilla jaloillani Iian luokse nauttimaan elämän huveista. Tuskin minusta lähtee enää ääntä, kun hämähäkit ovat syöneet äänihuuleni, mutta puhumattomuus ei varmaan haittaa.

”Minun täytyy kohta olla jo muualla”, leikin muistavani yhtäkkiä, ja kyykistyin nostamaan puhelimenraadon maasta. Sitä ei saisi enää henkiin happikoneellakaan, mutta uutta en aio ostaa, vaikka rahaa olisikin.

”Ehkä me vielä törmäillään. Sori tuon puhelimen murhaamisesta”, Mikko sanoi. Uskoin hänen harmittelevan mielessään, ettei nyt puhelinnumeroni pyytäminen auta.
”Ihan sama”, totesin puhelimeni kohtalosta olkapäitäni kohauttaen, lampsien jo tilanteesta karkuun. Mikko taisi hämmästyä välinpitämätöntä asennettani, moni asemassani olisi raadellut hänet riisin kokoisiin palasiin.

Olin ajautunut Iialle, ihan vain siksi että hän sattui asumaan melko lähellä, enkä kehdannut kävellä märkänä kotiin asti. Keräsin katseita kuin pikkukaupungin oma julkkis, mutta oloni ei luonnollisestikaan ollut imarreltu.

”Lainaatko jotain vaatteita?” ehdotin, kun sellainen ei hänen omaan päähänsä pälkähtänyt. Vaatteeni tavoittelivat ihoa inhottavasti tuhatpäisen iilimatoarmeijan tuntuisina, eikä oloni muutenkaan ollut enää ihmismäinen.
”En”, hän totesi hetken puntaroituaan vastausta. Otin kasvoilleni korppikotkan katseen ja tuuppasin hänet seinää vasten. Uskottavuuttani hieman söi yritykseni ahdistaa itseäni reilusti pidempi vasten seinää, eikä hän ottanut ilmettäni vakavasti. Emme ole koskaan puineet tunteitamme syvällisesti tai puhuneet ulkopuolisten silmiin mahdottomalta palapeliltä vaikuttavasta suhteestamme. Iia tietää riittävästi, hänen mielikseen alkuaikoina suostuin monen päivän kinuamisen jälkeen ottamaan vähäsanaisesti osaa keskusteluun muiden kanssa makaamisesta. Pidin sitä turhana, ei kiinnosta juurikaan kenen kanssa Iia mihinkin sukeltaa. Etsiköön vaikka joka päivälle uuden missin tai povipommin, ei maa jalkojeni alla tärisisi tai kuu jysähtäisi taivaalta päälleni. Minä en juuri puhu hänelle henkilökohtaisista asioistani, en puhu kenellekään. Mieleni serpentiineistä Iialla ei ole aavistustakaan, vielä vähemmän synkän utuisesta osiosta. En luota Iiaan tarpeeksi, mutta järkevästi ajateltuna tiedän, ettei maailmasta löydy ihmistä, jolle olisin valmis antamaan avaimen ajatuksiini. Iian kanssa kuitenkin viihdyn. Muutamina kertoina ollessamme pitkään näkemättä, olen kaivannut häntä, en tosin ole ikinä paljastanut sitä kenellekään. Ihmisen kaipaaminen on heikkoutta, minun täytyy edes pitää tunteettoman soturin kulisseja pystyssä, vaikka parempi olisi todella pystyä olemaan tuntematta minkäänlaista kiintymystä keneenkään. Varmaan tärkeimpänä syynä juttumme kestämiseen on, että alusta asti välillämme on ollut sanoja tarvitsematon yhteinen ohjenuora. Kumpikaan ei tahdo, eikä odota tästä muotoutuvan kunnollista parisuhdetta. Se on ollut aina selvä.
”Ollaan ilman vaatteita, jää vaikka yöksi”, Iia kuiskasi korvaani, ja hänen kätensä lähtivät märän paitani suojissa kiipeämään kylkiäni ylöspäin

Osa 6: Pyyhevarkaus ei ole mitään ilman täydellistä uhria

”Kesällä yleensä järjestetään uimakouluja lapsille”, Mikko kertoi nauraen entistä enemmän, ilmeisesti mielikuvat minusta, viattomien pellavapäisten räkänökkien seassa pulikoimassa Mikki Hiiri -kellukkeissa, olivat hyvinkin realistisia.
”Osaan mä uida. Nosta mut täältä ylös”, komensin kuin pelastuskoiraa. Hän ei letkauttanut korvaansakaan kuulemisen merkiksi.
”Nyt!” karjaisin ilmoille kaikin voimin saaden vihdoin toimintaa silmieni eteen. Pelastukseni ei sujunut yhtä vaivattomasti kuin hyväkroppaisilta Bondi Beachin rantavahdeilta, mutta lopulta olin kokonaan laiturilla turvassa. En jaksanut kääntyä mihinkään suuntaan, makasin laiturilla kuin teurastettu hylje. Varmaan näytinkin samalta hytkyessäni naurun tahdissa. Mikko oli rojahtanut istualleen laiturille, ja hänen innokas naurunsa veti minut aina uudelleen mukanaan välkkyviin vuoristoratoihin.

”En kyllä voi tallustaa uitettuna koirana pitkin katuja. Tarvitsisin pyyhkeen tai jotain”, valitin Mikolle meidän kävellessämme laituria pitkin kohti rantaa. Joku vielä pyörtyisi kauhistuksesta minut nähdessään. Meikit valuivat dramaattisesti poskia pitkin ja perässäni vaani vesivana. Kauhuelokuvissa hukkumalla kuolleet ovat juuri tällaisia, ihostanikin tulee mieleen ruumis.

”Onhan täällä paljon pyyhkeitä”, Mikko huomautti ja heilautti kättään epämääräisesti ihmisten suuntaan ja pistin merkille hänen kasvojensa merkitsevän ilmeen. Ajatus oli suorastaan nero verratessa sitä ensimmäisiin ajatuksiini koko tyypistä.
”Minä käyn ottamassa tuon”, Mikko ilmoitti ovelan ketun tavoin osoittaessaan rannalle vahtimatta jäänyttä pyyhettä. Joku yksinäinen miehenkäppärä menettäisi ruman pyyhkeensä.
”Ei, ei! Odota”, otin pyyhevarkaisiin nopeasti luikahtaneen Mikon kiinni.
”Mä tahdon tuon punaisen pyyhkeen”, ilmoitin saaden osakseni kummaksuvan katseen. Punaisen pyyhkeen molemmin puolin oli kaksi lasten kuvioitua pyyhettä, molemmat oksettavan vitsikkäitä. Helmiäismäinen hammasrivi täyttää puoli naamaa, eikä ulotu yhtään matalemmalle kuin korviin saakka. Paintilla suurennetut piirroshahmojen silmät täyttävät lopun pirteästä naamasta, sekava kokonaisuus takaa samanlaisia näköhäiriöitä migreenin kanssa. Kuka ostaa tuollaiset pyyhkeet lapsilleen? Mielummin simppeli yksivärisyys kunniaan.

Operaatio pyyhevarkaus aiheutti naurupyrskähdyksiä. Ainoa mahdollisuuteni oli jäädä kauempaa puun takaa tiiraamaan piilostani, kuinka Mikko asteli coolina rannan läpi ja nappasi punaisen pyyhkeen niiden kahden värioksennuksen välistä, kuin olisi pyyhkeen omistaja. Hän heitti pyyhkeen olalleen lampsien rannan omistajan elkein kohti piilopaikkaani. Nauroin näylle. Naurua oli sellainen määrä, että siitä saatavalla energialla lentäisi vaikka Plutolle tutkimaan epäplaneettaa ja siellä asustavia kissakalapäisiä ankeriaslieroja. Ne kuulemma ovat ihmisiäkin sivistyneempiä, oikein juhlalliseen ja vauraaseen kulttuuriin ohjautuneita. Puvut on kaikilla päällä ympäri vuorokauden sekä luonnollisesti ympäri vuoden. Matojen kaukaiset sukulaiset ovat keskenään lisääntyviä 'rutupeja'. Sana tarkoittaa heidän kielellään miespuolista, ja ne lisääntyvät keskenään liiankin härskein menoin. Muistan sanasta sanaan Eeron sepitykset niiden lisääntymisestä. Sellaisen keksiminen vaatii vuoristoradan ja karusellin pään sisälle, muutoin ei voi 10-vuotiasta tyttöä saada kuuntelemaan itseään kuin idolina. Myrskytaivaan ainoa säihkyvä tähti Eero olikin, uskon osan kierosta huumorintajustani olevan hänen tarinoitaan kuuntelemalla omaksuttua. Mielenkiintoisia tarinoita ne olivatkin, ihme kun 12-vuotiaan aivot voivat kehittää sellaisia.

Pyyhkeen omistaja olikin porkkanaa terävämpi ja bongasi mummolasit nokkansa kärjessä juuri sopivasti poispäin kävelevän pyyhkeensä. Varmaan pyyhkeenrumilus on hänen itsetekemänsä, arvokas kuin palkintoruusu. Eriskummallisesti harppovin askelin hän nousi vedestä rantaan, aina vain vauhtiaan kiihdyttäen. Ilmeestä olisi täytynyt näpsäistä kuva, mutta nauroin maassa kirjaimellisesti kaksinkerroin. Pakko minun oli pelastaa Mikko, sen kuitenkin ymmärsin. Puusta sain tukea kammetakseni itseni ylös, naurun lomassa hengittäminen helpottui samalla. Astuin esiin viittomaan Mikon painamaan kaasua. Hän ymmärsi heti, ei tuhlannut edes aikaa vilkaisemalla taakse nähdäkseen säälittävän kääkän. Eikö mummeli ymmärtänyt, ettei tulisi saamaan pyyhettään takaisin.

”Juokse!” karjaisin saadakseni Mikkoon vielä lisää vauhtia. Itsekin karautin pakoon kuin pistoksen saanut kilpahevonen, Mikko laukkasi perässä. Kuntoni ei ole hyvä, juoksu on pallopelien jälkeen rasittavin laji. Karkuun juoksemista silti rakastan, tunne on mahtava ja silloin juoksen varmaan kovempaa, kuin ne jokaiselle luokalle kuuluvat huippu-urheilijat. Cooperin testissä kerrankin pääsin juhlimisen arvoiset 300 metriä eteenpäin. Hiirenloukkua pakoon sätkivät hiirulaiset olisivat minun juostessani heidän ohitseen hämmästyneet niin, että vauhti olisi hiljentynyt ja he olisivat murskaantuneet. Silti ovat muka loistosuorittajia liikunnassa.

Pääsimme vihdoin tarpeeksi kauas, vedin Mikon perässäni nurkan taakse piiloon ihan varmuuden vuoksi.

”Haluatko tietää, kenen pyyhkeen veit?” kysyin uuden naurukohtauksen kourissa. Äskeinen näky oli ollut paras pitkään aikaan, kuin sketsiohjelmasta varastettu.
”Kyseinen variksenpelätin asuu mun kanssa samassa talossa. Tulee aina välillä meille marttakerhon kokoukseen. Bongasin sen vedestä ja laskin sen varaan, että se on pullalla pulskiksi lellittyjen kauhukakaroidensa kera matkassa ja pyyhe kuuluu hänelle”, kerroin välillä hajoillen saaden Mikon liittymään nauruuni.

Osa 5: Hauskojen tyyppien hauskuus perustuu siihen, ettei heistä pääse eroon

Kuulin askeleita takaani, Mikko harppoi minut kiinni nahkabootseillaan. En osannut arvata hänen koskevan minua olkapäähän kuin pyytäen pysähtymään, mutta ilmeisesti en antanut hänelle vaihtoehtoja esittäessäni, etten kuullut hänen tulleen vierelleni.
”Minne sulla on noin hoppu?” hän kysyi kummastellen.
”Elämä vetää minua tähän suuntaan, se käskee olla pysähtymättä liian pitkäksi aikaa samaan paikkaan”, totesin laiskalla äänellä, vaikka virke olikin mukamas syvällinen. Mikko ei lannistunut, vaikka itse en olisi kyennyt tulkitsemaan sanojani muuten, kuin suorana kehotuksena lähteä vetämään vastakkaiseen suuntaan ja mielellään heti.
”Kävellään yhdessä, samaa matkaa”, Mikko päätti. Se ei todellakaan ollut mikään kysymys, jätkä ilmoitti tuosta noin vain liittyvän seuraani. Hemmetti, olin menossa kotiin. Missä vaiheessa järjen jättiläinen tajuaisi kurvata omalle radalleen?

Minulla ei tietenkään ollut mitään puhuttavaa Mikon kanssa ja ihme kyllä Herra Papupata itsekin löntysteli rennon hiljaisena vierelläni.

”Mennäänkö rannalle?” hän ehdotti, kun lähestyimme sinne johdattavan tien risteystä. Mielialani ja fiilikseni vaihtelivat jojon tavoin. Viiden minuutin ajan olen valmis kuristamaan ihmisiä, mutta seuraavassa hetkessä taas sovin yhteiskuntaan ja kuulun kesästä nauttiviin ihmisiin. Hetki hymyilyä ja naurua, sitten palaan ihmisiä raivoisasti keilaavaksi norsuksi. Ties mistä tuokin epätasapainoisuus johtui. Aurinkoisessa säässä kirmaavien ihmisten ympäröimänä ei ollut mahdollista mököttää pitkään, vaikka yritinkin pyristellä positiivisuutta vastaan. Se voisi olla eräs syy, miksi hyväksyin Mikon ehdotuksen. Sisälle päästessäni en enää onnistuisi leikkimään liiskattua hyttystä kitumassa elämänsä viimeisiä minuutteja, joten uuden päiväsuunnitelman tarvitsin joka tapauksessa. Mikko sellaista työnsi nenäni alle, joten miksi kieltäytyä.

”Hyvin voit mennä alusvaatteissa uimaan, jos tulee liian kuuma”, Mikko ehdotti itselleen tyypillinen leikkisä virne naamallaan. Välillä hänestä tuli mieleen koiranpentu, joka yrittää olla karski ja pelottava, vaikka elämän suola on kamppailu parhaasta nukkumapaikasta emon vieressä.

”Ei yhtään läpinäkyvää”, analysoin katsoen samalla kaukaisuuteen, ja heiluttelin osittain veden alla olevia jalkojani laiturin reunalla. Ranta kattoi suuren alueen, mutta puut ja muu kasvillisuus siellä täällä tekivät siitä silti kotoisan suojaisan. Yhdessä paikassa istuessaan ei ollut mahdollista tarkkailla jokaista rannalla olevaa ihmistä, eikä porukkaa onneksi ollut kuin ampiaispesässä. Lapsiperheillä oli päiväuniaika, hetki jota vihasin koko sydämestäni ollessani pieni kauhukakara. En koskaan olisi malttanut nukkua. Oman ikäisilläni puolestaan oli töitä, samoin monilla aikuisilla. Saimme omia kauimmaisen neljästä laiturista käyttöömme aiheuttamatta kenellekään punaista päätä ja savua syökseviä korvia.
”Älä tee vääriä tulkintoja. En minä sentään housut puristaen odota näkeväni sua vähissä vaatteissa”, Mikko puolusteli itseään väärinymmärretty ja sääliä kerjäävä ilme kasvoillaan. Katsoin häntä hetken ja räjähdimme molemmat nauruun kuin samanaikaisesta äänettömästä sopimuksesta. Juu, eipä tietenkään odottanut. Poikkeuksellisen suora ja erikoinen huumorimme pelasi loistavasti yhteen.

”Ihan tosi... Tiedän näkemättäkin, millaiset alusvaatteet sulla on päällä”, hän sai jokseenkin ymmärrettävällä suomella kerrottua naurunsa lomasta, pahimman hekotuskohtauksen jo pyyhkäistyä meidän ohitsemme. Katsoin häntä kummissani, kohotin kysyvästi toista kulmaani. Kohotetusta kulmakarvastani sain mielleyhtymän uteliaaseen, maakuopastaan taivasta kohti kuikuilevaan karvamatoon. Oli lähellä, ettei uusi naurupommi lentänyt kasvoilleni ja räjähtänyt siinä, saaden minut nauramaan kuin ekstaasissa oleva monivärinen papukaija.

”Ne ovat mustat, eikö totta?” Mikko kysyi voitonriemuisena ja jouduin nielemään totuuden, etten ole aina kovin salaperäinen tai arvaamaton. Olisi mahtavaa olla ihminen, jonka ajatuksista, tunteista, seuraavista liikkeistä tai elämästä kukaan ei ota selvää, mutta silloin varmaan täytyisi olla täysin tunnevammainen. Joku erikoinen psyykkinen sairaus, jonka takia toimii kuin robotti, jota ei ole ennalta ohjelmoitu tekemään mitään. Tai sitten olisin suosiolla suomuinen avaruusolio discopallolla varustettu antenni päässä.
”Jatkatko arvailua vielä? Mummomallia, pitsiä, läpinäkyvää... kiiltonahkaa?” autoin Mikkoa ja naurahdin viimeiselle vaihtoehdolle. Totesin, ettei elämääni kuvaava hamsterin juoksupyörä sittenkään pudonnut paikoiltaan liiskaten hamsteri-parkaa niin, että pulleista poskipusseistakin puristuisi kaksi lättymäistä frisbeetä. Minun kohdallani musta oli ainoa loogiselta tuntuva vaihtoehto, kukaan ei lähtisi veikkailemaan neonvihreää tai hempeää roosaa valkoisilla ruseteilla.

Heiluttelin edelleen rauhallisesti jalkojani lämpimässä vedessä, kun kaksi vahvaa kättä sysäsi minut kanuunan voimalla veteen. Vajosin veden alle, mutta sain räpisteltyä itseni epätoivoisesti veden pinnalle, joka vielä hkeinui putoamisestani syntyneen suuren pärskähdyksen vuoksi.

”Vitun idiootti!” karjaisin ihan ensimmäisenä päästyäni selville, miten päin itse olin ja missä suunnassa Mikko hekotti kippurassa kuin lankakerä. Yskin vettä pihalle keuhkoistani, hyvä etten tukehtunut tähän veteen. Yritin hapuilla pohjaa, mutta missään ei ollut mitään, mistä saisin otteen.
”Jalat ei edes yllä pohjaan!” karjuin vedessä säälittävästi pärskien. Toivoin naiset pulaan jättävän todellisen herrasmiehen pian nauravan liikaa pilalleen, ja vahingossa sen seurauksena mulskahtavan itsekin veteen. Mielellään lyövän päänsä samalla, jotta minä vuorostani saisin nauraa mielipuolen tavoin.

Osa 4: Vaihteeksi naurua äänessä

”Mulla ei ole mitään tyttöystävää”, huomautin koppavasti, hieman silmiäni muljautellen. Aluksi olin ajatellut leikkiä tuppisuuta, olla kommentoimatta mitenkään. Tarve oikaista asia oli silti suurempi, kuin halu palata kivien olemattomaan kommunikointikulttuuriin.
”Anteeksi! En arvannut teidän leikkivän söpösti kotia, äitiä ja isää. Onko teidän meininki makuuhuonee-”, Mikko uteli kuin jännille jäljille päässyt salapoliisi suurennuslasin kanssa. Ainoa vaihtoehtoni oli läimäistä häntä käteen saadakseni lause katkaistuksi. Mikko karjaisi yllättyneenä ja ei läimäisyni mikään neitimäinen ollut, joten saattoi tuntua vähän enemmän kuin leppäkertun laskeutuminen käsivarrelle.

Ihmetyksekseni en ollut ärsyyntynyt Mikon uteluista, pikemminkin jopa huvittunut. Hän osasi kerrankin käyttää aivojaan ja viedä keskustelun suuresta sinisestä joesta haarautuvaan pikkuruiseen jokeen, jonka vesi pulppuilee innoissaan ja suurta jokea paljon säihkyvämpänä. Se pisti hymyilemään. Poikkeuksetta taliaivot alkavat jankata, miten minulla on pakko olla tyttöystävä. Ovathan he nähneet meidät lääppimässä toisiamme sohvan nurkassa. Kaikkein 'fiksuimmat' yksilöt ymmärtävät vielä selittää yksityiskohtaisesti, kuinka he limainen kiilto silmissä ja kuolat poskella vahtasivat meitä lipittäen samalla boolia, etteivät vaan olisi kävelykunnossa. En osoita pienellä eleelläkään kuulleeni ihmissuhteisiini liittyviä puheita. Ei siksi että häpeäisin itseäni tai tekemisiäni. Voisin joku kaunis aamu pitää koululla satutunnin, mennä kuuluttamaan keskusradiosta hulluimmista seksikokemuksistani ilman mitään ongelmaa. Olen kertomatta asioistani siksi, että ne eivät kuulu muille ihmisille paskan vertaa ja he eivät tee tiedoilla yhtään mitään. Jos tekisivät, varmasti jakaisin anteliaasti tietoa.

”Ollaan me molemmat ajateltu pysyä ihan naispuolisina.” Äänessäni oli aavistus naurua. Mikolla oli yhtä erikoiset ja häpeilemättä ilmoille tulevat ajatukset kuin minulla. Ajatukset vellovat spiraalien seassa, pomppivat ylös ja alas, robottikädet venyttävät ja vanuttavat ajatuksia kutitellen samalla hauskoilla sormillaan. Lopulta kekseliäät, huvittavat ja moniulotteiset ajatukset muutetaan ulkoiseksi puheeksi. Prosessi on ihan erilainen verrattuna vain prässin läpi kulkeviin ajatuksiin, jolloin henkilön puhekin on tyyliä 'sain eilen uuden tietokoneen' ja minä kuolen kiinnostuksesta.

”Tämä oli ihan oikeasti ensimmäinen kerta, kun vastasin tuohon kysymykseen yhtään mitään”, suuni pälpätti leppoisasti huolimatta elämänohjeistani, joiden sääntö numero yksi on olla puhumatta idiooteille mitään noin henkilökohtaista. Mikko nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt lauseen paljastavan aika paljon minusta ja periaatteistani. Koska Mikko ymmärsi sen, hän myös onnistui lukemaan rivien välistä, miten kaikki muut ottavat saman asian esille. Tulevat silmät loistaen jakamaan neronleimauksensa, ja mieleeni nousee aina silloin kuva hullaantuneena kylvystä ylös loikkaavasta Arkhimedeksesta, kun hän keksi kuuluisan lakinsa. Osa oikeasti luulee olevansa nero saadessaan lampun syttymään päänsä päälle, jolloin säntäävät tuli hännän alla kertomaan Iian pukeutuvan miesten osastolta ostettuihin vaatteisiin, joten hänen on pakko haluta olla mies. Matematiikan tuntien oppien varaan ei kannata pohjustaa koko elämäänsä, se ei aina mene niin että yksi plus yksi on kaksi. Ihmiset ovat monimutkaisempia.

Oloni alkoi käydä turhankin virkeäksi. Lepattavaksi perhoseksi ei ollut vaaraa muuttua, mutta vikkelä ja määrätietoinen koppakuoriainen mustalla panssarilla minä kohta olisin. Vertasin usein itseäni koppakuoriaiseen, mistä lie avaamastani taikalampusta ajatus on alunperin pöllähtänyt savuna kasvoilleni, mutta tavallaan aika osuvaa. Minullakin on ympärilläni suojakuori, väritkin täsmäävät koppakuoriaisen kanssa. Nyt en halunnut olla virkeä, se oli vikana. Herätessäni tunsin itseni tappelussa alimmaiseksi jääneeksi, mutta nyt kaikki kivut ja surkea olo liukenivat kesäilmaan. Yritin saada niistä otteita, mutta kaikki pakenivat eri suuntiin ollen minua nopeampia. Nousin penkiltä, lähtisin kotiin surkuttelemaan itseäni.

”Hei!” penkille yksin ihmettelemään jäänyt Mikko huudahti. En kääntynyt vilkaisemaan penkin suuntaan. Teki mieli todeta 'hei hei vaan sullekin', mutta se olisi ollut liian ilkeää, joten en sanonut mitään.

Osa 3: Jörö ja Lystikäs joutuvat samaan tarinaan

Kotimme ei sijaitse missään ydinkeskustassa kiireisten ihmisten ja ruuhkan keskellä. Ei sillä, että tämä olisi niin suuri paikka, että ruuhkaa suuremmin ihan keskustassakaan olisi, mutta silti en tahtoisi asua siellä. On ihan virkistävää törmäillä välillä tuttuihin, vaihtaa pari sanaa heidän kanssaan. Jatkuvasti sellaista en kuitenkaan jaksaisi, kaipaan omaa rauhaa. Haluan olla mielummin erakkomummeli lenkkipolun varrella puluja ruokkimassa kuin citytorakka hengaamassa aina muiden kämpillä. Parinkymmenen vuoden päästä liityn marttakerhoon, ensin täytyy vain saada Se pois joukosta. Voisi onnistua, jos ryhtyisin Sen esimerkistä poliisiksi. Opettelisin jokaisen keksityn ja vielä keksimättömänkin taltutuskeinon ja sitten koittavassa fyysisessä tappelussa pääsen niskan päälle. Saa ämmä huomata, ettei enää voita minua poliisikoulussa opituilla jipoillaan, itkeköön lopultakin itse. Tuon jälkeen häivyn maisemista lopullisesti, en anna sen saada enää ikinä yhteyttä minuun. Miettiköön sitten kurttuisena vanhuksena itselleen villasukkia näprätessään, miksei voi lapsenlapsilleen väkerrellä suloisia pienoisversioita omistaan.


Syvälle synkkiin ajatuksiini vajonneena en ollut kiinnittänyt ympäristöön mitään huomiota. Nostin katseeni todetakseni kirkkauden piikittävän arkoja silmiäni, ihmisten pirteys puolestaan masentaa minua. Porukka hyppelee pilvettömästä kesäpäivästä nauttien ohuissa kesäkuteissaan. Minä en ole osannut hyppiä reiluun kolmeen vuoteen. En saisi lyijyn raskailta tuntuvia jalkojani samanaikaisesti ylös, silkkaa mahdottomuutta. Olo on muutenkin surkea, tappelun jälkeiset fyysiset kivut viimeistään muistuttaisivat, ettei minua ole luotu värikkääksi perhoseksi.

Pääsy vakiopenkilleni piristi hieman. Kulunut puupenkki saa vain toisen yksinäisen sielun kutsuttua luokseen. Kiiltävän siniset ja tyylikkäät penkit kauniilla paikoilla varastavat ihmisten huomion. Naurettavaa tietenkin, mutta kuvittelen aina samaistuvani ränsistyneeseen puistopenkkiin. Olemme toisillemme uskollisia, täytämme toistemme tarpeet. Minä en jätä sitä unohduksen maailmaan ja minä saan istua sillä rauhassa. Yhdessä olemme suojakuvun alla, eivätkä ihmiset huomioi meistä kumpaakaan.

Sytytin Marlboron punaisen ja aloin katsella hajamielisesti näkökenttääni osuvia ihmisiä. Kuvittelin heidän olevan pakoon päristeleviä kaloja meressä, ja minun tehtäväni on katseellani ampua värillinen tunnistusmerkki jokaisen kylkeen. Osuma saa heidät paniikkiin, sätkimään epätoivoisesti pyrstöt viuhuen vaaraa pakoon. En saa jättää yhtäkään merkkaamatta tai käy jotain hirveää. Kreisiä ajattelua, en kiistä sitä. Järjettömyys on parasta viihdettäni.

”Morjens!” Kenen täytyy karjua tervehdys tuollaisella voimalla? Penkki notkahtaa ja lähettää vihaisesti myllertävät aallot kuvitteelliseen mereeni. Kalat sinkoilevat vedenalaisissa pyörteissä, kuin olisivat joutuneet pyykkikoneeseen. Sinne menivät ne kalat, saakeli.

Hitaasti käänsin katseeni penkin toiselle reunalle jäätävä ilme kasvoillani. Kuka uskalsi häiritä elämäni suuntaa näin pahasti? Hyvä ettei tupakka pudonnut kädestäni järkytyksestä. Silmäni eivät kerenneet vielä edes käsitellä näkemäänsä, kun kaksi kättä nosti hiuksiani ja tyyppi kurkkasi korviini.
”Ei kuulokkeita”, hän totesi, kuin käytös olisi ollut normaalia. Kuluu hetki, mutta vihdoin aivoni alkavat yhdistellä tapahtumia. Pahoja aukkoja silti jää. Äskeinen tervehdys oli tullut viereeni istahtaneen hevarin suusta ja oli osoitettu minulle.
”Etkö muista minua?” hän kysyi ja nauroi hyväntahtoisesti perään. Eikö tollo voinut katseestani päätellä, ettei nyt kiinnostanut naureskella tuntemattoman äijän kanssa huonoille jutuille?
”Iikan mökkibileet kaksi viikkoa sitten perjantaina? Raksuttaa, raksuttaa?” hyypiö virnuili. Poliisikoulun käytyäni hankkiudun presidentiksi, ja määrään kaikille pakolliseksi kurssin, jolla opetellaan, miten ei ole suuri älynväläys mennä puhumaan ihmiselle, josta näkee sadan metrin päähän, että pää on jo muutenkin räjähtämässä. Kurssi täytyy olla hyväksytysti suoritettu ennen päivää, jolloin siirtyy täysi-ikäisten puolelle tai joutuu homeiseen rottaselliin kymmeneksi vuodeksi.
Bileet muistin. Tai no muistin ja muistin... Olin silloin kuin heliumia vetänyt varpunen tivolissa, mutta vannon, etten ole koskaan nähnytkään vieressäni virnistelevää vaaleahiuksista hevijätkää parralla. Osasi 'uljas nuorukainen' ministi ihmisiä tulkita, Luojalle siitä kiitos. Hän näki kai kasvoistani, että muistin bileet.

”Mikko. Pakko todeta, etten muista sun nimeä”, päiväni piristäjä jatkoi esittäytymällä ja työnsi samalla oikeanpuoleista kättään kasvojeni eteen. Harmi, ettei tupakan polttamiseen tarvittu molempia käsiä. Tai ainahan voisin kehittää uuden tyylin, mutta nyt jouduin vastahakoisesti kättelemään Mikkoa.

”Sini”, huokaisin liioitellun masentuneesti, mutta silti viesti ei mennyt perille.
”Huomaan kyllä, ettet muista minua. Ei me taidettu silloin vaihtaa yhtäkään sanaa, joten en ihmettele”, Mikko sepitti saaden vastaukseksi murhaavaa tuijotusta. Kultsi jatka vielä vähän, jooko? On niin helvetin ihanaa puhua kanssasi samalla kun yritän rentoutua tässä penkillä yksikseni.
”Sä puolestasi jäit helposti mieleen, peikkotyttö.” Mikko ei pettänyt minua, jatkoi pälpättämistä edelleenkin. Tällä kertaa hänen sanansa olivat muidenkin kuin hänen itsensä mielestä hauskoja ja hän taisi itsekin yllättyä. Nauroin heti kuultuani ilmauksen 'peikkotyttö', ja siinä räsähti minua ympäröinyt lasikuutio pirstaleiksi. Tunteet, kuten huvittuneisuus, pääsivät kosketuksiin ulkomaailman kanssa ja en pääsisi Mikosta eroon seuraavaan viiteenkymmeneen vuoteen, sillä jos tuo jaksaa puhua pitkästymättä yhtä eloisalle ihmiselle kuin kivi, mitenköhän kauan joutuisin kestämään tuota yhden vahingossa ilmoille päässeen naurahduksen seurauksena? Onneksi aina voi kylmästi, mitään sanomatta lähteä lätkimään.

Mikko oli arvaamattaan osannut valita hyvät sanat. Kakarana en ihaillut prinsessoja vaan peikkotyttöjä, halusin isona näyttää metsässä asuvalta ja olla yhtä kieron itsepäinen. Tyytyväisenä tiedän olevani ainakin puoliksi onnistunut. Rastat minulla on ollut jo 12-vuotiaasta. Silloin elin pahinta vaihetta tavoitellen naurettavilla keinoilla peikko-olemusta. En harjannut karheita hiuksiani koskaan. Kuka täysjärkinen tahtoo näyttää samalta Animal Rescue -sarjan kaltoinkohdeltujen eläinten kanssa!? Niiden raukkojen, joiden turkki on huovuttunut henkeä uhkaavaksi, eläimen itsensä painoiseksi taljaksi! Tilanteeni johti ajan kuluessa rastojen syntymiseen luonnollisesti, kiitän siitä hiuksieni luonnollista karheutta. Muistan kokemani ilon ja valaistumisen tajutessani hiuksistani muotoutuvan ohuita pötkylöitä. En ollut edes ajatellut rastojen olevan itseäni varten, mutta silloin siitä tuli itsestäänselvyys. Tuntisin itseni rottweileriksi puudelisalongissa, jos joutuisin luopumaan kaikkein omimmasta jutustani. Puoli identiteettiäni räjähtäisi taivaan tuuliin. Eivät hiukseni ihan itsestään täydellisiksi asettuneet, jouduin vähän muotoilemaan niitä huovutusneulalle, mutta pääsin kuitenkin helpolla.

”Varo vaan, nämä osaavat purra neniä poikki”, varoitin virnistäen ja nostin yhtä pikimustaa pötkylää häijy kiilto silmissäni, minkä jälkeen tumppasin tupakan maahan. Kenties Mikko pysyttelisi varuillaan.

”En nyt tiedä, pitäisikö uskoa vai ei. Jos soitetaan tyttöystävällesi ja varmistetaan? Oli sillä itsellään nenä matkassa vielä silloin perjantaina”, hän jatkoi vitsailua. On pieniä puroja, ne virtaavat kaukanakin toisistaan ja eri suuntiin. Lopulta ne kaikki silti yhtyvät yhteen suurempaan. Minusta tuntuu samalle hyvin usein puhuessani puolituttujen kanssa. Aiheesta riippumatta päädytään tiettyyn suuntaan, aiheeseen josta en tahdo puhua. Vedin suuni tiukaksi viivaksi, edes ohut paperi ei olisi mahtunut siitä läpi.

Osa 2: Itkeminen on heikkoutta

Laskeuduin varovaisesti istumaan suihkun lattialle ja vedin jalat koukkuun vasten kehoani. Vesi valui päälleni ja veden matkassa loputkin meikit valuivat viemäriin. Nojasin seinään, katselin varpaitani. Mustat kynsilakat voisi poistaa ja tilalle laittaa uudet, nykyiset olivat päässeet halkeilemaan rumiksi. Toisaalta ei jollain helvetin varpaankynsillä mitään väliä ole, ei kukaan edes näe niitä kenkieni läpi. Nyt tuntui, että helppo asia, kuten kynsien maalaaminen, pistäisi koko huoneen pyörimään silmissä. Hengittäminenkin oli valtava ponnistus verrattavissa Mount Everestille kiipeämiseen.

Tutkailin alastonta vartaloani. Ei missään suurempia jälkiä, ei ainakaan vielä. Ilmestyisi edes kolme mustelmaa, jotta voisin koskettaa niitä huomenna ja elää uudelleen tämänhetkisen olotilani. Purin huultani kaikin voimin silmät kiinni. Eikö minuun voisi sattua edes vähän enemmän? En tuntenut muuta kuin väsymystä ja voimattomuutta! Halusin kärsiä, tuntea kipua ja vuodattaa kyyneleitä kilpaa suihkusta paineella tippuvien vesipisaroiden kanssa. Olisipa mahdollista itkeä kuin suihku ja raapia ihon alta verisuonet näkyviin, murtaa oma kätensä lyömällä se vasten kaakeleita.

”Ärghh!” huusin vihaisena ja potkaisin kantapäälläni laattalattiaa. Kipu sivalsi läpi vartaloni, karjuin kasvot vääristyneinä hirviömäisiin ilmeisiin.

Jo kertaalleen laantunut viha nousi uudelleen. Vihasin sitä henkilöä entistä enemmän, vaikka tavoitteeni on suhtautua siihen kuin sitä ei olisi olemassakaan. Elää vain isän ja pikkuveljen kanssa, olla näkemättä ja kuulematta Sitä. Hitto! Minunhan piti olla henkisesti vahva, mutta olinkin heikko. Heikko! Hakkasin molemmin nyrkein otsaani, minkä jälkeen yritin töppökynsilläni raastaa poskiani. Kyyneleitä pursusi ulos siihen malliin, että kohta täytyisi juoda viisi litraa vettä tai kuihtuisin hoitamattoman ruukkukasvin tavoin. Jonkun ruman ja oksettavan kahden euron Halpahallikasvin tavoin. Kukaan ei edes kaipaa sellaista kasvia. On vaan onnellinen päästessään siitä vihdoin eroon.

En saisi itkeä. Rikoin itselleni antamaa määräystä. Käskyn rikkominen lisäsi haurauden tunnetta. Täytyy olla harvinaisen vajaa ihminen, jos ei kykene pitämään omista käskyistään kiinni. Vihaan heikkoutta ja itkemistä. Itkeminen on heikkouden merkki, en halua olla heikko. Haluan noudattaa ainoaa elämänohjettani.

”Mä en itke ikinä”, murisin hampaideni välistä, mutta purskahdan vain entistä lohduttomampaan itkuun.
”Etkö osaa pitää kiinni mistään? Ilmankos koko elämä hajoaa kuin palapeli. Kaikki sata palaa heitetään lentokoneesta maahan. Niitä palasia ei saa enää koskaan takaisin.” Yritän lopettaa itkemisen puhelemalla vihaisesti itselleni, seurauksena vain suurempia kyyneleitä. Syvällä sisimmässäni haluan kuitenkin itkeä, sillä silloin oloni on ihanan surkea.

Heräsin kesäauringon täyttämään huoneeseen. En ilmeisesti muistanut sulkea verhoja ennen sänkyyn rojahtamista. Silmäni olivat ihan turvoksissa, oikeastaan niin koko naama, mutta nautin tunteesta. Surkea olo ei ollut kadonnut unen mukana, joten raahustin tyytyväisenä keittiöön. Vilkaisin valkoisia kaappeja jaksamatta avata ainuttakaan. Ei sittenkään ole nälkä, halusin vain päästä nopeasti vehreään ulkoilmaan ja tuntea hennon tuulen kasvoillani. Naurahdan käheästi ristiriidalle. Mitä nimittäin aioin mennä puhtaaseen ulkoilmaan metsäpolun varrelle tekemään? Tietysti vetämään päivän ensimmäisen tupakan. Voisin polttaa sisälläkin, olen yksin kotona ja ylipäätään lakannut letkauttamasta korvaanikaan huudoille, kuinka saastutan koko kämpän ja aiheutan itseni lisäksi muille keuhkosyövän, eikä Se voi kokoontua marttakerhoinensa juoruilemaan vastakkaisen talon Miisan uudesta rumasta kissasta ja katin ruokavaliosta, sillä herranjestas eihän tähän huusholliin kehtaa ketään kutsua. Saavat kuulemma kaikki sydäninfarktin jo syntisen 'tupakka'-sanan kuulemisesta, saati jos saisivat tietää, että yhden marttakerholaisen tytär tupakoi. Hui hui sentään.

Ulkona on auringon kirkkaudesta päätellen läkähdyttävän kuuma, mutta vedän siitä huolimatta vakiovaatteet niskaan. Polvipituiset maastohousut armeijakuvioinnilla ja seuraksi väljä musta toppi. En ole ikinä viihtynyt tiukoissa paidoissa, bändipaidat ja muut vastaavat ovat muodostuneet minun jutukseni. Nahkarotsi on pakollinen varuste, sitä ilman ei voi astua ovesta ulos ja taskuissa kulkee kaikki tarpeellinen.

 

Lähes läimäisin jo ulko-oven takanani kiinni, mutta onneksi hoksasin avainten saattavan olla ihan hyvä idea. Se työskentelee poliisina, tulee vasta illalla kotiin ja isä samoihin aikoihin. Sasu huitelee ties missä. Meidän talostamme löytyi hissikin, mutta yleensä käytän portaita. Ne voi astelle rennosti alas, eikä ole suurta vaaraa törmätä marttapoppoon jäseniin, jotka kulkevat hissillä. Joukko tosin taitaa olla täynnä kuuroja ja puolisokeita. Eivät ole kertaakaan valittaneet tai edes puolella sanalla ilmaisseet kuulleensa meidän asunnossamme käytävistä riidoista. Tai ehkä typerät muijat luulivat eilen illalla maanjäristyksen koittaneen ja piiloutuivat kaniiniensa kanssa pöydän alle, kun katto ja seinät tärisivät minun paiskuttaessa lattiaa jaloillani.

Osa 1: Kaverit vain luulevat tuntevansa minut

”Auuuu! Mun selkä murtuu!” karjuin kurkku suorana. Kasvoni olivat jäykistyneet vihasta mielipuolisen raivohullun kasvoiksi. Kukaan tuttuni ei osaisi olla mitenkään päin, jos näkisivät edes kuvan tästä. Yksikään heistä ei uskoisi tämän olevan totta ja hämmentyneinä joutuisivat lopulta myöntämään itselleen, että paskaakaan he minusta tuntevat. Häipyisivät kaikki sekopäisestä elämästäni, jonka itse miellän normaaliksi. Kai sitten ajattelen sairaalla, oudolla tavalla ja olen tunnevammainen yksilö, mutta ei kiinnosta pätkääkään. Turhaan ne läheisimmätkään kuvittelevat minut tuntevansa, todellisuudesta heillä ei ole kärpäsen paskankaan vertaa tietoa! 'Joo Sini on vähän ongelmalapsi, väittelee aina vanhempiensa kanssa ties mistä, hahahaa. Esimerkkinä se keskustelu röökeistä, siitähän Sini eilen kertoi, hahaa, se oli hauska juttu.' Välillä tekisi mieli karjaista, ettei se todellisuudessa ihan noin mene. Viha, puhtaaksi tislattu ja silmitön viha, tätä se on.

”Onko kuulossa vikaa? Vai oletko ihan saatanan typerä?” karjuin ja aistin pullistuneet verisuonet otsallani. Todella tuntui, että ne voisivat räjähtää, enkä millään päässyt eroon kyseisestä inhottavasta tunteesta. Löisin ämmää salamana, jos se ei olisi fyysisesti mahdotonta. Kunhan vain saisin käteni vapaiksi, en pysyisi enää roudussa ja räjähtäisin tornadona välittämättä mistään. Hakkaisin sen naaman niin tohjoksi, että kasvojensiirto odottaa.

”Häivy! Päästä jo irti!” Voimat ja tulisuus alkavat kummasti huveta puolen tunnin jälkeen. Ei niin saisi käydä, minun on pakko voittaa tämä. En saa antaa periksi.

”Häivy! Päästä irti. Nyyyyt!” Huusin vihan ja väsymyksen kyyneleet poskillani. Taistelin väsymystä vastaan, mutta järkähtämättömyytensä, ylivoimaisuutensa ja ominaismassansa vuoksi kalliota on mahdotonta hakata nyrkein hienoksi pölyksi. Tajuaa, että tämä voi päättyä vain yhdellä tavalla, itse on kastematona ongenkoukussa. Varsinkin kun ämmä on liian oppinut voittamaan nämä tilanteet. Olin huutanut samoja käskyjä raivoisasti kuin karmivaan harhamaailmaan joutunut narkkari, mutta se on pysynyt vaiti ja liikahtamattomana. Olen potkinut vimmatusti jalkani kipeiksi, mutta en ole osunut kuin muutaman onnettoman kerran muuallekin kuin olohuoneen lattiaan. Kädet puolestaan ovat täysin poissa käytöstä. Niistä on yhtä paljon hyötyä, kuin jos ne olisi kahlittu käsirautojen avulla kohti kattoa.

Väsyneenä ja turhautuneena aloin hyväksyä tappioni, se oli varmaan suu maireassa hymyssä ja pari hassua hikikarpaloa otsallaan. Parempi vaan etten pysty näkemään sen inhottavia kasvoja. Vihaan niitä kasvoja kaikista eniten. Enää en jaksaisi edes lyödä sitä turpaan, tahdoin vain käpertyä omaan sänkyyni nukkumaan. Tai voisin nukkua tässäkin! Kovalla lattialla hiukset rupikonnan kyyneleistä ja räästä limaisina, samoin koko naama ja jopa puulattia allani. Meikit ovat juosseet ties minne, tiedän näyttäväni pelottavalta, sopisin kauhuleffaan aiheuttamaan enemmän pelkoa kuin elokuvan The Ring Samara-tyttö. Kerran meikkien valuttua pitkin poskini onnistuin pelästymään omaa peilikuvaani, mutta tämänhetkistä ulkomuotoani ei voi edes verrata siihen. En tunne itseäni edes ihmiseksi. Elävältä haudattu, sitä ennen kekseliäillä tavoilla kidutettu ja sitten raiskattu tyttö sopisi roolikseni. Ei joku tarvitsisi roolin näyttelijää nyt heti? Ei tarvitse turhaan maksaa maskeerajalle.

Tuijotin vain lattiaa, en tahtonut katsoa muualle tai se näkisi äänettömästi, mutta ankarasti itkeneet kasvoni. Varmaan se oli tajunnut minun itkevän, mutta ehkä luuli itkemisen alkaneen vasta kun rauhoituin aloilleni ja lakkasin yrittämästä päästä irti sen otteesta. Oikeasti itkin puolisen tuntia kestäneestä raivoamisesta ja vapaaksi riuhtomisestani ainakin puolet. Liikkumattomuuteni johti lopulta johonkin, käteni vapautettiin puristavasta otteesta ja irvistin vapaaksi purkeutuvalle kivulle. Vedin kädet pääni alle tueksi. En ajatellut mitään vieläkään. Pääni oli tyhjä, vaikka voisi kuvitella minun kantavan kaunaa tai olevan syvästi vihainen niin kutsutulle äidilleni. Suhtauduin siihen kuin robotti robottiin, viileästi kuin jää ja suomatta ensimmäistäkään ajatusta sille.

Heräsin mieluusti kipuihin ja inhottavaan oloon. Olin samassa makuuasennossa mahallani edelleen. Silmät olivat muurautuneet umpeen, jouduin kiskomaan muutaman ripsen irti, sillä halusin äkkiä taas nähdä maailman. Ripsien vetäminen on yksi suurimpia kylmien puistatusten aiheuttajia, mutta siitä aiheutuva inhotus kestää vain sen hetken. Tiedostan kyllä itsestäni löytyvän pienen masokistipirun piirteitä.

Se ei enää istunut valaan painollaan selkäni päällä, joten sain kokonaisvaltaisesta heikotuksesta huolimatta kammettua itseni tutisevien jalkojeni varaan. Huterin askelin lähdin laahustamaan läpi pimeän ja äänettömän asunnon suuntana pieni kylpyhuone. Minut valtasi aavemaisen kolkko olo, mutta vaaran tunne oli selittämätön. Tiesin sen jo olevan nukkumassa ja tilanne oli ohi. Tapahtumista ei juoruttaisi kenellekään, eikä kumpikaan enää muistelisi tätä, sillä kumpaakaan ei kiinnosta. Sopi loistavasti, sillä en ottanut tätäkään tappelua henkilökohtaisesti. Kaikki oli minulle toimintaa ilman ajatuksia ja tunteita. Ikään kuin 'bisnes bisneksenä'.