Osa 36: Kaksi suojeluskoiraa plus yksi niitä muistuttava ihminen

Istuin yksin omalla penkilläni, sillä puiston ränsistyneellä penkillä, joka ei sopinut yhteen uusien penkkien kanssa. Ehkä sitä ei oltu huomattu silloinkaan, kun toiset maalipintansa vuosia sitten ulos sylkeneet penkit oli kuskattu kaatopaikalle kiiltävien tieltä. Nytkin yö tuntui lyövän pimeämmin minun penkkini kohdalle, muualla kesäyö oli valoisa päivän synkästä sademyräkästä huolimatta. Päivän tapahtumista minua muistutti vain sadepisaroilla koristeltu nurmikko paljaiden jalkojeni alla, sillä Mikon luota lähtiessäni en ollut jaksanut yrittää käydä taistoa uitettujen tennareideni kanssa, vaan olin antanut niiden keinua hiljakseen kävelyni tahdissa retuuttaessani niitä katkeamisella minua pelottelevista nauhoista. Nyt tennarit istuivat penkin jalkojen juuressa kuin kaksi uskollista suojeluskoiraa. Uitettua suojeluskoiraa, joiden luut oli heitetty happoon ja nahat rullattu mankelista läpi, jotta ne eivät voisi turvata selustaa edes nukkaiselta tiskirätiltä, joka päättää kostaa kokemansa vääryyden hyppäämällä lemuavana tunkeutumaan kivuliaasti sieraimiin ja liisteröimällä suun vuosien varrella keräämällään limalla umpeen.

En laskenut kuluneita minuutteja, istuin yksinäni rauhassa unohduksen ja pysähtyneen ajan kuplassa ajattelematta yhtään mitään. En miettinyt, saapuisiko Elvis istumaan vierelleni. Oikeastaan uskoin hänen saattavan kävellä ohitseni huomaamatta minua varjojen seasta enkä silloin vaivautuisi kiinnittämään hänen huomiotaan. Elvis kuitenkin halusi löytää minut, hän pyyhki kosteaa penkkiä kädellään ja istahti penkin toiselle laidalle jättäen väliimme kunnioittavan tilan, josta olisi voinut taskulampun valossa lukea hiljakseen lahoavan penkin tarinan. Minä en olisi myöntänyt tilanteessa olevan tulkittavaa, mutta hän kuitenkin tulkitsi oikein, eikä alkanut heti sylkemään kiinnostuneita kysymyksiä kasvoilleni eikä lohikäärmeen pitkällä, haaraisella luikerokielellä alkanut kasvojani sivellen maanittelemaan minua laulamaan satakielen herkästi pirstaloituvalla, mutta koko lähiseudun taloihin savupiippujen kautta sukeltavalla äänellä sen päivän tarinaa.

"Kenen vaatteet sulla on niskassa?” Elvis avasi keskustelun, huomasin hänen silmiensä valon hieman hiipuvan kysymyksen kohdalla, vaikka soin hänelle ainoastaan nopean vilkaisun kysymyksen puolivälissä. Hän ei ollut varma, halusiko tietää vai ei.

”Missä lukee, että mun täytyisi pukeutua haalean väriseen mekkoon ja korkokenkiin?” tuhahdin matkalla itsensä ruoholla kuorruttaneita varpaitani tuijotellen. Hiukseni valahtivat kasvojeni eteen, mutta määrätietoisesta sivuun ohjaamisesta huolimatta ne valahtivat naureskellen takaisin. Huokaisin hiljaa ja kohotin katseeni nostaen samalla likaiset jalkani penkille.
”En tarkoittanut, että häpeäisin olla sinun seurassasi”, hän vakuutti hyväntuulisesti hymähdellen uutuutta säihkyvissä vaatteissaan. Sontaläjässä kierinyt emakko ja näyttelykuntoon trimmattu puudeli, ne me olimme.
”Mutta itseasiassa mulla olisi mahtava ehdotus! Tykkäätkö näyttelemisestä?” Elviksen tyyni ääni pongahti yhtäkkiä kovaa kuin kanteleen aiemmin sovinnaisen rauhallisesti näpytelty kieli, jonka kovakourainen lapsi tarkoituksettomasti katkaisee, kun ei ymmärrä ettei kaikkea voi käsitellä norsun voimalla. Pelkäsin, että innostunut Elvis itsekin syöksähtää kohti avaruutta jättäen ainoastaan prässätyt housut muistoksi itsestään.

”Loppukesästä meidän suku pitää jokavuotiset grillijuhlat mun tädin huvilalla”, Elvis aloitti minun pyöräytellessä silmiäni. Tietenkin hänen sukulaisillaan on jokaisella kolmikerroksinen rantahuvila siroilla kalusteilla ja vaaleilla väreillä sisustettuna. Rannassa kelluu kymmenen moottorivenettä, joilla voidaan järjestää kilpailuja sillä välin kun palvelijat kauluspaidoissaan grillaavat kahdeksalla tapahtumaa varten ostetulla uutuusgrillillä. Koskaan aallot eivät pillastu, nouse takajaloilleen, ja aurinko hellii heidän pehmeitä ihojaan aina. Heillä olisi varaa maksaa säätä hallitsevalle pikkumiehelle, joka istuu kuun reunalla tarkkailemassa alhaalla näkyviä tapahtumia suurennuslasinsa läpi, tylsinä hetkinä valjastaa meret ja käskee niiden hyökätä rakennusten päälle, kuristaa ihmisiä syleilyynsä. Pikkumies ei kuitenkaan peri maksua, hän suo eliitti-ihmisten nauttia huolettomasta elämästään ilman, että yksikään auringon välkkeessä aidolta kullalta näyttävä hius ponnahtaisi aivot solmuun saavan kireästä poninhännästä ylös. Elvis hymähti ja esitti läimäisevänsä minua reaktioni vuoksi, mutten edes hätkähtänyt.

”Olisi ihan huippua, jos haluaisit esittää mun tyttöystävää ja järkyttää sukua”, hän ehdotti nauraen niin, että valkoiset helmihampaat hohtivat hämärän keskellä. Omat huulenikin tavoittelivat korkeuksia, ymmärsin oitis, millaista tyttöä hän tarvitsi. Täytyisi pukeutua verkkoon, nahkaan ja niittiin, kiroilla ja puhua elämän viihteestä avoimemmin kuin yksikään juhlien nainen uskaltaisi edes valkoisen lukkopäiväkirjansa uumeniin kuiskata. Avasin jo suuni nauraakseni, että Iia loihtisi kasvoilleni kunnon sotamaalauksen, kunnes muistin ettei tulisi sivelemään kasvojani kutittavalla meikkisudilla eikä taitavalla kielellään. Uuden käänteen saaville juhlille höröttäen lupauduin lähtemään Elviksen daamiksi. Ei helvetti siitä tulisi hauskaa, hämmentäisin ihmisiä niin, etteivät he enää edes osaisi kuvitella pahempaa olevan tulossa!

”Saanko harjoitussuudella sua?” Elvis kysyi virnistäen ja hänen silmäkulmassaan välkkyi taskulamppu, joka ei tiennyt käynnistyäkö vai sammuako, joten se tarkkaili tilanteen etenemistä valoaan rämpyttäen. Elviksellä ei ollut tapana katsoa minua tähtisilmin, mutta pelkäsin silti hänen haluavan suudella minua liian tosissaan. Hän oli syvällinen ihminen, joka ei tehnyt mitään listaamatta ensin plussat ja miinukset, laskematta todennäköisyyttä ja hämmentämättä tunteitaan kattilassa yrittäen saada aineksista jotain valmista ja tunnistettavaa.

Osa 35: Taidan olla Marsista

”Ota koppi”, Mikko komensi, kuulosti kuin hän olisi mumissut tyynyn läpi siansaksaa, jonka nollavaihteella käyvät aivoni kuitenkin saivat siansaksa-suomi -sanakirjan avulla käännettyä ainakin melkein suomeksi. Hitaasti, kirjain kerrallaan aivoni äänsivät kyseiset kaksi sanaa minun yrittäessäni pysyä perässä huolimatta vaikeuksista hahmottaa ylipäätään mitään. Jokin pehmeä syöksyi vatsaani päin valoakin nopeammin, joten en nähnyt sen lentorataa. Havainnoin pehmeän asian vasta sen osuessa vatsaani, josta se jatkoi putoavan hissin tavoin matkaa varpailleni. Minua ahdisti valtavasti tietää 500 kilogrammaa painavan hissin korin lähestyvän paljaita varpaitani, mutta jalkani kuin hievahtamattomat kivenmurikat, jotka oli vielä varmuuden vuoksi sidottu paikoilleen. Alistuin kohtalooni puristaen silmäni umpeen juuri sillä hetkellä, kun mieleni teki karjua kivusta hissin iskiessä varpaani mustiksi lenkkareille yliastutuiksi koppakuoriaisiksi. Purin hampaani yhteen ja raivoisasti pakotin silmäni entistäkin tiukemmin kiinni. Onnistuin olemaan päästämättä edes hiljaista metsähiiren vinkaisua ja varpaideni oltavat alkoivat tuntua suloisen lämpimiltä. Ne olivat vähän kuin kananmunat hautomossa.

Kaksi suurta kättä tarttui määrätietoisesti olkapäistäni ja ravitseli varovasti, jolloin minun oli pakko avata silmäni, vaikken olisi tahtonut nähdä taivaalta varpailleni pudonneen hissin aiheuttamaa hävitystä. Räpyttelin sateen kastelemia ripsiäni pariin kertaan, silloin kaikesta tuli hieman selkeämpää. Huone tuntui hieman huojuvan ja pelkäsin lampun putoavan katosta aiheuttaen tulipalon, mutta näin Mikon kasvot yllätyksekseni tarkasti hänen silmänsä peittävää sumua lukuunottamatta. Hän kumartui ottamaan suloisen pehmeyden pois varpaideni päältä ja komensi minua nostamaan käteni ylös, jotta sai puettua lämpimän hupparin päälleni. Tunsin oloni säikähtänytttä kanaa aivottomammaksi, elelin maailmassa jonka hännästä oli mahtodonta saada otetta kaiken ollessa vain yhtä sekavaa mössöä. Yritin hämmentyneenä päätellä, mikä kuului todellisuuteen ja mikä oli pelottavaa harhaa. Vahvoilla huumeilla päänsä ikuisiksi ajoiksi kuperkeikkaa heittäväksi saaneet varmaan pohtivat vastaavia kysymyksiä päivittäin, mutta minä en ihan oikeasti ollut vetänyt mitään, vaikka ilmeisesti Mikkokin sitä epäili. Horjuin huoneen mukana Mikon yrittäessä pysyä itse pystyssä ja huolehtia siitä, etten halkaisisi päätäni kaatuessani laattalattialle samalla kun hän puki minulle mustia collegehousuja ja lopuksi kiristi ne vyötäröltä pussimaiseen muotoon, jotta ne eivät syöksyisi puremaan pienillä hampaillaan nilkkojani heti hänen päästäessään irti.

Selkääni pitkin lipuvia piikkejä pehmensi päälläni oleva huppari, eivät pienet piikit muutenkaan olisi kipeää tehneet. Jokaisen silityksen myötä mieleni selkeni hieman, vaikka tahallani yritin laittaa vähän vastaan ja pysytellä sumuisessa olotilassa.

”En ole mikään paijattava piski”, tiuskaisin vetäen myrskyisällä otteella Mikon käden pois selästäni. Tartuin häntä ranteesta, vedin mustan piikkisormuksen hänen sormestaan ja heitin sen lentämään väärin laukaistun avaruussukkulan lailla päin julisteilla vuorattua seinää. En halunnut saada tietää, kuinka monta tuntia olin istunut siinä samassa intiaaniasennossa keskellä sänkyä hänen silitettävänään, sillä tieto olisi saanut minut oksentamaan. Silitys oli melkein kuin lohdutusta.
”Kyllä mä uskon sun vähän olevan. Tyhjin silmin, melkein väkipakolla, yritit saada minut harrastamaan seksiä kanssasi. Syytä siihen mä en tiedä, mutta välitän susta niin älyttömästi, etten anna sen tapahtua sun ollessa sellaisessa mielentilassa. Näet älyttömästi vaivaa peittääksesi kaiken herkkyyden, mutta-”
”Haluaisit mun kaulaan siis pannan? Ja lisäksi hihnan osoittamaan, ettei minulla ole omaa tahtoa?” keskeytin Mikon avautumisen, sillä sitä pidempään kuunnellessani olisin ajatunut niin epätoivoiseksi, että olisin varmaan yrittänyt itsemurhaa hyppäämällä sängyltä pää edellä puulattialle parempien tapojen puutteessa. Rakkaudentunnustukset olivat viimeinen asia, mitä sillä hetkellä toivoin kuulevani.
”Siihen kaulapantaan voisi vielä ripustaa ikuista sitoutumista kuvaavan lukon”, ehdotin nyrpeä ilme kasvoillani.

”Tiedätkö, aina en pysty käsittämään, mistä sä ongit noin kummallisia ajatuksia”, Mikko hymähti loukkaantumatta yhtään töykeästä käytöksestäni. Jos roolit olisivat toisin päin, hän olisi lentänyt jo ikkunan kautta niskaperseotteella ulos laajassa kaaressa jalat harallaan kuin mikäkin oranssina pallona ilmassa liitäessään rääkäisevä kissa, sillä en olisi vaivautunut poistamaan ongelmaa ulko-oven kautta nopeammankin tavan ollessa olemassa.

”Ehkä mä olen Marsista”, ehdotin tylsällä äänellä olkapäitä samalla kohauttaen. Välillä tunsin itseni eri planeetalta kotoisin olevaksi, joten se voisi oikeasti olla loistava selitys häntä viuhottaen kattoa kohti loikkivaa jättikokoista kuolakoiraa muistuttavalle elämälleni. Räpiköivä ampaisu kohti yläilmoja, katonrajassa heiluvia hämähäkinseittejä, sitten litteäksi läjäksi liukkaalle parkettilattialle putoaminen, jonka jälkeen uusi ampaisu ylös. Tasaisesti lattialla eteenpäin kävellessäni sopisin enemmän yhteen muiden kanssa.
”Ainakaan sun iho ei ole vihreä”, Mikko totesi tahallaan virnuillen kuin ensimmäistä kertaa paljasta ihoa nähnyt finninaamainen teinipoika ilmaislippis päässään. Jälleen kerran hän oli liian samankaltainen kanssani, olisin itsekin ottanut ilon irti ja huomauttanut asiasta hänen asemassaan ollessani, vaikka kukaan tylsä bisnesnainen tai -mies salkku kädessä ei olisi nähnyt puolialastomuudessa mitään vitsailemisen arvoista. Ikävää Mikon kannalta, silmäruoka ei ollut ollut mitään suklaalla ja mansikoilla kuorrutettua. Muotoja minulla ei ollut niin paljoa, että saisin maalaisjuntit kuolaamaan näylle vaikka kuinka vartaloni kauneutta esitteleviin asentoihin taipuisinkin, eikä alusvaatteitani ollut vaaraa sekoittaa vartalon ympäri kiedottuihin narunpätkiin. Pidin kyseiset ajatukset sisälläni ja pyöräytin vain silmiäni Mikon huomautukselle ihonväristäni.

”Saanko mä lainata tietokonetta?” kysyin keksittyäni keinon, jolla saattaisin saada yhteyden Elvikseen. Mikko nyökkäsi musiikkiaiheisia lehtiä sekä tummanpuhuvaa krääsää pursuavan työpöytänsä suuntaan. Käännettyäni läppärin ruudun piiloon Mikon katseelta näppäilin itseni sisään Facebookiin ja avasin keskustelun Elviksen kanssa, vaikka sillä hetkellä hänen nimensä perässä ei ollutkaan vihreää palloa. Olin jo aikeissa lähettää viestin, jossa kysyin tulisiko hän puistoon seurakseni, mutta kumitinkin viestin ja muotoilin uudelleen. Ilmoitin olevani puistossa. Sama asiahan molemmista välittyi, halusin hänen seuraansa. Asialla oli väliä vain minun päässäni, mielestäni oli pienempi paha ilmoittaa olevansa jossain kuin pyytää jotakuta tulemaan sinne seurakseen. En tiennyt oliko Elvis aktiivinen kävijä vai kirjautui sisään kerran viikossa, mutta vannoin itselleni, ettei minua haittaisi, vaikkei hän tulisikaan. Sitten kirjauduin ulos Facebookista ja nousin seisomaan.

”Nämä jättivaatteet tippuvat tuonne kadulle minun kävellessäni”, nauroin ja kiskoin Mikon lainaamia housuja ylemmäs, jolloin hän hyppäsi ylös sängyltä paljon ketterämmin kuin hänestä olisi mustaan farkkuun ja nahkaan pukeutuneesta ulkokuoresta uskonut. Hän tuli luokseni ja vei kätensä selkäpuolelleni, tarttui housujeni reunasta kiinni. Sisälleni vyöryi viileän kesäillan, heikon tupakansavun ja nahkan tuoksu, nahkan pystyi haistamaan vain kun todella keskittyi erottelemaan eri ulottuvuuksia vartaloani vasten painautuneen ihmisen vivahteikkaasta tuoksusta.

”Näytän hopparilta, joka on sähköä säästäessään vahingossa napannut pimeästä kaapistaan mustan bändihupparin”, vitsailin kasvot lähellä Mikon kasvoja, jolloin tunsin hänen hengityksensä hentona tuulena vasten kasvojani. Painoin suukon hänen huulilleen, joiden pehmeyttä rosoinen parta tasoitti. En halunnut alkaa analysoimaan suukkoa, miettimään teinkö sen koska oikeasti halusin vai pystyinkö perustelemaan suukon sillä, että Mikko odotti jotain sellaista tapahtuvaksi ja halusin miellyttää häntä. Se ei ollut edes suudelma, mutta kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun tein jotain sellaista Mikon kanssa tosissani. Olimmehan me kerran aikaisemmin suudelleet puistossa, mutta se oli ollut vain pelleilyä.
”Mun täytyy nyt mennä”, ilmoitin ja vedin hänen vastahakoiset kätensä irti itsestäni.
”Hey hey, dude”, ilmoitin vielä hänen huoneensa ovelta hopparien kehonkieltä koomisesti matkien ja onnistuin saamaan Mikon nauramaan liikkeilleni.

Osa 34: Alusvaatteet ovat mustat, kaikkeen muuhun se onkin liian iloinen väri

”Odota”, Mikko pyysi hiljaa, mutta ei meidän tarvinnut mitään odottaa. Pikkusiskolleen hän voisi kymmenen vuoden kuluttua pitää varoittelevan saarnan, ettei pojan kanssa tarvitse tehdä mitään ennen kuin jokainen pelko on hypännyt hänen päästään seuraavan pikkutytön päähän, jotta tuo puolestaan voi aikanaan saada epävarmuuden loikkaamaan seuraavalle sukupolvelle, jotta he eivät aloita aikuisten leikkejä samaan aikaan Barbie-leikkien kanssa, ja aloittaa itse testaamaan huvipuistojen vaivalloisesti korvia vihlovan narinan säestämänä eteenpäin nytkähteleviä karuselleja sekä nopeudellaan korvat lukkoon naksauttavia vuoristoratoja, joka hiukset pystyyn nostavassa, seinäjyrkässä alamäessä saa aivot lentämään matkasta aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin.

”Näytät lentelevän jossain ihan muualla kuin tässä hetkessä minun kanssani”, hän väitti, yritti kiemurrella allani säädyllisempään asentoon. Päätin, että ilmoittaisin Mikolle tämän olevan hänen elämänsä tilaisuus. Hän saisi naida minua kaikin voimin jättäen pois jokaisen välittämistä ilmaisevan eleen, tai puraisisin häneltä kielen kahtia. Hän ei saisi olla mikään herrasmies, vaan purkaisi kaikki halunsa minuun niin kovaa, että pärjäisi seuraavat kahdeksan vuotta ilman naisia. Sain Mikon housujen vetoketjun auki sellaisella vauhdilla, että siihen oltiin tarvittu selvästikin harjoitusta enemmän kuin kolme kertaa.

”Ethän sä ole vetänyt mitään? Ethän vaan?” Mikko veti happea sisälleen saadakseen auki räjähtäneet silmänsä ja kylmänhikiseksi, taittamisella poikki napsahtavaksi jääpuikoksi muuttuneen vartalonsa normalisoitumaan uloshengityksen rentouttaessa. Hän väänsi väkisin huuleni irti kaulaltaan, jolloin hänen kookkaat kätensä olivat kuin kaksi nosturin kovaa kauhaa, joiden väliin joutuessaan ihminen ei voi taistella vastaan niiden koneellista voimaa, joka ei irvistä kengästä osuman saadessaan ja puremisyritys on turha, ellei halua jo nuorella iällä siirtyä tekohampaisiin. Kauhat väkisin väänsivät kasvoni Mikon analysoivien silmien eteen. Hänen kasvonsa olivat siinä, mutta en nähnyt hänen ilmettään vaan edessäni oli tunnelimaisessa muodossa jatkuvaa tyhjyyttä. Laiskoin silmin tuijotin silmiä räpäyttämisellä kostuttamatta kohtaa, jossa uskoin tyhjyyden päätepisteen tulevan vastaan, jos siihen suuntaan kävelisi ikuisesti. Olisin halunnut irvistää Mikon typerille kysymyksille, jos olisin jaksanut rasittaa aivojani sen verran, että olisin saanut etsittyä ohjeet kasvojen rutulle vääntämiseen. Ylitsepääsemätön muuri olisi muistamisesta riippumatta jysähtänyt hiekkapöllyn aikaansaaden eteeni silloin, kun olisi pitänyt liikuttaa kasvojen lihaksia. Ei tyhjyydessä ole järkeä yrittää liikkua, tuntuisi samalta seistä päällään kuin pomppia tasajalkaa taaksepäin, joten miksi vaivautua tekemään mitään.

”Näytät enemmänkin siltä, että sinun pitäisi saada itkeä. Mitä sulle on käynyt?” hän analysoi minua pää pohtivasti kallellaan. Hänen äänensä oli lempeä mutta jämäkkä. Hän vaati saada vastauksia voidakseen mennä kostamaan sille, joka oli kadulla ampunut luodin vain puoli metriä ohi siksakilla karkuun yrittävästä vartalostani mieleni ollessa lamautuneena, mutta kuitenkin punaiset vaaraa toitottavat valot aggressiivisesti välkkyen. Mutta minulla ei ollut säröä ulkokuoressa kuten ei sisimmässäkään. Sisin oli niin vahvasti kaiken kestävällä teipillä moneen kertaan päällystetty, ettei mikään saisi siihen edes nuppineulan vihreän pallopään kokoista reikää.

Mikko hoisi minua kuin lasta, jonka todellisuudentaju, koko käsitys maailmasta, oli sekoittunut uuteen uskoon kuin vaaleanpunaiselle pilvelle näyttävä hattara raidallisessa hattarakoneessa hänen joutuessaan kokemaan tsunamin. Harkituin ja varmoin liikkein Mikko siirsi minut pois päältään ja nousi itse seisomaan, äänestä päätellen veti housujensa vetoketjun kiinni. Hän kiskoi minut sängyn reunalta jalkojeni varaan ja tuki koko ajan kuin nilkkansa nyrjäyttänyttä, lähti hitaasti ohjaamaan ulos huoneestaan. Niittivyö jäi toistaiseksi vielä auki ja kilisi meidän lipuessamme hitaan epävarmasti jonnekin. Mikko taisi pelätä minun lyhistyvän lattialle oksennuslätäköksi ilman kahden käden tukea, eikä siksi hoidellut vyötään niin, että se lakkaisi kilisemästä. Aistin kotoisan lämpimän puulattian muuttuvan viileäksi laataksi paljaiden jalkojeni alla.

”Ota märät vaatteet pois päältä, saat lainata multa kuivat vaatteet”, hän huolehti äidillisen lämpimästi samalla silittäen märkää selkääni, minkä jälkeen päästi minusta varovasti irti, tarkkaili ettei korttitorni lähde horjumaan ja siksi varoi hengittämästä liian äänekkäästi.
”En ole sitä tyyppiä, joka rupeaa strippaamaan samalla”, huomautin, kun aukinaisen vyön kilinä ei ilmoittanut Mikon lähteneen pois minua seuraavalta tyhjyyden vyöhykkeeltä. Aloin repiä ihooni sulautua yrittävää paitaa pois päältäni, se tuntui uskomattoman vaikealta. Kuin en koskaan aikaisemmin olisi riisunut paitaa. Kilinä ilmoitti lehmän löntystävän ulos huoneesta, mutta yksistään askelten rauhallinen töminä kertoi hänen palanneen pian takaisin.

”Minähän sanoin tietäväni noiden olevan mustat”, hän hymähti. Oli ihme, että joku yhdisteli päässäni oikeat johdot yhteen saamastaan hiukset säkkärinä ylös nostavasta, naaman mustaksi sumuttavasta sähköiskusta huolimatta. Tajusin hänen puhuvan alusvaatteistani, hymähdin sille rannalla vietetylle päivälle sisäisesti, mutta Mikon kuultavaksi olisi ollut liian raskasta tuottaa edes tuhahdusta.

Osa 33: Mörkö on tuomittu lipumaan yksin eteenpäin, se ei voi koskea mihinkään kauniiseen tuhoamatta sitä

Olin ollut pahasti väärässä. Olisin saattanut lyödä lähelle totuutta, jos Iia olisi seisonut baarijakkaralla istuvan tytön takana, kietonut kätensä tytön ympärille ja haudannut kasvonsa hänen hiuksiinsa kuin mikäkin aivoton strutsi minun astuessani vaaleaan keittiöön. Sängyn reunalla istuva Iia oli vaihtanut asentoaan, ottanut kädet syliinsä tunteakseen olonsa suojellummaksi kuin kädet vartalonsa takana tunsi. Pääni sisälle säheltävän juoksutyylin nopeusennätyksen tehden juoksi ajatus tuhatjalkaisen muodossa. Pitkä ötökkä yritti saada minut voimaan pahoin, mutta oljista kyhätyllä luudalla harjasin sen ulos. En jaksanut ajatella, oliko Iia jättänyt minut yksin kylpyhuoneeseen siksi, että oli jo silloin luvannut olla toiselle uskollinen.

”Pidetään Sini pimennossa”, esitin narisevalla noitaäänellä salajuonia punovaa Iiaa. Syytös vaikutti osuvan tikarin lailla hänen petolliseen sydämeensä, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi hyviä, lattiaan saakka painetuilla suupielillä kerrottavia tarinoita perusteluiksi.
”Saan mä seurustella, vaikka sä leikkisit loppuelämäsi yksinäistä sutta”, hän syyllisti, vaikken missään vaiheessa ollut väittänyt romantiikan ja sitoutumisen olevan suurimmat ongelmat.

”Kutsukaa kakkukahveille, kun valkoisella puuaidalla rajatulla takapihalla jölköttelee kultainennoutaja”, murahdin ja jälkeenpäin pakotin huuleni poskiani kivistävään hymyyn. Poskeni tärisivät kuin kädet, jotka eivät jaksaneet nostaa harmaita käsipainoja enää kertaakaan ylös, vaan jäivät puolitiehen, eikä auttanut purra hampaita yhteen niin kovaa, että paloja lohkeili irti. Silmäni puolestaan olivat synkät kuin noidan lapsia syövällä korpilla, jolta noita oli nälissään purrut toisen pitkäkyntisen jalan, nielaissut sen kokonaisena saaden musteelta näyttävää verta vuotavia haavoja kurkkuunsa.

”Sini”, Iia varoitti äänellä, josta kuulsi läpi, ettei hän saattanut uskoa minun heittäytyneen lapselliseksi. Iiaa tulisempi ihminen olisi jo alkanut hengittää tiheästi kuin vanhanaikainen veturi, joka rymistellee kukkuloiden välistä ja niittyjen halki huonokuntoisilla raiteillaan. Tihea hengitys rajatussa tilassa olisi saanut huoneilman liikkumaan, olisi voinut nousta pyörremyrsky, joka pistää ihmiset lentelemään toisiaan päin aiheuttaen kasvoihin punaisia naarmuja. Iia nousi sängyltä, hän käveli minun luokseni ja laski kätensä olkapäilleni, jotka leikkivät olevansa kukkuloita ja mustat hiukseni olivat synkkiä sadepilviä niiden yllä, pilvistä tippui vettä kukkuloille.

 
”Ihmiset haluavat jonkun, jolle uskoutua. Kumppanin, joka saa heidät nauramaan, mutta joka tarttuu kädestä kiinni, nostaa jaloilleen vaikeina aikoina. Fyysinen läheisyys on tärkeää, mutta se ei todellakaan ole ainoa asia parisuhteessa, vaikka läheisyys taitaakin olla ainoa tarve, jonka pystyt ymmärtämään”, yhdenkin asteen verran hitaammin lausuttuna Iian puhe olisi ollut tavausta. Hän yritti saada otteen katseestani, mutta silmät viileinä viivoina väistin tuijottamalla hänen päänsä ohitse. Läimäisin hänen molemmat kätensä pois olkapäiltäni, ne eivät tuntuneet rauhoittavilta vaan bodarin painoilta, jotka yrittivät saada epätreenatun tytön lyhistymään.
”Älä puhu tuollaisia, tiedät varsin hyvin, etten ole jälkeenjäänyt”, sähisin hampaideni välistä ja samalla kehoni valtasi käsky poistua paikalta. Pystyin vain ajattelemaan, että halusin äkkiä ulos tästä rakastavaisten siirapilla yhteenliimatusta, karamelleilla ja tomusokerilla koristellusta talosta, vaikka ulkona minua lyövä sade ei sekään tuntunut onnellisuutta lisäävältä vaihtoehdolta. Avasin Iian huoneen oven voimalla, se kiisi kiertoratansa päähän ja pamahti vasten seinää.

Seisoin vesisateessa takki ja tennarit kädessä. En välittänyt sateesta sen vertaa, että olisin jaksanut aukaista sateenvarjon estämään jäisten pisaroiden paiskautumisen päälaelleni tai kiirehtiä kenkien pukemisessa, sukathan olivat jo märät. Kengät ja sukat harasivat vastaan kuin lenkillä liikkumasta kieltäytyvä mopsi timanttikaulapannassaan. Vedin nahkarotsin niskaan, mutta hymähdin nähdäkseni synkkyyden keskellä näyn värikkäillä ilmapalloilla ja serpentiinillä koristelluista, takapihalle pystytetyistä kekkereistä, joissa leppäkertuiksi ja merirosvoiksi pukeutuneet kakarat leikkivät hippaa. Näky oli mahdollisimman pirteä, niin kiiltokuvamainen, että mieli tekisi pilata juhlat usuttamalla räksyttävä koira aiheuttamaan kaaosta. Juuri siksi näky sai minut hymähtämään, joten jatkoin kuvitelmaa unohtaen, ettei nyt ollut perhosia lentelemään houkuttelevan loistava kesäpäivä ja vedin tiskirättejä muistuttavat sukat pois jaloistani. Retuutin sukkia ja kenkiä käsissäni, kesällähän kuuluu kävellä paljain jaloin. Pohdin, riittäisivätkö käteni yhden röökin polttamiseen, mutten saanut kaivettua askia takkini taskusta. Sade oli niin kova, että ilman katosta olisin yhtä hyvin voinut yrittää sytyttää tupakkaa sukeltaessani delfiinien kanssa. Istahdin ensimmäisen vastaantulevan bussikatoksen suojiin, se oli kotoisasti koristeltu teinipoikien taiteella ja viimeistelty maahan harkitusti tallotuilla energiajuomatölkeillä ja karkkipapereilla.

Mikon kruunupäinen pikkusisko juoksi avaamaan oven, ihmettelin saadessani hymyileväisen tervehdyksen, sillä en olisi jaksanut ihmetellä, vaikkei hän olisi tunnistanut märkää minua samaksi ihmiseksi, jonka oli nähnyt vain kerran aikaisemmin isoveljensä huoneessa. Mikon huoneeseen astuessani näin hänen selaavan sängyllä värimaailmaltaan tummanpuhuvaa lehteä raskaan musiikin säestämänä. Hämmästyneellä äänellä hän tervehti minua ja laski lehden lattialle sänkynsä viereen. Minä olin kuin zombi, en tervehtinyt, kävelin vain Mikon luokse. Kapusin hieman upottavalle sängylle, ryömin hänen ylleen painaakseni tupakalta ja rankkasateelta maistuvat huuleni vasten hänen karheita huuliaan. Hän hymähti merkiksi, että oli päässyt hämmästyksestä yli ja oli hetkessä mukana, mutta siinä vaiheessa käteni olivat jo siirtyneet avaamaan hänen niittivyötään.

Osa 32: Punainen piru

Iia nojasi keittiösaarakkeeseen, mutta silmäni kieltäytyivät katsomasta hänen suuntaansa, en edes nähnyt häntä silmieni muuttaessa kaikki värit kirkuvan punaisiksi. Tulipunaisuuden keskuksena olivat pitkät, punaiset hiukset. Niistä säteili voimakasta väriä kaikkialle. Silmäni olivat lamauttavan hämmennyksen alla kiinnostuneet, mikä oli yllättävää. Vasten tahtoani pääni kääntyi pikaisesti baarijakkaralla istuvan tytön suuntaan, mutten kerennyt nähdä muuta kuin silmäni lähes polttavat hiukset. Onneksi en pystynyt jäämään tuijottamaan, en halunnut tietää hänestä muuta kuin hiusten värin, kasvonpiirteetkin oliva minulle mysteeri, vaikka hän varmasti tuijotti keittiöön Iiaa seurannutta pummin näköistä, jokaisessa yrittämässään asiassa pahimmat mokausvaihtoehdot uuteen uskoon moukaroivaa tyttöä. Sateen jäljiltä todellakin näytin sellaiselta.

En kuullut yhtään mitään, kuin kuuloaistini olisi vain juossut pakoon. Hiljaisuus velloi ahdistavana keittiössä, mutta Iian ja punahiuksisen tytön täytyi kuulla kattoon ropiseva sade. He saattoivat pitää tunnelmaa vaivaantuneena, kiusallisena, mutta minä en pystynyt tuntemaan yhtään mitään. Silmät kirvelemään saava punainen vetäytyi omistajaansa kohden, pystyin tuijottamaan lasittunein silmin valkoista seinää turvallisesti näkemättä ainuttakaan ihmistä. Helvetti, tietysti olin lapsellisempi kuin tahmaista hattaraa syövä saparopää huvipuiston karusellissa, ei minulla ja Iialla mitään sopimuksia ollut, ja kuka hullu allekirjoittaisi sääntölistan suhteelle, jonka hännästä oli vaikea saada otetta voidakseen määritellä sen tyyppi. Veren maku suussa ja ällöttävät hikikarpalot otsalla kaivoin norsulauman tuhanteen kertaan ylikävelemään kivikovaan maahan monta metriä syvän kuopan. Lapion avulla viskasin loukkaantuneisuuteni kuoppaan, peitin sen hiekalla. Vihelsin norsut tömistelemään maan uudelleen tiiviiksi. Jäljelle jäi ainoastaan tyhjä olo, en ollut enää loukkaantunut punahiuksisen, luultavasti kadulta mukaan riuhtaistun tytön kelvatessa Iialle panopupuksi, vaikka minut hän oli torjunut yksitoista päivää sitten.

En voinut leikkiä, ettei Iia olisi ollut samassa huoneessa, sillä hän käänsi minut ympäri, selästä työntäen ohjasi omaan huoneeseensa. Katselin tapahtumia kuin elokuvateatterin valkokankaalta. Poliisiautojen valojen välke ja hidastetut liikkeet saivat kaiken tuntumaan järkyttävän lopulliselta. Treenattu poliisi ohjasi määrätietoisesti sisältäpäin kipsiksi muuttunutta naista poispäin kadulta, jolle naisen rakastettu oli pudottautunut vinojen ikkunoiden takia irvailevalta näyttävän kerrostalon parvekkeelta. Iia ohjasi minua juuri samalla tavalla. Ovi naksahti perässämme kiinni ja Iia käveli istumaan leveän sänkynsä reunalle, minä peruutin lipastoon kiinni nojatakseni johonkin tukevaan. Tummat hiukset valahtivat Iian kasvojen peitoksi, olin varma, että hän antoi harkitusti muotoiltujen hiustensa tahallaan pudota hunnuksi silmien eteen. Hän toimi toisin kuin aavistelin, kämmenselällään huitaisi ne takaisin sivuun kuin motorisesti vielä kehittymätön taapero tumput kädessä. Esteettömät silmät alkoivat sahata edestakaisin minun ja hänen paljaiden varpaidensa väliä. Pistin merkille varpaidenkynsien olevan mustiksi maalatut, niistä tuli mieleen minun ja Iian tummat kynnet, jotka sopivat yhteen sormiemme ollessa lomittain.

Minä odotin Iian sanovan jotain räikeähiuksisesta tytöstä, mutta hän taisi odottaa minun alkavan puhua asiasta, jonka takia olin taloon tunkenut häiritsemään.

”Meneekö siinä juttelemisessa kauan?” Iia halusi tietää samalla siirtäen kätensä selkänsä taakse nojatakseen niihin. En minä tiennyt menisikö siinä vartti vai kolme tuntia, en edelleenkään ollut valaistunut ja saanut selvitettyä itselleni, mistä halusin keskustella.
”Etkai sinä sille tytölle jokaisesta minuutista maksa ekstraa?”, vitsailin suupielet ylös nousten. Tunsin Iian yrittävän saada pienimpiäkin kasvojeni liikkeitä tarkkailemalla selville, kuinka tosissani olin. Heiton olisi pitänyt saada Iian valkoiset hampaat esille, hänhän olisi viimeisiä ihmisiä, joiden ainoa vaihtoehto olisi saada seuraa maksamalla ja sellaiselta toiminnalta hänen jokainen periaatteensa suojasi häntä keskiaikaisen suojakilven tavoin.
”Sini... Me ollaan yhdessä, minä ja Moona”, Iia totesi tyynesti ja minun teki mieli suuttua kuin ärsytetty urosleijona. Karjua hänelle, että helvetti soikoon lopettaisi kasvojeni jokaisen värähdyksen huomioimisen kuin uusinta mallia oleva kopiokone, jonka valo kulkee nopealla tahdilla monistettavan paperin läpi. Ärsyyntyneisyyteni kiepsahti pöydältä alas ennen kuin kerkesin ärähtää Iialle. Ymmärsin, mitä Iian sanat merkitsivät. Iia kävelisi kesän viimeiseen auringonsäteeseen saakka tyttönsä käsi lämmintä asfalttia tavoittelevissa takataskuissaan. Maiseman muuttuessa vihreästä keltapunaiseksi he kävelisivät laiturin päähän romantisoimaan yhteistä elämäänsä ja pakkasen yrittäessä purra ikkunoista läpi tavoittaakseen onnellisen parin, he vain nauraisivat huurteelle käpertyessään viltin suojiin upottavalle sohvalle, silittäisivät kankaan suojissa toistensa ihoja kiusoittelevasti televisiosta lumista rakkaustarinaa katsellessaan. Noin se tulisi menemään, Iia teki kaiken selväksi jakamalla porukan kahteen eri leiriin. Olivat he ja oli Sini.