Osa 31: Kerrankin haluaisin puhua

Piti olla kesä, mutta värittömästä maisemasta sekä suoraan päin näköä paiskautuvista jättikokoisista sadepisaroista tuli mieleen myöhäissyksy, jolloin maahan leijailleet lehdet ovat muuttuneet kaikki samaksi ruskeaksi mömmöksi. Aurinko oli paennut sadetta, lomaili taivasta sinisemmässä vedessä pärskyttävien perheiden kanssa Gran Canarialla, hönkäili lämmintä ilmaa auringonpalvojien ruskealle iholle. Sateenvarjostani oli vain se hyöty, että musta väri oli kuin taivaalta peilattu. Pystyin maastoutumaan synkkään maisemaan kameleontin lailla. Korvia huumaava sateen sähinä olisi ollut tuudittavaa kuunneltavaa omassa huoneessani, mutta ei kukaan nauti ulkona kävelemisestä taivaan haljettua, sen itkiessä kipuaan hamsterin kokoisin kyynelin. Kukaan ei ollut pakottanut minua räpiköimään tietäni Iialle, valinta oli omani. Yksitoista päivää, tiesin täsmälleen montako päivää viime tapaamisestamme oli kulunut, vaikken tarkoituksella niitä ollut laskenut. Muistin myös, ettei yhtenäkään niistä päivistä ollut satanut, taisin imeä raivokkaasta sateesta itseeni energiaa.

Muutaman kerran olimme kirjoitelleet Facebookin chatissa, mutta olin käyttäytynyt tahtomattanikin torjuvasti, ne keskustelut olivat olleet pintapuolisia, päättyneet ennen kunnollisen keskustelun tasolle nousua. Iia toivottavasti oli kotona, en ollut ilmoittanut hänelle aikovani ilmaantua ovelle hehkeän, koiran hampaiden väliin kertaalleen joutuneen viemärirotan näköisenä. Aikaa ajattelemiseen oli ollut, mutta en osannut kertoa, miksi halusin mennä Iian luokse tai mitä aioin hänelle sanoa. Taisin haluta tehdä itsestäni pellen, seistä ulko-oven avautuessa liikkumattomana ja yhtä ilmeettömänä kuin tiiliskivi.

Tärisytin toista jalkaani samalla tavalla kuin jotkut hermostuksissaan tekevät. En ollut hermostunut, tapoin vain sekunteja niiden vyöryessä ohitseni yksi toisensa jälkeen. Melkein kerkesin epäilemään, ettei vierailu onnistuisikaan, mutta kuulinkin rapinaa, jota seurasi oven avautuminen. Iian lämmöllään peremmälle kutsuva tervehdys oli sodassa määrätietoisesti raollaan pysyvän oven kanssa. Tuntui, että Iia näki minut keskiöisen täysikuun loisteessa ovea raivokkaasti kolkuttaneena epämääräisenä ihmisenä, jolle oli pakko avata ovi päästäkseen jälleen nukkumaan, mutta jolta halusi kotiaan suojella.

”Voinko tulla?” ehdotin Iian käytöksen vuoksi epäuskoinen hymy huulillani ja nyökkäsin pienesti oven suuntaan. Miksei hän ollut päästänyt minua jo aikaisemmin sisälle kuivattelemaan?
”Ajattelin mennä nukkumaan”, Iia kaarteli epämääräisesti kysymykseni ohitse. Hän otti paremman asennon, nojasi ovenkarmiin sekä riippui kiinni ovenkahvassa kuin koko elämä olisi ollut ohi, jos ote lipsuisi. Ei hän mihinkään laavaan kahvasta irti päästämällä putoaisi, ellei ollut vetänyt ties mitä aineita. Kurtistin kulmiani, Iian silmät olivat skarpit kuin ruokaa odottavat pikkupiraijat, niissä ei näkynyt edes hänen väittämäänsä väsymystä.
”Voitaisiinko silti jutella? Ei sinun sänkysi kovin kauas juokse puolessa tunnissa töppöjaloillaan”, kerroin faktan Iialle päätä nyökäytellen vakuuttaakseni asian todellakin olevan kertomallani lailla. Mielikuva lakanat lepattaen karkuun puhkivasta sängystä oli koominen, hymähdin hassuille ajatuksilleni.
”Käykö joskus muulloin? Olen nyt vähän kipeä”, hän väitti kirkkain silmin, painautui kiinnemmäs ovenkarmiin näyttääkseen auton alle jääneeltä oravalta, jonka suolet pursuavat vatsasta ulos.
”Taidatkin olla aika helvetinmoisessa kuumetokkurassa, kun olet pukenut päällesi bleiserin ja kauluspaidan nukkumaanmenoa varten”, huomautin hänen vointiaan pahoitellen, minkä jälkeen suuni puristui tiukaksi viivaksi. Huulteni välistä sillä hetkellä lentänyt kärpänen olisi kokenut muodonmuutoksen, näyttänyt mustalta paperinpalaselta.

Siirsin painon jalalta toiselle, tunsin veden tihkuvan ulos koiran purulelulta näyttävästä kengästäni. Tyhmyys pitkälti on tietämättömyyttä, tunsin itseni tyhmäksi. Vastauksen käsittämättömän oudolle tilanteelle täytyi olla niin lähellä, että pystyin haistamaan sen, mutta kuvitteellinen nuha esti hajujen pääsyn sieraimiini. Iian olisi täytynyt ojentaa nenäliina, jotta niistämisen jälkeen pääsisin hajusta perille. Hän kuitenkin notkui vain ovenraossa sanomatta enää mitään valaisevaa. Olisin halunnut tietää, oliko hänen päänsä sisällä kaikuva valkoinen halli vai äänekäs, monikaistainen moottoritie. Astuin eteenpäin, asetin käteni vasten lämpimältä tuntuvaa puuovea.

”Puhutaan nyt, jooko?” Mieleni teki polvistua maahan, anella kädet taivasta kohti kurkottaen häntä keskustelemaan kanssani omasta elämästäni ja hänen elämästään, jotka ovat muistuttivat lasinsirpaleiden kilinää ilmoille vapauttavilla puikoilla neulottua kaulaliinaa. Alussa neulos oli väljää, olisin voinut työntää kovan nyrkkini siitä kepeästi läpi. Myöhemmin läpi mahtui vain yksi sormi, mutta lopetusrivillä lanka olikin niin tiukassa, etteivät silmukat liukuneet sulavasti hopeisina kiiltävillä puikoilla, vaan niitä täytyi kiroillen ja sormet verillä pakottaa liikkumaan. Olimme molemmat tarttuneet kiinni ovesta, Iia oli se, joka antoi periksi. Hän henkäisi niin syvään, että huokaisusta hajaantunut lämmin ilma tavoitteli pumpulisormin kasvojani.

Viskasin eteisen lattialle märän nahkatakkini ja sateenvarjoni. Mikäli Iian äiti oli kotona ja ottaisi asiakseen sotkuisuudestani valittamisen, perustelisin laiskuuteni sillä, että eivätpä ainakaan heidän vaatteensa kastu, kun eivät joudu riippumaan naulakossa vieri vieressä uitettujen riepujeni kanssa. Kenkien riisuminen oli inhottavaa, en avannut naruja kunnolla vaan vedin kengät pois niin, että sukat jäivät märkinä makkaroina kenkien sisään. Paljain jaloin tassuttelin kohti keittiötä, jonne olin kuullut Iian jalkojen laahustaneen edeltä. Jätin jälkeeni märkiä jalanjälkiä, omasta tahdostani riippumatta näytin kauhuelokuvan kaivoon hukutetulta, kostonhaluiselta tytöltä enemmän kuin pitkään aikaan, enkä sopinut harmoniseen sisustukseen. Nihkeiden vaatteiden ja märkinä kasvoilla roikkuvien hiusten takaa kumpusi mukavan lämmin olo, keskustelumme jälkeen toivoin voivani jopa hymyillä hentoa hymyä. Keittiöön astuessani kaikki ajatukseni pääsivät karkuun laitumelta harjat hulmuten, hetkeen en osannut ajatella mitään.

Osa 30: Maailmassa vain me kaksi, vaikka mitään 'meitä' ei ole

”Älä nyt, pilaat minulta mahdollisuuden olla kerrankin urhoollinen”, Iia painoi suupieliään alaspäin minun potkiessani tehottomasti jaloillani, en viitsinyt aiheuttaa pienehkössä huoneessani vaaratilannetta sätkimällä kuin tapettava kala kuivalla maalla. Yhdellä suurella liikkeellä olisin päässyt sekunnissa seisomaan omille jaloilleni. Tieto vallasta lohdutti minua, pysyin hetken paikoillani. Jatkuvasti päässäni sisemmälle hyrräävästä porakoneesta huolimatta lämmin iho omaani vasten tuntui mukavalta, joskin meistä muodostuva asetelma houkutteli minua kapinaan.

”En ole mikään suojelua tarvitseva prinsessa, älä rupea ärsyttävän stereotypisiin leikkeihin”, valitin vaihdellen erilaisia kärsimystä kuvaavia ilmeitä kasvoillani diaesityksen tapaan tasaisin väliajoin. Iian ilme kertoi, ettei hän ollut yhtään mielissään ehdottomuudestani, mutta hän ei ymmärtänyt, etten tahtonut olla kukka hänen tai kenen muunkaan kämmenellä. Kaikissa kirkkaiden värien rikastuttamaan miljööseen sijoittuvissa saduissa lihaksikas prinssi kaappaa vierellään heiveröiseltä näyttävän kaunottaren käsivarsilleen. Nainen on aina pahin painajaiseni, ihminen jollainen en kestäisi olla. Elämäntehtävänä on hymyillä vienoa hymyä ympäri vuorokauden, harjata hiuksia musiikkia soittavalla harjalla meikkauspöydän tuolilla jalat ristissä istuen ainoan jännityksen ollessa täydellisen puolisonsa kannustaminen tämän osallistuessa laukkakisoihin valkealla hevosellaan. Jännitys luonnollisesti on ilmassa sormin kosketeltavaa, sitä voi näppäillä ja kuulla sointuja. Kaikki katsomossa tietävät valkoisen hevosen olevan voittamaton.

Uskoin Iian laskevan minut takaisin sängylleni odottamaan maailmanloppua, hän tarkoituksella härnäsi ollen jo vapauttamassa minut epämieluisasta roolistani, mutta käännähtikin ympäri ja lähti kantamaan minua kohti huoneeni ovea keppostelijan itseensä tyytyväinen virne naamallaan. Hänen saadessaan oven auki, aloin miettiä, ketkä kaikki olisivat paikalla todistamassa tätä. Jonkunhan oli täytynyt päästää Iia sisään, enkä halunnut kenenkään todistavan noloja, tarkoituksella hermojani liian tiukasti lankakerän päälle pyörittäviä leikkejä.

”Irti lähmäkäpälät, kävelen itse”, marisin surkeana. Iian käsivartta läpsäistyäni tilanne alkoi naurattaa itseänikin. Humoristinen sanavalintani oli osasyy, mutta Iian naureskelu tuntui tunkevan naurun siemeniä korvieni kautta pääni sisään, missä ne aluksi poksuivat kuin popcornit, minkä jälkeen lähtivät onnellisina itämään.
”Ole tytön sijaan sitten itsepäinen härkä, jyrää kaikki pois tieltäsi rynnistäessäsi itse eteenpäin”, Iia dramatisoi ja varoittamatta pesi kätensä koko jutusta. Onneksi osasin arvata hänen ajatuksensa etukäteen, enkä mätkähtänyt lattialle hallitsemattomasti raajat haaraisten, kovaan lattiaan osumisen kipua ympäriinsä viestittävien hermosolujen tavoin jokaiseen ilmansuuntaan sojottaen.
”Niin teenkin”, vakuutin kuin Putte Possu sirkuksen värisillä nimipäivillään. Iia oli samanlaisessa kuplivassa mielentilassa, hän työnsi minua selästä kohti kylpyhuonetta. Tunsin hänen kävelevän yhtä suorasti viivaa pitkin kuin juuri kävelemään oppinut koiranpentu. Erona se, ettei Iia kuitenkaan kellahtanut kippuraan hekottamaan.

Tavallisessa kerrostaloasunnossa välimatkat huoneesta toiseen eivät olleet tähtitieteellisiä, Iia avasi minulle oven, työnsi sisälle vaaleasti laatoitettuun kylpyhuoneeseen. Ehkä hän pelkäsi minun tekevän täyskäännöksen, palaavan päivän ja yön päälläni olleiden vaatteiden kanssa muhimaan hikisenä peiton alle. Hän oli saanut minut kannattamaan suihkua, virkistymisen lisäksi halusin tuntea oloni hehkeämmäksi kuin vanhainkodin ylijäämäruuissa uitetuksi epäihmiseksi. Saattajani näytti kuin olisi ollut kahden, jatkuvasti keskemmälle pahaenteisen musiikin säestämänä lipuvan tuliseinämän välissä, eikä osannut päättää palatako tulosuuntaa, kaiken turvallisen keskelle, vai juosta ovi auki odottelevan Tuntemattoman syleilyyn. Hermostuneisuus loisti Iian silmistä niin kirkkaasti, että lähes häikäisi minut. Lisäksi hän pureskeli huultaan sisäpuolelta. Otin askelen tuliseinämiä kohti, toisen niiden sisään ja suuren harppauksen ahdingosta ulos. Vedin huoneen oven äänettömästi kiinni, käänsin sen ilmoittamaan punaisella huomiovärillä kylpyhuoneeseen pääsyn olevan muille mahdotonta.

En tiennyt, miksi kohtelin Iiaa kuin helposti särkyvää esinettä, mutta hellin ottein vedin hänet pois tulen keskeltä ja ahdistin vasten valkoista ovea. Hänen silmissään oli loputtomasti kerroksia, joiden välissä oli tiellä esteitä, joita väistelin siirtelemällä jatkuvasti syvemmällä tunkevaa katsettani niin pienesti, ettei monikaan olisi huomannut silmieni liikkuvan yhtään. Purjehdin syvemmälle yrittäen löytää asutettuja saaria, joiden luonnonläheisten kulttuurien kansoilta voisin löytää vastauksia mihin tahansa kysymyksiin, mutta näin vain merta silmän kantamattomiin. Kaikki oli pysähtynyttä, kummankaan suu ei osannut päästää ilmoille lauseita. Äkkinäiset liikkeet olisivat leikanneet ilmaa, joka olisi pudonnut maahan kuin hajotettu kattoikkuna. Olisimme aistineet lasinsirpaleiden syöksyvän ilmassa aiheuttaen viiltävää ääntä ennen lattialle kolisemista. Hyvin, hyvin hitaasti nostin molemmat käteni Iian olkapäille. Kynnet esillä lähdin raivaamaan reittiä olkapäiltä aina ranteissa tien tukkiviin metalliketjuihin saakka. Syvällä Iian kehossa, lämpimien verisuonien seassa, kulki uudenlaisia suonia, jotka kuljettivat niin kylmää vettä, että seassa viilettävät jäähileet sattuivat enemmän kuin molemmilta olkapäiltä käsivarsiin puskeneet viisi veistä, jotka etenivät kiduttavan hitaasti. Kumpikin uskalsimme hädintuskin hengittää. Jos samassa talossa olisi ollut joku minusta välittävä, hän olisi saattanut tulla kysymään, olinko kunnossa vai enteilikö hiljaisuus kaiken musertumista.

Iian ranteiden kohdalla kaikki varmuuteni rosvottiin, lattiassa oli minua vahvasti luokseen vetäviä magneetteja, mutta onnistuin sinnittelemään. Minä en romahtaisi, en koskaan. Sormeni tuntuivat olevan tuoreessa veressä, vaikka minun lyhyillä kynsilläni ei sellaiseen olisi pystynyt. Olisivatpa ne olleet veitsiä, silloin olisin välittänyt Iialle omia tuntemuksiani, saanut hänet tuntemaan kanssani samanlaista pohjatonta tyhjyyttä ja kipua, jota ei voinut hoitaa kastelemalla pois, koska kivulla ei ollut railoille kuivunutta multaa perustanaan. Kipu vain oli sisälläni haahuilemassa tietämättä, mihin pyrkii laittamalla minut kärsimään. Iian silmiin upottautuneilla silmilläni ei ollut lupaa kostua, vaikka olisin halunnut vollottaa koko elämäni edestä samalla Iiaa suudellen. Omien kyynelteni lisäksi halusin maistaa hänen suolaiset kyyneleet suussani.

Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi oloni oli kummallinen. Musertaa yrittävästä, ei mihinkään sijoittuvasta kivusta piittaamatta yritin pysyä yhtenä kappaleena, vaikka tuntui kuin olisin ollut lapsen mielikuvitusystävä, joka on välillä olemassa huoneilman asettuessa tietyllä tavalla, mutta jo vähän ajan päästä hajoaa ilman jatkaessa vellomistaan. Pakotin ajatukseni voimalla ilman asettumaan tietyllä tavalla, olin niin määrätietoinen komentaja, että päähäni koski. Sain astuttua kiinni Iian litteään vartaloon, jolloin jänestä lähtevä tupakan, metsän ja vapun tuoksujen harmoninen karusellissa pyörivä sekamelska pääsi sisälleni. Tunsin peukalon silittävän olkapäätäni muutaman kerran. Toisellekin olkapäälleni ilmestyi käsi, mutta se ei silittänyt. Minut työnnettiin kauemmas Iiasta ja meinasin pyristellä sitä vastaan, kunnes ymmärsin Iian olevan etäisyyden haluaja. Hän oli aivan sulkeutunut, kasvot olivat pelottavan ilmeettömät. Tulkitsin sen niin, että hän kävi sisällään vaikeaa kamppailua, vaikka syytä siihen en osannut edes arvata.

”Ei tänään, Sini.” Iia ei kuiskannut, hän puhui normaalilla äänellä, vaikka sitä oli vaikea uskoa. Ääntä ei kuulunut juuri yhtään, mutta se hiljainen ääni oli aivan tavallinen, käheä ja lempeä. Samalla hetkellä elämä palasi Iian kasvoille, hän hymyili samalla tavalla vinosti kuin ennenkin. En olisi halunnut myöntää olevani enemmän kuin hämmentynyt, mutta juuri sitä olin.

”Mene nyt suihkuun, nähdään myöhemmin”, hän komensi äidillisellä äänensävyllä heilauttaen vielä kättään ennen kylpyhuoneesta poistumista. Kerkesin nähdä hänen vetävän pipon syvemmälle päähänsä, mutta sitten hän olikin poissa silmistäni. Seisoin paikoillani, vasta kuullessani oven sulkeutuvan Iian perässä palasin omaksi itsekseni ja kävin lukitsemassa kylpyhuoneen oven uudelleen. Omat käteni riisuivat minut Iian silkillä päällystettyjen hiekkapaperikäsien sijaan, mutta totesin, ettei äskeisessä ollut mitään hälyttävän kummallista.

Osa 29: Tarkastuskäynti sielujen ruumishuoneelle

Säpsähdin hereille todellisuuteen, keskelle kamalaa oloa. Vaikka olinkin vavahtanut salamana hereille, silmät olivat täynnä unihiekkaa, enkä saanut niitä havaitsemaan, mikä minut oli herättänyt. Unihiekasta mieleeni tulivat pimeässä loistavat keijut ja pumpuli, jonne haluaisi vain upota nukkumaan, hautautua sen pehmoisuuden syleilyyn. Tuntea olevansa turvalliselle lempeydelle tuoksuvan äitinsä heijaavilla käsillä puettuna mukaviin vauvan vaatteisiin ja elää uskossa, ettei pahuutta ole olemassa kuin sanana. En ollut vauva, kärsin yön seurauksia, enkä ollut kerennyt nukkua montaakaan tuntia ennen herätystä. Unihiekan sijaan silmissäni oli varissutta sipsiväriä ja jotain limaa, joka lillui sumentavana sinisten iiriksien päällä. Muutama silmien sulkeminen ja avaaminen auttoi, näkö tarkentui ja vedin epämääräiset mönjät pois silmieni sisänurkista. Päätäni ei naputeltu hopeisella lusikalla, enemmänkin jyräkone oli virnistellyt puskiessaan ylitseni, minkä jälkeen sovelluin niin somasti asfaltin jatkeeksi, että vielä kymmenkunta ihmistä oli kävellyt ylitseni.

”Halusin tulla katsomaan, että olet hengissä”, kuului hymyileväinen ääni, jonka perässä ovi sulkeutui. Kohdistin katseeni huoneeseen tulleeseen Iiaan, joka oli tainnut kuulla joltain yöllisistä tapahtumista, joista itselläni ei ollut aavistustakaan. Ei edes kiinnostanut kokeilla, pystyisinkö muistamaan yksityiskohtia. Onneksi yö oli osaltani ollut luultavasti varsin pitkälle vain yhden liikkeen toistoa. Tölkki suulle, tölkki alas, taas tölkki suulle.

”Sanonta menee jotenkin, että mikäpä nyt pahan tappaisi”, mumisin peittokäärön sisältä miettien, täytyisikö nousta ja lähteä kuristamaan ihminen, joka päästi Iian sisään vai olla iloinen Iian vaivauduttua tulemaan.
”Itse tuon aiheutit, älä leiki marttyyriä”, Iia nauroi minulle hyväntahtoisesti ja istahti sängyn reunalle ikään kuin olisin maannut valkoisen huoneen inhottavassa sairaalasägyssä tuntien itseni koulun vanhaksi tietokoneeksi, johon on kytketty kiinni kymmeniä eri johtoja, joiden viroista opettajakaan ei ole kärryillä. Hetken aikaa olin merisairautensa tähden vihreänä loistava rotta laivassa, mutta olo meni nopeasti ohi Iian istuutumisen aiheuttaman sängyn heilahduksen jäätyä vain matalaksi, heti alkuunsa kallioon törmääväksi aalloksi.

”On ihme, että pääsit yksin kotiin asti”, Iia kummasteli, ja asetteli päässään olevaa ylisuurta pipoa paremmin. Aivoni viestittivät silmäluomille, että ne täytyisi sulkea, mutta matkalla oli liikaa häikkää, enkä pystynyt yrittämään uudelleen nukahtamista, vaikka se oli sillä hetkellä hartain toiveeni. Katsoin laiskoilla silmilläni Iian eleitä, mutta kaikki oli varsin epämääräistä. En jaksanut yrittää nähdä erikseen jokaista tummaa hiusta tai erottaa aina tunteita suurennuslasin lailla peilaavia silmiä tumman meikin keskeltä. Siinä alueella oli epämääräistä sumeutta.

”Se ei ole mikään ihme, pystyn mihin vain”, muistutin niin itsevarman oloisena, että jokainen ihminen olisi tulkinnut sen vitsiksi. Ikävää epäilijöiden kannalta, mutta olin tosissani. Pärjäisin kaikissa tilanteissa, minun kohdallani kyseessä ei ollut monivalintatehtävä, oli vain yksi ympyröitävä vaihtoehto eli pärjääminen. Iia oli avaamatta suutaan, mutta katsoi minua kuin lasta, joka ylpeänä julistaa, kuinka on päättänyt, että hänestä tulee isona ihan oikeassa linnassa asuva prinsessa. Vieläpä prinsessa, joka pukeutuu ainoastaan muhkeisiin, kimmeltäviin prinsessamekkoihin ja puoleen selkään yltävät hiukset on palvelija kihartanut näteiksi. Keskelle kiharoita on luonnollisesti työnnetty kultainen tiara, samanlainen kuin satujen kaunottarilla. Iialla oli kauniit kasvot. Symmetrisyyttä puhkoi toiselle puolelle vahvemmin pyrkivä, veikeä hymy ja hänen kulmahampaansa olivat seksikkäällä tavalla aavistuksen vinot. Hän voisi helposti mennä prinsessasta tyylinvaihdoksen ja sivistyneen naisellisille tavoille ruotivan etikettikäytöskoulun jälkeen. Onneksi Iiasta olisi yhtä mahdotonta saada avuton tyllimekkoprinsessa, kuin saada käppyräinen langanpätkä seisomaan pöydällä omilla jaloillaan ilman liimaa tai muita käsittelyjä. Ainahan langasta irti päästettäessä se putoaisi sykkyräksi pöydälle. Järjettömät ajatusleikit olivat hauskoja, mutta voisin käsi Raamatulla vannoa kolmekymmentä vuotta sitten kulahtaneilla huiveillaan harvoja hiuksiaan peittelevien alakerran mummojenkin unohtavan homokammonsa Iian nähdessään, viimeistään hänen kanssaan hetken juteltuaan. Maata laahaaviin mummoleninkeihin ja reikäisiin makkarasukkiin pukeutuneet kävisivät kuumana Iiaan, viskaisivat tekohampaansa jo valmiiksi syrjään, siinä menossa ne kuitenkin tippuisivat matkasta. Hekään eivät voisi vastustaa hieman renttumaista, mutta huoliteltua ulkomuotoa tai välittävää, mutta spontaanisti elävää luonnetta.

”Kylmä suihku voisi tehdä susta vähän elävämmän”, Iia ehdotti olotilalleni naureskellen katseltuaan hetken peittokääröstä pilkistäviä kasvojani. Pelkäsin uuden merisairauskohtauksen iskevän hänen noustessaan sängyltä, mutta hämmästyksekseni vältyinkin tunteelta. Nopealla liikkeellä Iia veti peiton pois päältäni, vasta silloin tajusin olleeni kuin höyrystettävä banaani grillissä. Huoneeni ilma ei ollut mistään raikkaasta metsästä purkissa kannettua, mutta se oli viileää ja ihoani sivellessään sai minut elämään muutenkin kuin paksun, ajattelusta vaikeampaa tekevän harson läpi. Ärsyynnyin Iiaan hänen kaapatessa minut käsivarsilleen, olin ollut piristymisestäni huolimatta liian epätietoinen tapahtumista, en ollut osannut tehdä mitään ennen kuin olin jo hänen sylissään.