Osa 44: Lapsen ajatusmaailmasta eroon

Makasimme mustien lakanoiden välissä kuin äidin pehmein käsin peittelemät kaksoset, joiden kylkiin kiinni oli taputeltu peitto tiukan turvalliseksi kapaloksi. En halunnut vetää peittoa pääni yli ja nukkua, kunnes pimeys hiipisi ikkunoista sisään. Oli ihanaa olla hereillä auringon kanssa samaan aikaan, sillä sen tuikkiva iloisuus taisi hiipiä sisääni, enkä jaksanut vetää torjuvaa koppakuoriaispanssariani kiinni, vaan annoin hauraiden siipien olla näkyvillä, vaikka toisaalta se tarkoitti myös sitä, että minun olisi mahdollista entistäkin nopeammin suhahtaa lentoon, karata paikalta. Peiton alla tunnustellen etsin Mikon käden käteeni ja samalla huomasin, etten kokenut tarvetta riuhtaista kovakouraisesti hänen kättään käteeni saavuttaakseni sillä jotain, kuten antaakseni viisi sekuntia aikaa riisua minut ja heti perään itsensä, jotta pikaisesti homman suoritettuamme voisin painella talosta ulos tietäen kartuttaneeni hämärän peitossa olevaa seksikumppanieni lukumäärää jälleen yhdellä. Minä vain pidin Mikkoa kädestä unohtuen tuijottamaan hänen huoneensa kattoa, jonne ikkunoista sisään purkautuva auringon valo loi omanlaisiaan taideteoksia, sillä yöllä Mikon huoneeseen päästyämme olimme vain rojahtaneet sängylle nukahtaen siihen lähes heti, eikä ajatuksissa ollut ollut ikkunaverhojen sulkeminen.

Huoneen ovi tönäistiin auki, mutta myöhästyin hieman. Kuulin huoneen halki paljaina ryntäävät jalat, mutta huudahdin säikähtäen jonkun hypätessä peiton päälle ajattellen sen pehmustavan niin hyvin, etteivät sen alla makoilevat tuntisi mitään. Mikko naurahti niin tottuneesti, että ilmeisesti hänen pikkusiskollaan oli tapana heittäytyä hänen päälleen sängylle heti, jos silmät säihkyen ja hampaat hymyssä välkkyen jokaiseen päivään heräävän lapsen mielestä myöhäisinkin mahdollinen heräämisaika oli jo mennyt.

”Me lähdetään käymään mummolla”, tyttö selitti veljelleen intoa puhkuen ja hieman mukavaa paikaa etsivää kissaa muistuttaen möyhensi itselleen sängyltä paremman kohdan. Samalla Mikko vei yhdessä olevat kätemme paljaalle reidelleni silittääkseen ihoa kevyesti ja virnisti minulle siskoltaan salaa. Siirsin katseeni takaisin sängynvaltaajaan, mutta tuhahdin huvittuneesti koko lämpimän kesäyön nahkatakissa hikoilleeseen vierustoveriini, jonka olisi saattanut olla järkevää heittää se pois ennen nukahtamista.

”Pidä hauskaa”, Mikko naurahti pikkusiskonsa ilosta itseensäkin iloa vetävältä vaikuttaen ja eteiseen kenkiä pukemaan huudettu tyttö hyppeli ulos huoneesta samanlaisella kiireellä kuin oli tullutkin, vaikka malttoikin huutaa ovelta heipat.

En tiennyt, kuinka olisi pitänyt suhtautua tunteiden vuoristoradalla aina huipulla nauravaan pikkutyttöön, sillä ylhäällä pysyminen oli haastavampaa kuin sinne pääseminen. Monesti heti pienenkin nousun jälkeen vuoristoradan vaununi syöksyy hiukset pystyyn nostattavalla vauhdilla alas, eikä edes tasaiseen keskitasoon vaan siitä vielä reilusti alaspäin, jolloin kaikki keuhkoissa oleva ilma tuntuu puskeutuvan ulos ja tyhjiön tilalle joku tuntuu kaatavan jääkylmää vettä, jolloin ihminen muuttuu kuin muumioksi, joka tiettyyn asentoon jähmettyneenä pystyy tuntemaan tuulenvireen korvissaan matkatessaan yhä alaspäin, eikä vartalolla, joka katkeaisi pienestäkin liikkeestä, ole mahdollista muuttaa vaunun suuntaa takaisin ylöspäin. Vaikka loputtomassa pimeydessä syvemmälle syöksymisen vihdoin kuukausien jälkeen loputtua olisi ollut loogisinta, että olisin saanut hetken matkata tasaisella, ohitin sen tason yleensä aina vinkuvan vaunun kiidättäessä minut suoraan huipulle. Lapsena satunnaista lehteä selaillessani silmiini pomppasi kiinnostava kuva salaperäisen henkilöstä, jota aluksi luulin irokeesin ja polvissa roikkuvien, hakaneuloin koristeltujen housujen perusteella pojaksi, mutta kuvan salamoita sylkeviin silmiin tuijottaessani tajusin hänen olevankin tyttö ja luin artikkelin kiinnostuneena läpi, vaikka puolet sanoista kulkivat ymmärrykseni ohitse. Ymmärsin kuitenkin, että väitöksen mukaan tunteiden vuoristoradan kuluttavien ääripäiden välillä jatkuvasti sinkoilevat lapset harvemmin elävät keski-ikäisiksi ja samalla päätin, että minähän en kuole ennen kuin täytän 100 vuotta. En halunnut Sen saavan myhäillä vahingoniloisena tietäessään minun epäonnistuneen, kuolleen, vaikka lapsena minulta jäikin ymmärtämättä artikkelin viittaus sellaisten ihmisten todennäköisimmin ajautuvan huumepiireihin ja viimeisenä tekonaan ottavan yliannostuksen.

Osa 43: Miehiset miehet ja epänaiset

Joku koputti oveen kolme käskevää kertaa ja äänen suuntaan vilkaistessani huomasin oven heiluvan jokaisen koputuksen jälkeen tuhoa lupaavasti paikoillaan kuin löysä ruuvi. Se olisikin ollut hupaisaa, jos oveen koputtajan ei olisi tarvinnut avata ovea vaan se olisi pudottautunut päin hänen näköään. Ovi olisi saattanut päättää tehdä elämänsä viimeisen teon kävelemällä raivoisan rottapesueen kaluamilta näyttävillä klonkkukoivillaan jyrkänteen reunalle vapauttamaan painon viimeiset kahdeksan vuotta tärisseiltä jalkaparoiltaan pudottautumalla tuntemattomaan.

”Häipyisivät nyt”, allani oleva tyttö sai sanottua äänellä, jonka kaunista silkkipaperia muistuttavasta lasista leikatut hauraat nuotit meinasivat murskaantua jäädessään puristuksiin raskaan hengityksen väliin. Ovelta kuului muutamien, luultavasti poikkeuksellisen myöhäisellä iällä ensimmäiset partakarvansa kasvattaneiden, miehenalkujen räkäistä naurua, minkä jälkeen joku horjahti vasten ovea, joka hampaat irvessä yritti säilyttää arvokkuutensa, pysyä paikoillaan. Yritin kuulostella heidän aikeitaan, mutta puhe oli niin epämääräistä biisonimölinää, etten saanut siitä selvää ääniä pelkkää ilmaakin tehottomammin eristävän ovenkaan läpi. Toinen vaihtoehto oli, että he olivat kuosissa, jossa siansaksaa hitaalla temmolla suustaan ulos puskien luulivat puhuvansa kielillä. Arvelin, etteivät he voisi vastustaa kiusausta vilkaista ovenraosta, joten ohjasin keijutytön molemmat kädet tutkimusmatkaltaan takaisin tunkkaista patjaa vasten.

Tytön silmät räpsähtivät reaktiona yllättäen tulleeseen pamaukseen oven paiskautuessa jotain huonekalua päin suuresta pientä jälkeä aikaansaavalla voimalla. Huokaisin syvään viitsimättä vilkaista rähisevästi hekottavien  katselijoiden suuntaan, pystyin muutenkin näkemään mielessäni heidän rasvaa yhden paketillisen verran sisäänsä imaisseet ihonsa ja pissankeltaisina harottavat hampaansa, jotka paljastuivat näkymättömien huulien vetäytyessä vastenmieliseen nauruun unohtamatta mädäntyneen näköisiä siansilmiä.

”Nämähän vetävät kunnon lesbopornoa!” oli ensimmäinen älämölöstä kovana ylös pomppaava kommentti.

”Te häivytte tästä huoneesta nyt! Jos alkaa housut käydä tukaliksi, niin pudottakaa nilkkoihin ja yrittäää löytää ratkaisu ongelmaan. Katsokaa vaikka videoita, eiköhän teilläkin ole puhelimet, joilla pääsee nettiin. Suosittelen vaan muistamaan, ettei se puhelin välttämättä tykkää, jos räjäytätte eritteenne sitä päin”, komensin jämeränä tuijottaen ovea vastapäätä olevaa seinää.

”Ohhoh! Johan muija tulistui”, joku poppoosta totesi toisille mukamas vitsikkäästi reaktiotani suurennellen. Pieniin ja kapeisiin tytön sormiin verrattuna jättiläismäisen hikikouran puristaessa paljasta takapuoltani hämmennyin niin kovin, etten osannut hetkeen liikahtaakaan. Kun koko tien katkaissut jättiläispuu nostettiin liikkumiskomentoja kuljettavien ajoneuvojen edestä pitkän odottamisen jälkeen, syöksähtivät sumpussa matkan jatkumista jalka valmiiksi kaasupolkimella odottaneet kuljettajat autoineen nopeuskilpailuun kuin yrittäen voittaa hallitsevan mestarin. Kiepsahdin pois tytön päältä lyödäkseni etanalta tuntuneen käden omistajaa ja onnistuin osumaan hänen käteensä.

”Eihän kumpikaan noista edes ole kunnon nainen”, yksi valopäistä keksi saaden aikaan pienimuotoisen mielipiteiden viskelyn. Jatkoin nopeaa toimintaa jättäen nahkarotsiin arkena pukeutuvan keijutytön oman onnensa nojaan, ei kannattanut enää edes haaveilla mahdollisuudesta saavuttaa päämäärä, johon hänen kanssaan olin pyrkinyt. Se leikki täytyi käytökseltään uhmaikäisen sekä huomionkipeän gorillanpoikasen tasolla ikuisiksi ajoiksi jääneiden ihmisten vuoksi jättää kesken. Nostin alushousuni lattialta, enkä välittänyt vaikka ne kiireessä väärin päin menivätkin.

”Tuo toinen joutuu kysymään kaupan kassalla, olisiko myynnissä rintaliivejä koossa lauta”, he nauroivat keksien mielestään liiankin hauskoja juttuja, sillä limaisen tupakkayskän ja kallioitakin järisyttävän naurun seasta heidän alkoi olla vaikea vetää happea.

”Älä nyt vitsaile. Hänhän tarvitsee rintaliivit, joiden kupit ovat ikään kuin väärin päin. Ne tukevat tytön rintojen kohdalla olevia kuoppia.” Heidän vitsinsä muuttuivat jatkuvasti nokattomien pulujen kanssa sateenkaaren päästä aarretta lentäen hakemaan lähteneiden ajatuksenkulkua kuvaaviksi, mutta minun velvollisuuteni ei onneksi ollut ruveta pitämään tytölle päivittäistä kriisiterapiaa valkoiseen huoneeseen sijoitetulla, ruman vihertävällä sohvalla hänen päätään paijaten, jos hän pahoittaisi mielensä surkeista vitseistä. Halusin nopeasti ulos huoneesta, joten heti vedettyäni paidan niskaani, riuhtaisin maassa lojuneet housut matkaani ja lähdin määrätietoisesti suuntaamaan huoneesta ulos sulkien tapahtumat puheita myöten ulos mielestäni, paksujen aitojen taakse jättäen huomiotta nyrkit lähes verillä aitaa paukuttavat ja eläimellisesti ulvovat ihmiset, joiden tavoitteena oli lyödä kätensä aidasta läpi. Aidan suojelemana elin omassa maailmassani antaen hellän tuulenvireen viilentää kasvojani lekotellessani puiden väliin kiinnitetyssä riippumatossa lehvistön muodostaessa varjokuvioita kasvoilleni.

Kaikki kuvittelemani idyllisyys mureni ihmisen peukalon pituiselta näyttämään saavan korpin liitäessäni aidatun turvapaikkani ylitse ja pudottaessa selästään hieltä haisevan miehen suoraan päälleni. Yksi huoneessa hekottavista finninaamoista asettui eteeni tukkien reitin ovelle ja samaan aikaan joku toinen tarttui lapion kokoisella kädellään olkapäästäni työntäen toisen yhtä suuren ja yhtä kovan lapiokätensä nopealla liikkeellä kouraisemaan haarojani.

”Vittu, nyt pidätte jokainen ne kouranne kaukana!” käännähdin rääkymään suoraan päin lapiokäden kasvoja, jolloin hän vaistomaisesti otti askelen taaksepäin pakokauhuisen levottomuuden vallatessa hänen silmänsä. Minut pysäyttänyt mieskin vaihtoi järkähtämättömän kallion roolin mukautuvaiseen heinikkoon, jolloin pääsin tunkeutumaan ulos ahtaaksi käyneestä huoneesta. Vilkaisin olkani yli kerran tyttöä, jonka olin unohtanut olleen samassa tilanteessa kanssani. Hän istui alastomana, hieman pelokkaan näköisenä sängyn reunalla silmiensä sahatessa ympäri huonetta, kasvoista kasvoihin ja takaisin.

”Miksi helvetissä haluatte mun sormiani haistaa? Tyttö oli niin äijän näköinen, että varmaan löyhkääkin mieheltä ja oli sitäpaitsi kerennyt vetää alushousut jalkaansa, eli oli mahdotonta tuntea, kuinka märkänä se oli.” En halunnut kuulla enempää, joten jätin keijutytön täysidioottien ympäröimäksi, hän saisi selviytyä omatoimisesti ulos tilanteesta.

Olin matkalla ulos huutamaan Mikkoa, mutta hän olikin kerennyt jo sisälle kittaamaan boolia kavereidensa kanssa niin, että melkein törmäsin häneen marssiessani ulko-ovea kohti kirkuvan punaisen värin uhatessa levitä reunoilta koko näkökenttääni. Riuhtaisin Mikon mukaani, jolloin juuri täytetyssä mukissa lillunut juoma otti pirullinen ilme silmissään nauraen vauhtia ja loiskahti lattialle innoissaan kuin olisi liukumäkeä laskenut. Onneksi saastaisesta lattiasta ei erottaisi uusia tahroja viitisenkymmentä vuotta sitten tulleista ja olisihan kuoppaisilla lattialankuilla talvipakkasilla viiltävän kylmän tuulen läpi päästävässä talossa ainakin vähän lämpimämpi muhiessaan paksun lika- ja pölykerroksen alla.

”Arvaa mitä, yrjösin vahingossa housuilleni”, sepitin hymähtäen kävellessämme Mikon kanssa syrjäiseltä talolta kaupungin keskustaa kohti. Kohotin käsipuolessani matkaavaa myttyä hänen suuntaansa saaden huvittuneen naurahduksen kommentiksi. Hän taisi olla juonut sen verran, ettei olisi välttämättä tajunnut ihmetellä, vaikka olisin kesken matkan pysähtynyt kiskomaan housuja jalkaani, mutta varmuuden vuoksi oli parasta antaa asialle heti selitys.